Hurja Armomurhaaja ****

Ensi-ilta 24.11.2017
K-16

Karmea. Kansainvälinen. Karmea.

Teemu Nikin Armomurhaaja (Euthanizer) on reissannut maailmalla. Itse olin sen kanssa yhtä aikaa loka-marraskuussa Tokiossa, jossa Tokyo International Film Festivalin punaiselle matolle astelivat piiput suissaan ohjaaja Nikki sekä päätähti Matti Onnismaa. Pressitilaisuuksissa edusti käsikirjoittaja Jani Pösö.

tiffarmomurhaaja

Pösö myös pokkasi filmijuhlien kilpailusarjan parhaan käsikirjoituksen pääpalkinnon! Onnea, pojat!

Voiton hetki:

Nikki ja Onnismaa
Tokion 30. filmijuhlilla Armomurhaajan tekijäporukka paistatteli punaisella matolla ja antoi elokuvansa muun muassa Tommy Lee Jonesin arvioitavaksi kilpailusarjassa. Se kannatti, sillä elokuva voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon.

Palkinto on ansaittu. Armomurhaajan rankka teksti on erinomainen. Elokuvassa esillä ovat nykyajan tärkeät aiheet: epäempaattisuus, mielenterveys ja eläinten oikeudet.

Pelkäsin eläinsuojelijana mennä katsomaan tätä elokuvaa. En uskaltanut nähdä sitä Tokiossa. Voiton jälkeen tuntui näkeminen kuitenkin pakolliselta.

Elokuva oli monella tapaa pahempi, kuin osasin odottaa. Se oli myös parempi.

Matti Onnismaa on Veijo, joka pajallaan rassaa moottoreita ja lopettaa eläimiä. Voisi luulla, että hän olisi kylmäverinen kissanlahtaaja, mutta Veijo on elokuvan nimen mukaisesti armomurhaaja. Jos hän näkee luokseen tuodun eläimen kärsivän, hän ottaa tehtävän vastaan. Ja haukkuu ihmiset.

Matti Onnismaa
Matti Onnismaa

Juonesta ei kannata kertoa kovin paljon. Armon ja armomurhan käsite kulkee läpi filmin, mutta vielä vahvempi punainen lanka on karma. Veijo uskoo, että kaikella on syy-seuraussuhde. Kunkin kohtaloksi koituu itse valitun taakan kantaminen. Veijo on viimeiseen pihaukseen saakka oikeuden mies.

Elokuvassa on psyykkisenä lastina kurkussa asti tuntuvaa väkivaltaa, joka ylittää niin sanonut normaalit kotimaiset standardit. Eskaloituminen yllättää. Siksi mieleen tulee sanoja ”kansainvälinen”, ”vertailukelpoinen”, ”myyntiartikkeli”.

Silti elokuva ei missään nimessä ole kaiken kansan kuva. Sietäisi olla. Eläimiä olemme kaikki, porsaita äidin, sinä ja minä. Eläimen viattomuus saa ihmisen kunnioittamaan, tulisi saada, tuntemaan empatiaa.

Eräällä tasolla leffassa näytetään, mitä käy, kun vihapuhe saa vallan.

Jani Virman
Jani Virman pahuuden ytimessä.

Toisaalta yksilötasolla liikutaan myös hoitamattoman mielenterveysongelman mailla, haahutaan rajoilla, niillä samoilla, joilla elämä ja kuolema erkanevat hiuksenhienosti.

Muotoillaan hyvästejä, laitetaan soimaan se laulu, jonka tahdissa on hyvä irtautua.

4/5

© Siru Valleala

TRAILERI:

Lue Tripsteristä lisää Tokyo Film Festivalin ja kilpailuraadin puheenjohtajan Tommy Lee Jonesin tunnelmia!

Jani Pösö voittajain pressitilaisuudessa Tokiossa 2017:

Tokiossa Armomurhaaja-palkinnon raatiin kuului myös sympaattinen näyttelijä Masatoshi Nagase. Lue arvostelu elokuvasta Kirsikkapuiden alla.

Mainokset

Ajatuksenvirtaa Blade Runnerista ja sen sivuraiteista

Lörpötellään hieman scifejä. Itsehän olen elokuvien suhteen aika moninälkäinen ja kiinnostunut useammastakin genrestä, joskin vähiten kauhusta, toiminnasta ja romanttisesta komediasta. Action on ok, jos juoni on älykäs ja mukana on tunnetta. Kauhu on ok, jos se on psykologista, eteeristä, tyylikästä eikä sisällä splatter-elementtejä. Romanttinen komedia on ok, jos se tehdään quirkysti tai jos se muutoin on erityisen laadukasta tai normikaavasta poikkeavaa.

Mikä tahansa genre on ok, jos mukana on Ryan Gosling.

Triboro-EW-spread_v9_FullBleed

Tästä pääsemme scifiin, eli tietenkin viikon ja kuukauden, vuoden, ehkä vuosikymmenen, kenties jopa vuosisadan ellei ihan tuhansiin mennä – sanaan eli Blade Runneriin. 2049. Denis Villeneuven Blade Runneriin. Villeneuveen pätee pitkälle sama kuin Goslingiin. Metsään on vaikea mennä, jos tämä heppu on matkassa.

Arrival (2016) mylläsi aivoja vastikään, Sicario (2015) tyylitteli sitä ennen ja Vangitut (2013) oli kipeästi ihon alle tunkeva kokemus.

Blade Runnerin kanssa odotuksia ei erityisemmin ollut. Kulttikamaa, kyllä, ja muinoin luin analyyttisesti ja ihastuneena Philip K. Dickin sähkölammasteoksen (1968) ja synnytin siitä innostuneen yliopistoesseen. Siinä sivussa tuo kasarileffa tuli toistamiseen katsottua, mutta juuri mukavan verran unholaan se ehti uppoutua ennen tätä toista tulemista.

Blade Runner 2049 kannattaa katsoa mielestäni juuri näin: aiempi osa nostalgisoi mieltä hieman mutta ei liikaa, taustoista tietää tarpeeksi ja muutoin on avoin kaikelle.

Ryan Goslingin fanittaminen auttaa. Jared Letonkin, mutta hän ei ole nyt erityisen mieleenpainuva, vaikka tehokas evil onkin. Leto osaa kaikki kameleonttiroolit joka tapauksessa, oikeastaan liian hyvin. Tyrellin vallanperijä ja replikanttijumala jää yksioikoisen eli melko tylsän julmaksi.

BLADE RUNNER 2049

Mutta Ryan. Vakiokritiikki hänestä on että yhden ilmeen mies – tai ilmeettömyyden mies. No eipäs. Vaikka Drivessakin (2011) ilme on tyyliä peruslukema, kaikki muu puhuu. Olemus, eleet, silmät. Aina olen myös pitänyt näistä tyypeistä, jotka yhtä hyvin hoitelevat coolin gangsterin tai nössön poikaystävän roolin.

Blade Runneriin Ryan on ykkösvalinta. Uuden ajan viileä sankari, sellainen kuin Keanu Reeves oli Matrixin aikoina. Tyylikkyyttä, lakonisuutta ja sielukkuutta yhtä aikaa. (Paljon enemmän kuin Keanussa.) Ei tätä voi enempää perustella. Pitää tykätä. Liikuttua.

Nyt emme, kuten tarkkaavaisimmat saattavat huomata, ole syväpureutuvan ja runsaasti ruotivan elokuva-arvion äärellä. Fiilistelyä ennemmin, suitsuttelua, sen sellaista. Onhan leffa ihan uskomattoman hieno. Pitkään aikaan ei ole ollut sitä tunnetta, että on pakko istua lopputekstit viimeiseen hetkeen saakka vain saadakseen leijua tunnelmassa ja neo-noirin miljöössä.

BLADE RUNNER 2049

Ylipäänsä pitkään aikaan ei ole tuntunut siltä, että yhdessä on kaikki. Blade Runner 2049 kiteyttää pienin liikkein lähes kaikki transmodernin maailman piirteet ja pelot. On lapsityövoimaa, mehiläisten sukupuuttouhkaa, hyönteisruokaa, virtuaalierotiikkaa, luonnon tuhoa, robotiikkaa, ilmastonmuutosta, markkinavoimia, lisääntymiskriisiä ja suuri sähkökatkos, joka on tyhjentänyt kaikkien kovalevyt eli suurimman osan muistoista.

Pääteema on toki sama kuin ensimmäisessäkin osassa. Ihmisyys ja humaaniuden määritelmät. Voiko replikantti, androidi, olla olemassa yhtä voimakkaasti kuin aito ihminen? Mitä tarkoittaa olla ihminen? Jos ihmisen tarkoitus on lisääntyä, eikä monikaan enää sitä nykymaailmassa saati postapokalyptisessä maailmassa tee, mitä tapahtuu ihmisyydelle?

Samat kiehtovat aiheet kuin Dickin romaanissa pyörittävät mielen miellyttävän filosofiselle kiemuralle. Androideja metsästetään, mutta juonesta en pukahda sen enempää. Tämä elokuva on paras nähdä mahdollisimman ummikkona.

blade6

Toisin kuin Arrival, Blade Runner ei toisaalta edes herätä halua analysoida ja arvioida viimeisen päälle ja tuntikaupalla. Se on hallittu kokonaisuus, jossa on selkeä juoni ja paljon, paljon psykologiaa. Ja taidetta. Harmoniaa.

Tiesittekö muuten Philip K. Dickin kohtalosta? Heppu koki niin voimallisia kipulääkenäkyjä vuonna 1974, että uskoi nähneensä Jeesuksen ja antiikin Rooman. Lopulta hän päätteli elävänsä rinnakkaiselämää antiikin ajassa vainottuna Thomas-nimisenä kristittynä. Dick väitti, ettei reippaasti nautittu LSD liittynyt näkyihin millään lailla, vaan että VALIS-jumala tai vaihtoehtoisesti satelliitti nimeltä Vast Active Living Intelligence System oli yhteydenottajana.

Dick tutki loppuelämänsä eli noin kahdeksan vuotta tätä mystistä asiaa, kunnes kuoli aivohalvaukseen 53-vuotiaana.

Ylenpalttinen upeus. Palataan Blade Runneriin. Hillittämän hieno! Mitkä musat! Visuaalisesti vangitseva, kuin myös Arrival, mutta tässä Villeneuve saa vielä enemmän revitellä harmaan eri sävyillä, sumulla ja sateella. Vettä, lunta, tuulta, hiekkaa, neonvaloja, virtuaalimainoksia ja dystopiaa. Tai kuten joku jossain sanoi, Blade Runner 2049:n maailma ei ole varsinaisesti dystooppinen, sillä se muistuttaa niin paljon nykymaailmaamme. Elokuvan visuaalinen kuvasto on niin kiehtovaa, että sitä katselisi vaikka kuinka kauan.

Blade1

Kritisoitu on ylipitkäksi. Häh! Tämähän loppui liian pian! Tunti lisää tunnelmointia, ainakin! Etenkin 2D-versiona. 3D:nä täytyy käydä katsomassa uudelleen. Vaikea on vielä arvioida sen efektilisäarvoa, kun tällaisenaan mieli maisemassa niin luontevasti lepäsi.

Scifistä piti lörpötellä. No mitäs, kiva genre. Aina se kiehtoo, mitä tulevaisuudessa tapahtunee, olenhan Paluu tulevaisuuteen -ajan leffalapsia. Tämä Blade Runner toi mieleen sellaisia viime aikojen hyvyyksiä kuin Her, Ex Machina, sarjapuolella Mr. Robot. Virtuaaliset elämykset ovat saavuttamaisillaan meidät. Ei kulu kauaa, kun ihmisillä oikeasti on Ana de Armasin roolihahmo Join kaltaisia virtuaalirakkaita.

blade5

Ja eipä kaipa androideihinkaan paljon matkaa ole.

Mitäs myö tälle nyt lätkäistään. Kovasti leffaa katsoessa koetin keksiä jotakin huonoa, mutta huonosti kävi. Harrison Fordia on moitittu käpsähtäneeksi pakkolisukkeeksi, mutta minusta mies – selkeässä sivuosassaan – esitti aivan pätevästi menneen maailman reliikkiä.

Harrison

Ne Jared Leton silmät ärsyttivät. Voisiko siitä vähentää pisteen puolikkaan?

Ei voisi!

5/5

Siru Valleala

Leffakuulumisia ja muitakin terveisiä

Leffablogi on ollut hieman katkolla kevään aikana johtuen kaikenlaisesta muusta puuhastelusta esimerkiksi matkailuun liittyen. Täällä Tripsteri Helsinki -sivustolla alkaa myös ylläpitämäni elokuvasivusto lähitulevaisuudessa, kun opas julkaistaan kokonaisuudessaan. Lisäksi suunnittelemme parhaillaan Tripsterin kanssa uutta, innovoivaa matkamobiilisovellusta, joka tulee esittelemään Helsingin kiinnostavia, eettisiä, pienten tekijöiden ja muiden hyvien tyyppien perustamia kahviloita, ravintoloita, baareja, puoteja – ja mukana on myös elokuvateattereita, muuta kulttuuria, kirjastoja, luontoa, perhekohteita, taidetta, arkkitehtuuria, kummituksia…

Leffafestareita

Tripsteriin olen kevään aikana koostanut muutamia leffafestarijuttuja, kuten nämä:

Espoo Ciné – rajuimmat leffat!
Espoo Cinén plussat x 5
Tokio-elokuvia Helsinki Cine Aasiassa

Eli kyllä elokuvissa sentään on käyty!

Loikkarit 2017

Leffaskenen suunnalla viime aikojen kuulumisia on ollut esimerkiksi eilinen pressinäytös virolaisesta LOIKKARIT-elokuvasta (pääkuvassa), joka oli aivan mainio! Yksi tuottajista on suomalainen MRP Matila Röhr Productions Oy, ja tarina kertoo Neuvosto-Viron kolmesta kelmistä, jotka karkaavat veneellä autuaaseen länteen eli purkkamaahan Suomeen. Retki jatkuu Ruotsiin, jossa pojat otetaan sankareina vastaan. Arki ei ole kuitenkaan pelkkää diggyloo diggileyta, joten on lähdettävä Suomeen ryöstämään jalokiviliike.

Edes sellaiset suomalaistönköt kuin Aake Kalliala rockvalokuvaajana eivät onnistu pilaamaan letkeää veijaritarinaa, joka lopuksi jopa herkistyttää. Sangarid-nimellä elokuva on kerännyt Virossa huippumäärän katsojia, mutta Suomessa leffa saapuu vain Elisa Viihteen vuokrauspalveluun 5.7., harmi kyllä. Nykypäivä, oi ja voi! Mutta toivotaan, että vaikka itse en Elisaa ole koskaan käyttänytkään, moni muu sitä käyttää ja näin tämä hassu pikku westernveijaripätkä löytää tiensä Viru-hotellin uskollisten kansoittajien sydämiin. Neljä tähtee!

Viikonloppuna Rivieraan

Huomenna on tarkoitus kokea viimeinkin tuo Kallion kimmeltävä helmi, elokuvateatteri Riviera – with snacks & drinks & sofas & more. Elokuva ei ole järin odotettu, sillä nyt enemmän on kyseessä (lahjakortin käyttö) paikkaan tutustuminen, ja ainoa mahdollinen ajankohta ruuhkavuosissa on huominen lauantai. Päivä on pyhitetty hiphopille eli luvassa on ALL EYEZ ON ME, elämäkertaelokuva Tupac Shakurista, joka juuri tänään olisi viettänyt 46-vuotissyntymäpäiviään, ellei olisi tullut ammutuksi 20 vuotta sitten.

Syksyllä Tokion filmifestivaaleille

Tämän viikon huippuihin on kuulunut ykkösenä lentolippujen ostaminen Tokioon lokakuun lopulle! Sugoiiii! Kaksi viikkoa kakkoskodissa tulee tarjoilemaan paitsi perheseikkailuja ja hotellitestauksia myös muutaman päivän TIFF:ssä, pitkästä aikaa! Tokyo International Film Festival juhlii peräti 30. juhlavuottaan, joten ties mitä siellä on luvassa!

Sellaisia mukavuuksia! Ja tv-arviotyöt ovat etenkin vieneet aikaa elokuvilta, mutta telkkarisarjoista lisää myöhemmin.

Viettäkää kivaa leffa-alkukesää ja muistakaa Engelin Kesäkino-sisäpiha 30.6. eteenpäin!

© Siru Valleala

tokyoFilm

Q&A: Manchester by the Sea ****½

Manchester by the Sea.

Ensi-illassa 24.2.2017

Mikä: Manchester by the Sea, draama, USA.

Kenen: Kenneth Lonerganin ohjaama ja käsikirjoittama, Matt Damonin tuottama. Alkuun Damonin piti ohjata ja päänäytellä, mutta kiireiden vuoksi hän jättäytyi omasta ideastaan sivuun.

Keitä: Pääroolissa Casey Affleck, sivuosissa Michelle Williams, Kyle Chandler, Lucas Hedges.

Kenelle: henkilödraaman ystäville, aitoutta etsiville.

Juoni: juro talonmies saa puhelimitse uutisen ja lähtee piinavalle matkalle menneeseen.

Tunnelma: melankolinen, tumman humoristinen, realistinen, maskuliininen, arkinen, silti erityinen.

Dialogi: toisinaan ristiriidassa muun aitouden kanssa: liiankin jouhevaa ulosantia.

Parasta: elokuvan pituus (lähes 140min) saa aikaan tunteen, kuin katsoisi hyvää tv-draamaa, jota voisi luukuttaa putkeen jaksokaupalla – myös henkilöhahmot tuntuvat heti tutuilta ja kiinnostavilta ja heidän mukanaan tahtoisi kulkea vaikka koko päivän.

Manchester by the Sea.

Mainio seikka: mikään ei voisi olla näin arkista, ja se on hienoa! Kuinka usein näet elokuvassa pöntön putsausta, flunssaa ja pakastekanaa ilman inhorealismia, vain siten, kuin kaikki on?

Kehnoa: takaumatyyli, hidastukset ja teemana matka muistojen kotiseudulle ovat eittämättä hyvin perinteisiä ratkaisuja. Silti juuri ne luovat elokuvan vahvan jännitteen ja imevät katsojaa sopivan hitaasti mukaan. Eräs tietty klassinen kappale musiikkivalintana on tietysti kaluttu, mutta toimii niin prkleen hyvin.

Harmittavaa: ettei vahvoja naisrooleja ole kuin Williamsin, ja häntä saisi olla paljon enemmänkin – joskin on perusteltua, ettei ole.

Hauskaa: tahattoman oloinen tilannekomiikka. Muutenkin mukana on yllättävää huumoria. Tämä on kenties viime aikojen hauskin surullinen elokuva.

Triviaa: kömpelö ambulanssipaarikohtaus oli juurikin tahatonta tilannekomiikkaa, joka päätettiin jättää elokuvaan.

Lisää triviaa: elokuvassa on vegaanituotepiilomainontaa (ks. pakastekanakohta). Päänäyttelijä Affleck on itse vegaani.

Ja vieläkin: kyllä, näyttelijä Affleck on näyttelijä Ben Affleckin veli.

Manchester by the Sea.

Kaunista: lumi, elämä.

Esille kohoaa: totuuden hetki: klassinen huippukohta ja käänne, myös musertavin hetki, jonka jälkeen mikään ei ole samoin.

Silmille: Päänäyttelijän sisäinen ahdistus pilkahtelee esiin surullisella hienovireisyydellä. Eleet, ilmeet.

Korville: klassinen musiikki, Affleckin tasaisen soinniton ääni.

Erityismaininta: nuoren veljenpojan näyttelijä Lucas Hedges on kelpo valinta uskottavaksi pärjääjä-teiniksi.

Jälkiolo: teatterista lähtiessäni ei halua puhua kellekään mitään, luikkii yhtä köyryssä kuin Affleck samanlaiseen valkoiseen sohjoon, arvostaa arkeaan, kaikkien arkea, läheisten arkea.

AND THE OSCAR GOES TO: Casey Affleck! Affleckin alistunut, patoutunut, kiltteyttä pilkahteleva, rasittunut, tavallinen hahmo on yhtä kuin tämä elokuva. Golden Globe ja Bafta jo tulivat, että eikun lisää pystejä, kiitos!

Manchester by the Sea
4,5/5

© Siru Valleala

TRAILERI (mutta älä katso ellet ole jo nähnyt elokuvaa!):

 

LISÄÄ OSCAR-EHDOKASELOKUVIA:

3 x Oscar-ehdokas: Moonlight, Lion ja Arrival

La La Land

3 x Oscar-ehdokas: Moonlight, Lion ja Arrival

Oscar-skaba lähestyy. Hollywoodissa 26. helmikuuta nähdään, joko tummaihoisia näyttelijöitä hellitään kultapysteillä toisin kuin kohuvuonna 2016, jolloin mittelöä laajalti boikotoitiin rasismisyytösten vuoksi.

Tänä vuonna ehdokkaina on runsaasti tummia näyttelijöitä – kiitos esimerkiksi Moonlight-elokuvan, jonka roolituksessa ei ole ainuttakaan vaaleaihoista. Lisäksi elokuvista Fences, Loving, Lion ja Hidden Figures on myös tarjolla muita kuin valkoisia ehdokkaita. #OscarsSoWhite on siis menneen talven kaukaisia lumia. Itse asiassa tämä vuosi on asiaan liittyen täysin poikkeuksellinen koko Oscar-gaalan 90 vuoden historian aikana.

Ensi-illallinen odottaa vielä Manchester by the Sean näkemistä, mutta nyt katsaus kolmeen kuumaan ennakkosuosikkiin (ykkössuosikkia, peräti 14 ehdokkuutta napannutta La La Landia kehun täällä). Totean myös: mahtavaa, että kaksi suursuosikkia, La La Land ja Moonlight ovat molemmat omalla tavallaan ihanan innovatiivisia ja raikkaudella luotuja.

Moonlight

Intensiivinen, säväyttävä Moonlight on parasta elokuvaa aikoihin. Elokuvasta voisi ottaa sata screen shotia ja tehdä oman taidenäyttelynsä. Puhuttelevia kuvia, kerta kaikkiaan.

Puhutteleva on tarinakin, joka kerrotaan Chiron-pojan elämästä ja traumoista kolmen eri ikävaiheen kautta. Läpi jokaisen aikakauden Chironin olemus ja henki säilyvät hämmästyttävän samoina, vaikka näyttelijä vaihtuu. Aikuisen Chironin (Trevante Rhodes) kanssa on eniten nieltävää, mutta nopeasti myös hänen kauttaan löytyy tutuksi tullut herkkä sielu. On mielenkiintoista tietää, että ohjaaja Barry Jenkins ei antanut kolmen eri-ikäisen näyttelijän tavata toisiaan, vaan tahtoi kaikkien luovan oman näkemyksensä Chironin hahmosta.

Moonlight

Chiron (lapsena Alex R. Hibbert, teininä Ashton Sanders) on erilainen kuin muut, hyljeksitty, poljettu, huumeäidin (Naomie Harris) kasvattama, vailla kaunista tulevaisuutta. Hänen ympärillään on kauneutta vain pilkahduksina, pieniä kuunvalon sinisiä hetkiä, muisto merenrannasta huumekauppias Juanin (Oscar-ehdokas Mahershala Ali) isällisessä huomassa ja ikuisesti sydämeen painautuva kohtaaminen ikätoveri Kevinin (Jharrel Jerome) kanssa.

Kunnes uusi kohtaaminen, raju, murskaava, muuttaa kaiken. Kunnes aikuinen kohtaaminen.

Moonlight

Elokuvassa on julkean paljon lähikuvaa, mikä voimistaa intensiteettiä. Musiikkia käytetään ansiokkaasti. Identiteetin etsiminen ja kiusaaminen pääteemoina saattaisivat tuntua Oscar-mielistelyltä, ellei toteutus olisi niin karhea ja hienovarainen, näyttelijöidensä kehon kieleen tukeutuva.

Haluaisin nähdä tämän pian uudelleen.

Moonlight

Moonlight
****½

 

Lion

Olen viime aikoina hullaantunut intialaiseen tunnelmaan. Siksi Garth Davisin ohjaaman Lionin katsominen kaikessa raadollisuudessaankin oli värikkään palkitseva kokemus.

Ensimmäinen osa elokuvaa on liki täydellinen. Valitettavasti toinen osa vie kliseiden suuntaan ja latistaa dynaamisuutta, mutta tarinan jatkon tahtoo kaikessa arvattavuudessaankin nähdä.

lion1

Ensimmäinen tunti tapahtuu vain Intiassa loistavien intialaislasten näyttelemänä. Pieni Saroo (luonnonlahjakkuus Sunny Pawar) on sydämen vievä tapaus, ja hänen koettelemuksensa isoveli Guddun (Abhishek Bharate) kadottua tunkeutuvat syvälle. Ne myös avaavat karmaisevaa näkymää intialaisten katulasten arkeen, mikä on elokuvan suurin ansio.

Jälkipuoliskolla varttunut Saroo (Dev Patel) elää adoptoituna Australiassa, mutta on juuriltaan hukassa. Äiti (Nicole Kidman) huolestuu kunnollisen Saroon äkillisestä ajelehtimisesta, eikä tiedä, että adoptiopoika on alkanut eri keinoin etsiä oikeaa kotiaan. Tukena häilyy tyttöystävä (Rooney Mara).

lion3

Tunnelma venähtää haahuilevaksi kiihkeän alun jälkeen, ja lapsi-Saroota jää ikävä. Patelin suoritus on sinänsä moitteeton ja ajoittain oikein hieno, mutta Oscar-sivurooliehdokkaaksi hänen sijastaan olisin kyllä valinnut pienen Sunnyn.

Tearjerker-lopussa kyyneliä on hankala estää, kun tietää, että elokuva perustuu tositapahtumiin.

lion2

Lion
***½

Arrival

Arrival sai aivoni limboon kahdeksi päiväksi. Sitä on kuulemma tapahtunut muillekin – ja se on myös elokuvan paras puoli. Perinpohjaista aivojumppaa edes kerran vuodessa, siitä kiitos tällä erää Amy Adamsin tähdittämälle avaruusdraamalle.

Denis Villeneuven (Sicario) ohjaama ja Eric Heissererin käsikirjoittama elokuva kannattelee mielenkiintoa loppuun saakka, mutta sisällöstä huomaa, että käsikirjoitusta muokattiin laajalti sen jälkeen, kun Interstellar (2014) saapui ja sai Arrivalin tekijät paniikkiin. Liian yhteneväinen ydinteema kirjoitettiin uudestaan toiseen suuntaan, mikä toi elokuvan keskiöön lingvistisen lähestymistavan. Ihmiskunnan ja avaruuden olentojen väliseen kommunikaatioon ja kieleen painottuminen on hieno asia, mutta toteutus on epätasainen.

Se johtuu siitä, että kielen ja kansojen kommunikoinnin ohella mukaan vedetään perinteinen aikamatkateema, toki muokkautuneena varsin kiehtovaan suuntaan. Elokuva jättää niin suuria kysymyksiä, että lopulta aika-aivojumppaan väsähtää – aukkoja on liikaa. Se on luultavasti tarkoituskin: loogisilla, lineaarisilla aivoilla ei tätä elokuvaa päihitetä.

ARRIVAL

Kuvaus ja äänimaailma toimivat hyvin, ja esimerkiksi klaustrofobian tunne on tehokkaalla tavalla toteutettu. Amy Adamsin lakonisella tyylikkyydellä tulkitsema kielitieteilijä-kääntäjä tapaa muikelon muotoisen aluksen asukkaat erikoisin seurauksin. Tarinan taustalla on Ted Chiangin novelli. Elokuvan alkupuoli on kenties samastuttavin verrattuna aiempiin muukalaiset-saapuvat-maapallolle-elokuviin. Olisiko se juuri tuollaista, jos Ne laskeutuisivat?

Enempää ei juonesta kannata kertoa, mutta viehättävää on, että muutamasta periamerikkalaisesta notkahduksesta huolimatta elokuva karttelee avaruusolentogenren räiskyviä katastrofitraditioita.

Tunnelma on surumielinen, mutta suuret kysymykset nousevat tunnetiloja korkeammalle – leffan jälkeen olo on hieman viileä, mutta mukavan mietteliäs.

Arrival
***+

© Siru Valleala

 

TRAILERIT:

Moonlight

 

Lion

 

Arrival

La La Dubai Land!

Ensi-illallinen lähti lomalle Dubaihin ja tietenkin testasi tuossa ökyilyn ihmemaassa yhden paikallisista VIP-elokuvasaleista. Oi joi, touhuun voisi tottua!

Leffaksi valikoitui ylistetty, juuri Suomessa ensi-iltaan saapunut Golden Globe -kahmija La La Land, jossa osuvasti omalla tavallaan liidettiin muissa maailmoissa, aivan kuten Arabiemiraateissa on tapana toisella tavalla tehdä.

LLL d 29 _5194.NEF

Mutta se teatteri! Kyseessä oli yksi monista (totta kai, yksi nyt mihinkään riitä) VIP-saleista, tällä erää Ibn Battuta -ostoskeskuksen Novo Cinemas IMAX, seitsemän tähden sali *******. Se löytyi Battutan kiinalaisesta osasta, sen jälkeen, kun läpi oli vaellettu ainakin Persia ja Intia. Egypti, Tunisia ja Andalusia jäävät toiselle puolelle. Opasteet ovat hyvät. (Metroasema Ibn Battuta)

Elokuvakokemus ei ole halpa, se maksaa 150 dirhamia eli noin 38 euroa. Ehkei siis kannata tottua.

kiinanovo

Itse antaisin salille kuusi tähteä, sillä yhden nielaisee liian viileällä ollut ilmastointi. Kuudes tähti tosin jo tuleekin lämpimästä huovasta, joka kaikille jaetaan. Loput tähdet huippulokoisista, ääriasentoon surisevista pehmonojatuoleista, niissä kiinni olevista padeista, joilla voi tilata ruokaa ja juomaa, äänentoistosta ja yleisestä intiimistä ja rauhallisesta tunnelmasta.

tuolit

Sekä siitä, että Elokuvakokemus alkaa jo ovelta, jolta jokainen saatetaan henkilökohtaisesti omalle paikalleen, tuodaan huopa ja tyyny ja opastetaan tekniikassa.

Kaksi minuuttia ennen näytöksen alkua olen pienehkössä salissa vielä yksin. Superhyper VIP-kokemus? Eivätkö dubailaiset käy elokuvissa? Treffeillä? Onhan sheikeillä nyt tähän varaa? Lauantai-iltakin vielä! Viime hetkillä ja osittain mainosten pyöriessä paikalle sentään saapuu muutama länsimaalainen pariskunta ja kaksi arabipariskuntaa.

sali

Penkki mukavaan asentoon eli miltei sängyksi ja eikun tilaamaan! Valikoima on laaja ja käsittää perussnackien kuten popcornin, sipsien ja suklaan lisäksi esimerkiksi sandwicheja, salaatteja, täytettyjä lettuja, ”arabialaisia alkupaloja”, edamame-papuja, pizzaa, jäätelöä, kakkua, hodareita, croissanteja…

On kieltämättä mukava tunne, kun eteen tuodaan tarjottimellinen leipiä ja ranskalaisia. Tekisi mieli tilata jälkkärikin, mutta 30 dirhamin annos on niin suuri, ettei nälkää jää. Tarjoilu on melko vaivihkaista ja toimii hyvin, ainakin, kun katsojia on näin vähän. Kaikki tilaavat jotakin.

letut

Elokuvasta nauttimista ei huovan ja ylimääräisen paidan alla häiritse mitään, paitsi lopussa, kun heti lopputekstien alkaessa valot lävähtävät kerralla päälle. Minnekä sitä ehtii kyyneleensä pyyhkiä? Viereinen sheikki näyttää pyyhkivän päähuiviinsa – kätevää!

Elokuva on kehunsa ansainnut. Tyyli, kuvaus, värit, miljööt, musiikki, kaikki antoisaa. Ajoittain on lipsahtaa romanttisähkyn puolelle, mutta seuraavassa hetkessä saapuu katkaisu juuri oikeaan aikaan. Lopputulos ei ole sweet vaan bittersweet, ja Damien Chazellen (Whiplash, 2014) ohjaaman elokuvan draaman kaaren kanssa yhdenvertainen on hieno äänimaailma.

Kyseessä on musikaali, mutta esimerkiksi elokuvan keskivaiheilla on vain vähän varsinaisia musikaaliosuuksia. Musiikkielokuva on parempi termi, sillä Whiplashin tapaan elokuvaa kantaa sävelmaailma, jazz, perinteinen jazz, moderni jazz, sekä toki ihanasti patinoituneen tuntuiset musikaalinumerot ja viittaukset muihin musikaaleihin. Musiikista vastaa Justin Hurwitz.

Emma Stonen hahmo Mia on valovoimainen ja yhdenvertainen lempinäyttelijäni Ryan Goslingin Sebastian-hahmon kanssa. Emma on tuttu kasvo esimerkiksi Birdman-elokuvasta (2014). Sekä Emma että Ryan laulavat itse kappaleensa, kauniisti. Ryan myös soittaa osan piano-osuuksistaan. Ryan on taitava! Ryan on paras!

LLL d 13 _2649.NEF

Sebastian ja Mia… Los Angelesia, Pariisia… Mekonhelmoja, ilmapalloja, tietenkin steppausta… Unelmia tavoittelevat jazzmuusikko ja näyttelijä. Enemmän kuin rakkaudesta elokuva kertoo yleensä haaveista, tavoitteista ja siitä, kuinka jos jotain saa, jää jotain muuta saamatta.

Tarinalle kannattaa suoda täysi heittäytyminen ja antautuminen. Elokuvassa on yksi hienoimmista aloituksista JA lopetuksista pitkään aikaan.

LLL d 09 _1627.NEF

Kun leffateatterista poistuu, leijuu epätodellisissa tiloissa. Se ei haittaa, sillä ensin tapaa valtavan veneen katonrajassa ja sen jälkeen jättimäisen norsun, jonka edessä poseeraa kokonainen intialaisperhe. Tässä ostoskeskuksessa ei sentään pääse laskettelemaan (sitä voi tehdä Mall of the Emiratesissa)!

La La Land 4,5/5

Traileri:

© Siru Valleala

novologo

Lue myös:

Tallinnassa IMAX-ihme!

Loppuvuoden lokoisat leffasuositukset

Vakava leikki

Loppuvuosi ei lomillaan helli, mutta arki-iltanakin ehtii elokuviin. Paul Verhoevenin ohjaama Elle juuri valittiin kriitikkoliiton toimesta vuoden 2016 parhaimmaksi, ja Denis Villeneuven Arrival kuulemma viehättää scifi-filosofisuudellaan. Käykää katsomassa, mutta tässä myös muutama muu vaihtoehto loppuvuoden (tai alkuvuoden) moninaisiin huumiin.

Eput. Kuva: Tomi Palsa.
Eput. Kuva: Tomi Palsa.

Nostalgianhuuma:

Eput

Rehellinen musiikkielokuva avaa sympaattisen tien perisuomalaisuuteen. Eppu Normaali on jokaiselle tuttu yhtye, mutta Eppujen pitkä taival mäkineen paljastui ainakin tälle arvostelijalle aivan eri syvyydellä dokumentin myötä. Veljekset Pantse ja Martti Syrjä kertovat avoimina ajatuksistaan Suomen suosituimman yhtyeen jäseninä – ja erityisesti suhteestaan veljinä. Direct eye-kuvaustekniikka sopii hyvin tilitykseen ja tuo muusikot lähelle katsojaa. Dokumentin on ohjannut Saku Pollari.

Kuinka veljekset päätyivät samaan yhtyeeseen? Millaisia lieveyllätyksiä megasuosio mukanaan toi? Miksi Eput olivat hiljaa kokonaisen vuosikymmenen? Mitä kuuluu nyt, 40-vuotisjuhlavuotena? Lehdistönäytöksessä mukana ollut poppoo seisoo vuonna 2016 yhä tukevasti jaloillaan, mutta uuden musiikin synnyttäminen on erilaista kuin nuoruudessa. Takana, luultavasti edessäkin, on rosoisia aikoja.

Vielä kun unohtumattomien lyriikoiden syntytarinoita olisi avattu enemmän, olisi kyseessä melko täydellinen, yllätysherkkä musiikkidokumentti.

4/5
Elokuvateattereissa nyt

 

Vakava leikki
Vakava leikki

Kielletyn liekin huuma:

Vakava leikki

Den allvarsamma leken

Madame Bovary -henkeä vaaliva ruotsalainen petoselokuva on klassista draamaa perinteisimmillään. Hjalmar Söderbergin romaaniin (1912) pohjautuvassa tarinassa Lydia (Karin Franz Körlof) ja Arvid (Sverrir Gudnason) rakastuvat, mutta kumpikin on yhtä köyhä. Se ei sovi aikana, jolloin raha ratkaisee myös rakkaudessa. Niin Lydia nai rikkaan mutta vanhan aviomiehen, Arvid taas äveriään perheen hyväuskoisen tytön. Taustalla häiritsee kaiken nielevä intohimo Lydiaa kohtaan, ja tunne on molemminpuolinen. He alkavat tapailla salaa, vaikkei se tee hyvää kellekään.

Pohjoismainen saaristomaisema tuo rakkauselokuvaan raikkautta, ja toinen virkistävä seikka on miehen tunteen esittäminen. Nuori toimittaja Arvid on kiinnostavampi ja samastuttavampi hahmo kuin oikukas, itsekäs, ärsyttävä Lydia. Pernilla Augustin (Sovinto, 2010) ohjaama elokuva on tunteella pakattu, ja joidenkin makuun varmasti liikaa. Katsojalta vaaditaan psykologista eläytymiskykyä, sillä paljon tapahtuu pelkästään pinnan alla.

4/5
Elokuvateattereissa nyt

 

Liittoutuneet
Liittoutuneet

Vaarallisen vakoojaromanssin huuma:

Liittoutuneet

Allied

Brad Pitt ja Marion Cotillard omaavat kunnollisen kemian, ja käsikirjoituskin on kelpo tässä Robert Zemeckisin (Forrest Gump, Paluu tulevaisuuteen) ohjaamassa vakoojatarinassa. Kaksi agenttia saapuu samaan peitetehtävään Marokossa, jossa heidän tulee esittää avioparia ja salamurhata Saksan suurlähettiläs. Meneillään on toinen maailmansota, ja valeasuiset vastarintataistelijat Max ja Marianne tekevät parhaansa Saksaa vastaan.

Juonenkulusta ei tarvitse kertoa enempää. Vanhanaikaiselle, tyylikkäälle tunnelmalle kannattaa antautua, sillä tulevat yllätykset palkitsevat. Bradin ranskan lausuminen arvelutti etukäteen, mutta kielivalinnat toimivat melko hyvin. Viisikymppisen näyttelijän nuorekkuus sen sijaan jaksaa hämmentää. Cotillard on tämän hetken kuuma nimi, ja ranskalaisnäyttelijän työ on vakuuttavaa. 1940-luvun Lontoo viehättää.

3,5/5
Elokuvateattereissa nyt

 

Valmistujaiset
Valmistujaiset

Oikeudentajun huuma:

Valmistujaiset

Bacalaureat

Monessa perhe-elokuvassa keskeisessä roolissa on äiti, joka kestää kaiken, tekee kaikkensa ja taistelee lastensa puolesta. Nyt pääosassa on isä, Romeo (Adrian Titieni), jonka tytär (Maria Dragus) kohtaa pahantekijän. Teema on rankka, mutta päästää katsojansa yksityiskohdilta ja keskittyy siihen tunteeseen, joka isässä herää tapahtumien myötä. Hän haluaa turvata tyttärelle hyvän elämän jatkon ja tekee siksi epäeettisen teon. Isän oma elämä ei ole sekään helppoa, ja elokuva twistaa katsojan moraalilla ja ennakkoluuloilla. Yhtenä tehokeinona käsivarakameran ohella on se, ettei elokuvassa ole lainkaan musiikkia.

Romanialainen ohjaaja Cristian Mungiu (4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää, 2007, Yli vuorten, 2012) käsittelee elokuvissaan usein moraalia ja sitä, kuinka moni kritisoi toista tai yhteiskuntaa, vaikka itse yhtä lailla joutuu joustamaan universaaleista käyttäytymiskoodeista. Romanialainen katsoja oletettavasti näkee erilaisia vivahteita kuin suomalainen katsoja, mutta yleisinhimilliset periaatteet toimivat monella tasolla.

3,5/5
Ensi-ilta 30.12.

 

Kaikenkattava kauneus
Kaikenkattava kauneus

Taikapölyisen hömpän huuma:

Kaikenkattava kauneus

Collateral Beauty

Elokuvaa katsomaan kutsuivat erityisesti nimet Kate Winslet ja Helen Mirren, mutta jälkeenpäin kyllä mietityttää, miksi he tähän filmiin ovat suostuneet. Koskettavaksi aiotussa draamassa on paljon kiusallista. Firman pomo Howard (Will Smith) on viimeiset kaksi vuotta elänyt muissa maailmoissa menetettyään lapsensa ja vaimonsa. Työntekijätiimi (Winslet, Edward Norton ja Michael Peña) päättää tehdä asialle jotakin. He pestaavat kolme näyttelijää esittämään Howardin Henkilökohtaisia Tunteita ja Abstrakteja Määreitä, jotta pomo päätyisi niin sivuraiteelle, että tajuaisi allekirjoittaa pari tärkeää sopimusta. Niin Rakkaus (Keira Knightley), Kuolema (Mirren) ja Aika (Jacob Lattimore) käyvät hommiin.

Uudenvuoden toivorikkaaksi haave-elokuvaksi David Frankelin (Paholainen pukeutuu Pradaan) ohjaama Kaikenkattava kauneus kelpaa, ja Howardin harrastamat dominorakennelmat ovat hienoja. Ripaus taikapölyäkään ei yleisesti ottaen haittaa, mutta se harmittaa kovasti, että elokuva jää pateettisen kliseilyn puolelle. Rohkeampi revittely ja indiempi henki sopisi paremmin, kuin ällömakeaksi jätetty kokonaisuus.

2/5
Ensi-ilta 28.12.

© Siru Valleala

LUE MYÖS:

Joulun ajan lastenelokuvat

 

Lapsikriitikko kiittää ja teilaa – lue aidot joululeffasuositukset!

Joulun alla Ensi-illalliselle lähti mukaan myös Lapsi, 5v, jonka suusta totuus kuului. Kävimme katsomassa uutuudet Tatun ja Patun ja Viirun ja Pesosen sekä kotona valikoimme Netflixistä elokuvan Lumeton joulu (2014).

Jottei vanhempikaan katsoja jäisi passiiviseen sivurooliin, annamme kummankin ikäluokan puhua tasa-arvoisesti.

Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu

Elokuvateattereissa, 70min

tatupatu1

Lapsi, tähtiä 6/5:

Oli tosi hyvä! Se oli hauskaa, kun se oli kuvattu Helsingissä. Oli tuttuja paikkoja. Olikohan siinä meidänkin kotitalo? Veeralla oli tosi kiva koti. Patsasjoulupukki kaadettiin, se oli kivaa. Mikään ei ollut pelottavaa, ei edes kummitusjutut Lintsillä. Se elokuva oli liian lyhyt. Miksi se oli niin lyhyt? Haluaisin nähdä sen uudestaan ennen joulua. Se Martti-setä oli musta hauska. Ymmärsin kaiken elokuvasta.

Aikuinen, tähtiä 4,5/5:

Ei käy kieltäminen, Tatun ja Patun kielenkäyttö hurmaa. Tämä on verbaalinen elokuva vastapainona päättömälle, vauhtiin perustuvalle kohellukselle – joskin nytkin toki tarjotaan maistiainen kelpo kohelluksesta.

tatupatuveera2

Rike Jokelan ohjaama Kanelia kainaloon lienee ainoa tämän hetken koko perheen elokuva, jolle aikuiset perin mahdollisesti nauravat lapsia enemmän. On huikeaa, ettei lapsia aliarvioida, vaikka itse niin leffaa katsoessa melkein tekee. On nimittäin pakko vilkuilla ympärille nähdäkseen, nauravatko lapset myös. Ovatko nämä sutkautukset heidänkin mielestä hauskoja? Että eihän tämä nyt ole vahingossa pelkästään aikuisten elokuva. Huojennus saapuu viimeistään lopputekstien myötä. Joka penkistä kuuluu sama pienten äänten viserrys: Se oli TOSI hyvä. Miksi se jo loppui? Mennäänkö katsomaan se heti uudelleen?

Etukäteen mietityttivät itse pääheput, Riku Nieminen ja Antti Holma, että meneekö ärsytyksen puolelle kaljujen kuminaamojen kera, mutta ehei, söötti parivaljakko täydentää toisiaan ja löytää sisältään tatuuden ja patuuden hyvin uskottavasti. Veera (Eedit Patrakka) on mainio, ja Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu – ihmeellinen joulu -kirjassa (2015) esitellyt Veeran kaksi äitiä (Mari Lehtonen ja Pirjo Lonka) ovat hyvä lisä. Sulevi Peltolan esittämä Martti-talonmies hellyttää. Aino Havukainen on myös tämän elokuvan käsikirjoittaja.

tatupatuveera
Veeraa esittää Eedit Patrakka.

Menestysresepti on siis löytynyt. Mehukasta kieliakrobatiaa, öisiä seikkailuja hämärässä tavaratalossa, kahjoja keksintöjä, Lintsin loppuhuipennus kummitustunnelmineen, visuaalisuutta, sukupuolivapautta ja ihmissuhteiden merkitystä. Aimo ripaus joulumieltä ja koristehässäkkää päälle. Aikuisetkin viihtyvät ja visertävät: tulisipa kakkososa pian!

TRAILERI:

Viiru ja Pesonen – Paras joulu ikinä

Elokuvateattereissa, 80min

viirupesonen3

Lapsi, tähtiä 5/5:

Viirussa ja Pesosessa se oli hauskin kohta, kun se Pesonen lähti sillä reellä ja alas mäkeen ja lumikasaan puuuuuum! Ja se oli hauska, kun se Viiru tippui sinne avantoon jäällä. Tylsin kohta oli kun se söi ne kaikki piparit. Viiru oli ihan kiva ja kissamainen. Pesonen oli ihmismäinen. He ovat hauskoja kaveruksia. Viirulle tuli sitten onnellinen joulu, kun sille tuli ne juhlat. Ei ollut yhtään pelottavaa kohtaa. Se Kosonen ei sitten enää ollutkaan äksy. Haluaisin, että kaverini Alex ja Saara ja Robin ja Oula ja Lukas ja Mauno ja Nelli ja Niko menisivät sen katsomaan. Vanukaspurkki oli kiva. Se oli hyvä jouluelokuva. Söin sen aikana riisipiirakkaa hillolla, suklaata ja pipareita. Kyllä mä tämänkin haluaisin nähdä uudestaan.

viirupesonen1

Aikuinen, tähtiä 4/5:

Kuinka surullinen elokuva! Tässä on sitä joulun aitoa tulitikkutyttösmäistä henkeä, yksinäisyyttä, itsekseen pärjäämisen eetosta ja sydäntä puristavaa myötätunnon ryöpyn painoa. Elokuvan muodossa ruotsalaisen Sven Nordqvistin tarina Viiru-kissan ja mörtsin herra Pesosen (Stefan Kurt) jouluvietosta maalaa enemmän alakulon sävyjä kuin alkuperäismuodossa kirjana.

Se johtuu siitä, että elokuva on varsin pitkä ja on niin kovin piinallista, ettei Viiru-parka vieläkään saa joulukuusta tai vieläkään jouluruokaa tai ylipäänsä ikinä parasta joulua ikinä. Paitsi tietenkin lopussa, jolloin alkavat sellaiset saksalaishenkisesti tanssaavat ilojuhlat, että miehetkin halaavat. Kirjan tunnelmallinen lopetus joulun rauhan hetkeen on vaihtunut bailuihin ja mutisevan Pesosen taisteluun tiskivuoren kanssa.

viirupesonen4

Elokuvan on ohjannut saksalais-iranilainen Ali Samadi Ahadi, ja tunnelma on keskieurooppalainen. Myös maisemat muistuttavat alppikylistä. Dubbaus suomeksi on ajoittain hieman rytmitöntä, mutta katselukokemusta se ei haittaa.

Vaikka elokuva (kuten Viiru ja Pesonen -kirjatkin) saa ajattelemaan yksinäisiä metsien miehiä ja naisia, on siinä riemukkuuttakin. Animoidut Viiru ja lattianalaiset mukla-hahmot sopeutuvat hyvin muuhun aidon elämän ympäristöön, ja kirjan hauskimmista tempauksista kuten kuusimäenlaskusta ja lattianpesusta on otettu kaikki irti.

Lapsikatsoja kiemurtelee hidasrytmisen elokuvan kanssa jonkin verran, mutta jaksaa keskittyä juoneen loppuun saakka. Vauhtihetkillä nauru raikaa, ja Viirun veikeys ilahduttaa kaikenikäisiä.

 TRAILERI:

Lumeton joulu (Solan & Ludvig: Jul I Flåklypa)

Netflix, 77min

lumetonjoulu1

Lapsi, tähtiä 5/5:

Se oli ihan hauska. Harakka, siili ja Eero olivat kivoja. Hauskinta oli, kun yhdeltä lähti ne jalat. Ja kun se Eero muuttui näkymättömäksi. Se vauhtikelkka oli tosi hauska ja se robotti oli tosi hauska, kun se ajoi sillä moottorikelkalla. Toimittaja oli ihan kiva, vaikka sen syytä oli lumi. Koko kylä oli ihan lumen peitossa! Haluaisin, että meillekin tulisi niin paljon lunta, tai niin paljon että kuitenkin päästään ulos. Se oli jouluinen elokuva, koska siellä oli kaikkea jännittävää joulujuttua. Itse haluaisin olla se harakka. Sen nokka muuttui näkymättömäksi!

Aikuinen,  tähtiä 3,5/5:

Norjalaisessa stop motion -animaatiossa on hieman samanlainen asetelma kuin Viirussa ja Pesosessa – siinäkin ikämies asuu mökissään eläimen kanssa. Kahden eläimen: Teuvo-siilin ja Antti-harakan. Eero on Pesosen (ja Tatun ja Patun) tapaan nikkaroija, jolla on kodissaan monenmoisia vimpaimia ja keksintöjä arkea helpottamaan. Antti on vallaton ja sarkastinen vauhtiveikko, Teuvo pessimistinen ja arka ihmettelijä, jota harakka lempeästi kutsuu karvakävyksi.

lumetonjoulu3

Harald Sommerin Simonnæsin kirjoittamat ja Kjell Aukrustin  kuvittamat, rakastetut tarinat ovat pohjalla Karsten Fullun käsikirjoituksessa. Elokuvan juoni liittyy suomalaisille läheiseen aiheeseen, siihen, että entä jos jouluna ei olekaan lunta. Kylän sanomalehden itara päätoimittaja Veikko Pulkkinen keksii, että Eero voisi kyhätä lumikoneen, edes pienen lumitykin. Seurauksena on valtaisa lumikaaos, jonka ratkaisemisessa pelokkaalla herra Karvakävyllä on tärkeä asema.

lumetonjoulu2

Elokuva keskittyy enemmän lumeen kuin varsinaisesti jouluun, mutta taidokasta, käsintehtyä ja yksityiskohtaista animointia on ilo seurata. Vain lumihiutaleet on tehty tietokoneella. Tarina on opettavainen ja vauhdikas – lasta viehättävät hurjat kelkka-ajot, jännittävät näkymättömyyskohtaukset ja karmea tutkiva journalisti -robotti. Toimittajien ammattikunta saa kyytiä, joskin myös lehtiväelle on luvassa parannuttava opetus.

Alkupuoli toimii loppuosaa paremmin, ja tarina voisi tarjota hieman enemmän yllätyksiä. Suomenkielisistä pääkolmikon äänirooleista vastaavat Sari Mällinen, Jarmo Koski ja Veikko Honkanen. Elokuvassa on viehättävää vanhan ajan tunnelmaa, tai ainakin niin vanhan ajan, että tietokoneet näyttävät antiikkisilta!

TRAILERI:

Muita joulupoimintoja:

Netflix:

Yksin kotona I ja II (1990 ja 1992)

Legendaariset jouluelokuvat, jotka iskevät jo 5-vuotiaankin nauruhermoon pienellä tekstienlukusensuurilla. Koko perhe nauttii yhdessä Kevinin (Macaulay Culkin) kekseliäästä joulurosvojen huiputtamisesta ja amerikkalaisesta bling bling -joulutunnelmasta. 4/5

Napapiirin pikajuna (2004)

Hienosti tehty animaatiotarina huimasta pikajunasta, joka kiitää satumaisella vauhdilla kohti joulun maata, konduktöörinään Tom Hanks. Elokuvassa on synkkiäkin sävyjä, mutta meillä se on suuri jouluhitti – eikä vähiten itse pikajunan vuoksi… 4/5

Viaplay:

Mikki Hiiri – Joulu Ankkalinnassa (2004)

Disney-faneille Akun ja kumppaneiden raisuhkoja, mutta hyvän opetuksen sisältämiä joulutarinoita. Lapsen mielestä parhaat osat ovat Tupun, Hupun ja Lupun retki Korvatunturille sekä Aku Ankan yritys päästä karkuun ärsyttäviltä joululauluilta. Lasta miellytti myös Akun kaakatus, josta tosin oli toisinaan hyvin vaikea saada selvää. 3/5

Joulupukkia pelastamassa (2013)

Nyt tökkäsi heti alkuun kummallakin katsojalla. Lapsi nurisee: ei kiinnosta, laitetaan joku muu, ja pelottavan luurankomaiset pukinryöstäjät ovat sallitussa elokuvassa, no, aivan liian pelottavia. On hyvä, ettei päähenkilötonttu Bernard ole kiiltokuvahahmo, mutta tuntuu, että kaikki muutkin hahmot ovat kaikkea muuta kuin sympaattisen näköisiä. Lopetamme kesken. Alku: 1/5

Tulossa! SING elokuvateattereissa 23.12.

Sekä suomeksi että englanniksi ja sekä 2D:nä että 3D:nä esitettävä koko perheen musikaalianimaatio on Itse ilkimyksen, Kätyreiden ja Lemmikkien salainen elämä -elokuvan tekijöiden käsialaa. Alkaa suuri ja loistokas laulukilpailu, jossa muun muassa hyräilevä huijarihiiri, ramppikuumeinen norsu ja sydänsärkyinen piikkisika yrittävät laulaa itsensä superkuuluisuuteen. Garth Jenningsin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva sopii erityisesti musiikin ja hittibiisien ystäville.

TRAILERI:

 

© Siru Valleala

Syksyn suomileffoja – näe nämä, älä näitä!

Laura Birn elokuvassa Syysprinssi.

Kotimaista elokuvaa saa tänä syksynä leffateatterien täydeltä. Odotellessa kauhulla Luokkakokous kakkosta voi nautiskella lievemmällä kauhulla tai jopa pelonsekaisella ihastuksella nämä elokuvateattereissa olevat, juuri olleet tai kotvan kuluttua tulevat Suomi-filmit!

Todellakin!

Hymyilevä mies

– kyynisyyden pehmentämiseksi

Kuva: Kuokkasen kuvaamo.
Kuva: Kuokkasen kuvaamo.

Juho Kuosmasen ohjaamaa Hymyilevää miestä on syystä kehuttu ja nostettu Suomen Oscar-ehdokkaaksi. 16mm filmille kuvatussa mustavalkoisessa elokuvassa on aitoa suloisuutta ja charmia, mitä ei ehkä heti nyrkkeilyelokuvalta uskoisi. Nyrkkeilijä Olli Mäen (Jarkko Lahti) tarina perustuu todellisiin tapahtumiin, kun mies otteli ensimmäisenä suomalaisena maailmanmestaruudesta Helsingin olympiastadionilla vuonna 1962.

Vetovoimaiseksi hahmoksi kohoaa Ollin tyttöystävä Raija (Oona Airola), kokkolalainen, verevä maalaistyttö, johon Olli tajuaa olevansa sydänhippua myöten rakastunut. Siksi urheilusuoritukseen keskittyminen on ajoittain vaikeaa – ja siksi hymy viipyy juntturankin miehen huulilla.

Elokuvassa parasta on tilan ja ajan antaminen tunteelle, sydämellisyys. Leffateatterista poistuu piirua pehmeämpänä, melkein sympaattisena.

4,5/5

——————————

Mielenkiinnosta katsastettava:

Syysprinssi (ensi-illassa tällä viikolla)

– hörhöihin hetkiin ja syysretkiin

syyslaura

Syksy näkyy ja tuoksuu Anja Kauranen-Snellmanin omakohtaiseen rakkausromaaniin Syysprinssi (1996) perustuvassa Alli Haapasalon esikoisohjauksessa. Elokuva on ennen kaikkea tähtileffa: siinä miltei yhtä voimakkaina hahmoina esiintyvät kaksi Suomen tunnetuimpiin kuuluvaa näyttelijää Laura Birn ja Lauri Tilkanen. Birn vie voiton sielukkaana ja raikkaana kirjallisuudenopiskelija Inkana (eli Anjana), Tilkanen taas on wanna-be-morrison, nuori pöyhkeä kirjailijanalku Juhana (eli Harri Sirola, 1958-2001). 1980-luvun alku on kulttuuripiireissä provosointia ja punkkia, yleviä ajatuksia ja suurten taiteilijaegojen manifestejä.

Rakkaustarina toimii, mutta teennäisyys – vaikka tarkoituksellista varmasti onkin – vuorosanojen tasolla uhkaa etäännyttää. Pieni teatraalinen karsiminen olisi auttanut lopputulosta, joka sinällään on viehättävä, nostalginen ja mielenterveyden romahtamisesta onnistuneesti kertova. Sivunäyttelijöiden ärsyttävyydestä (esimerkiksi Sara Melleri) miinuspisteitä.

Kiinnostavinta on Inkan kirjailijanuran alkutaipaleen kuvaaminen, ensirakkauden kutina ja mahdollisten ja mahdottomien unelmien ikuisen ristiriidan näyttäminen.

3+/5

——————————

Kannattaa!

Tyttö nimeltä Varpu

– muistutukseksi siitä, että oma perhe on sittenkin aika tavallinen

tyttonimeltavarpu7_photo_cataportin_makingmovies2016

Varpu (Linnea Skog) ja Siru (Paula Vesala) ovat tytär ja äiti – ja välillä äiti ja tytär, sillä rooleja on joskus vaihdettava vallitsevan tilanteen mukaan. Selma Vilhusen elokuvassa näytetään nuoren naisen kipua ja kaipuuta, kun heppatalleilla sorsitaan ja isästä ei ole tietoa. Kohta on, sillä Varpu saa arjesta tarpeekseen, urkkii ilmi isänsä nimen ja lähtee omin päin Helsingistä Ouluun. Löytyykö oikea isä? Löytyy ainakin Lauri Maijalan muhevasti esittämä outomies, jolle elämä näyttäytyy levottomana, kohisevana paikkana.

Psykologisessa elokuvassa replikointi on varsin aitoa, joskin äidin hysteria on paikoin liioiteltua. Skog hallitsee hyvin pääroolinsa, mutta Maijalan suoritus jää painokkaimpana mieleen.

3/5

——————————

Ei välttämätön:

Teit meistä kauniin

– haikeisiin mäkin-olin-joskus-nuori-hetkiin

syysteetmeista1

Elokuvateattereista tänään (13.10.) poistuva Apulanta-elokuva yllättää siinä, ettei se lähellekään lunasta parjauksiaan. Tuukka Temosen elokuvassa on nostattavaa nuorisomeininkiä ja loistava, sympaattinen casting. Sipe (Teppo Manner), Tuukka (Iiro Panula) ja etenkin Toni (Tatu Sinisalo) ovat osuvia hahmoja.

Elokuva ei aivan hallitse rajanvetoaan, sillä Apulanta-faneille musiikillista antia on vain vähän, muille taas muuta sisältöä ei ole kylliksi. Toki 1975-1985 syntyneet löytävät paljon yhtymäkohtia muistoihinsa ja angsteihinsa.

Loppuratkaisu aitoine Apiksineen ei sovi elokuvaan hyvin. Parempi ratkaisu leffalle olisi ollut suoraviivainen Apulannan koko tarina kämäisistä alkutahdeista kohti yhä porvarillisempaa tulevaisuutta, mutta sitä ei tällä erää tahdottu tehdä.

2,5/5

——————————

Jätä väliin:

Pahan kukat

– mellakkamielialaan

syyspahankukat

Antti J. Jokisen Kätilö (2015) ja Puhdistus (2012) olivat vakuuttavia elokuva, jotka hallitsivat miljöönsä erittäin hyvin. Nyt aidonmukaisuutta saa etsiä suurennuslasilla. Pahan kukat on kyllä näyttävä, värikäs ja tarjoaa ilahduttavan määrän monikulttuurisia rooleja, mutta voi mitä kliseitä! Punkkari (Viljami Nojonen) on niin misfits, rastapää (Juno) niin bob marley, ja vuorosanat ovat sitä mitä ne ovatkin: ulkoa opetellun kuuloisia.

Elokuvassa soisi olevan lisää sitä nykypäivän tulkintakanavaa, jota näyttelijöiksi hypänneet artistit Juno ja Mikael Gabriel edustavat eli suomiräppiä. Ja suomiräppiä sen positiivisessa voimallisuudessa – katharttisena kanavana. Sen sijaan kaikki on vain pahaa oloa ja epämääräistä mellakkaa, syistä, joita ei eritellä.

Charles Baudelairelta lainattu elokuvan nimi yrittänee selittää sisältöä. Elokuvan nuoret ovat ihan spleen, tylsää on, tylsää vain on, eikä muuta ole, ja flanööristi harhailevat lähiöiden kaduilla. Tuntuu silti siltä, että moni tyypeistä, kuten Juno, mokaavat tyhminä tahallaan. Itaraa meininkiä.

Onneksi leffan liimaa jonkinlaiseen kokoon ja kuosiin mainio Eero Aho, jonka suoritus on toisaalta niin hyvä, että muu elokuva tuntuu kasalta lössöä paatosta.

1,5/5

——————————

Bonuksena vanha suosikki:

Äkkilähtö

– DVD-illanviettoon

syysakkilahto

Vaikkei Tiina Lymin esikoiselokuva jää mieleen mullistavana kokemuksena, on siinä jotain, joka kotimaisesta viihteestä Häiriötekijää ja Lymin Kohtuuttomuuksia-tv-sarjaa lukuun ottamatta usein puuttuu: oikeasti naurattavia kohtia. Asialla ovat samat tyypit tai ainakin kavereiden kaverit Q-teatterista tai Kom-teatterista, ja saattaa myös olla, että tähän nimenomaiseen kriitikkoon puree (vain) niin sanottu q-teatterilainen tai komilainen huumori.

Eipä siitä sen enempää, on petetty nainen (Lotta Kaihua), laiminlyöty pikkutyttö (Eedit Patrakka), liero huijarinössö (Antti Holma), vatsavaivainen gangsteri-isäpuoli (tukka hyvin –Ville Tiihonen), kivääri-länkkärimummo (Marja Packalén) ja naistenkaataja-junttihurmuri (Jussi Vatanen). Sähläystä. Lempeä. Uusiosuhteita. Roadtrippiä. Ei oikeastaan väliä mitä, jos edes tämän verran naurattaa!

4/5

© Siru Valleala

Bodomin lapset lahdataan taas ***

Annos: Taneli Mustonen / Bodom
Juomasuositus: nokikahvit

Enää en telttaile Bodomjärvellä. En ole telttaillut ennenkään, mutten etenkään enää. Ja se on hyvä! Se nimittäin tarkoittaa, että Taneli Mustonen onnistui jossakin, jota ei tapahtunut hänen elokuvansa Luokkakokous kohdalla. Hän onnistui viihdyttämään – eli tässä tapauksessa pelottelemaan. Tai no, ainakin näyttämään uskottavan usvan Bodomin yllä.

Myönnetään, että rohkean nuoruuden jälkeen tapahtui elokuva The Ring/Ringu, jonka/joiden jälkeen alkoivat kauhuelokuvat mennä reippaasti mukavuusalueen ulkopuolelle. Käytännössä en katso kauhua koskaan – psykologinen trilleri on eri juttu ja lempigenreä.

Ja eri juttu on myös teinikauhu. Sen kategoriaan Bodomkin uppoaa, mutta suomalaisena katsojana lisämausteen eittämättä tuovat tositapahtumat. Heti alkuun on todettava: Bodom-elokuva ei kauhuasteikolla vedä edes auttavasti vertoja Bodomjärven aidoille, vuoden 1960 telttamurhatapahtumille. Kyseinen mysteeri on kammottava. Epäiltyjä on monta, aukkoja tarinassa riittää, eikä ainoa henkiinjäänyt muista mitään.

On hyvin ymmärrettävää, ettei elokuva halua toistaa 1960-luvun kertomusta, vaikka se olisi paljon mielenkiintoisempi kuin nykyaikaan siirretty teinislasher. On mahdotonta tehdä aiheesta fiktiivistäkään elokuvaa leimaamatta ketään syylliseksi.

Toisaalta on kiinnostavaa nähdä juuri teinislasher, sillä sellaisen teko ei ole Suomessa tavallista. On helppo kuvitella, kuinka uuden genren kanssa saattaisi mokata nolosti. Mustosen lopputulos ei ole nolo.

Nyt siis karmivaa Espoota ihmettelee  teltta pystyssä neljä nykynuorta, Elias (Mikael Gabriel), Iida (Nelly Hirst-Gee), Atte (Santeri Heikinheimo) ja Noora (Mimosa Willamo). Heistä yksi on pohjattoman kiinnostunut Bodomjärven muinaismurhista ja tahtoo rekonstruoida tilanteen. Muiden paikalla oleminen on jokaisen omien motivaatioiden mukaista.

bodom3

Juonesta ei ole hyvä kertoa enempää. Mustosen ja tuottaja Aleksi Hyvärisen käsikirjoitus on siitä arvokas, että se todella yrittää yllättää katsojat yhä uudelleen. Monin kohdin aikeessa onnistutaan. Toinen huomionarvoinen puoli on ansiokas kuvaus. Seutu näyttäytyy juuri niin uhkaavana kuin uskoisi. Keskellä metsää kumottaa öinen valonkajastus, sitten taas pimeys nielaisee.

Kotimaisesta aspektista ajatellen elokuva on ensisijaisesti visuaalisen näyttävä. Autokohtaus on mielenkiintoinen ja rajuudessaan erilainen. Loppupuolella lähdetään mässäyslinjalle, joka ei sentään ylly tolkuttomuuksiin. Toki tarinassa on paljon psykologisesti epäuskottavaa, kuten se, että syvällistä keskustelua tapahtuu keskellä metsää tilanteessa, jossa paetaan puukkomurhaajaa.

Yllätysmomenteistaan ja hauskasta twististään huolimatta käsikirjoitus ei kokonaisuudessa, idean tasolla, ole kovin yllättävä. Kyseessä on arkinen, nykyleffoista tuttu jännite. Teinikauhun peruselementit ovat vakaasti esillä. Mikään ei silti häiritse liikaa: leffan parissa viihtyy. Tärkeää on sekin, ettei viihdy liikaa. Mustonen ei hauskuuta, ei tuo kökköhuumoria mukahupaisiin hetkiin. Nyt ollaan ihanan, överin vakavissaan.

bodom1

Näyttelijät selviytyvät haasteesta kautta linjan mallikkaasti. Kuten kaikkialla kohistaan, räppäri Mikael Gabrielista kuullaan vielä – tosin ehkei niinkään näyttelijänä. Hänestä huomaa, ettei kyseessä ole ammattilainen, mutta jäbä on rento tapaus. Santeri Heikinheimo on raikas kasvo, jonka esiintymistä sopii odottaa tulevassa ensi-illassa Syysprinssi. Nelly Hirst-Gee on 18-vuotias aloittelija, joka kehittyy vielä. Paras hahmo on kokenein Mimosa Willamo, jonka yksiulotteisen angstaajan rooli Päin seinää -elokuvassa (2015) nähdään nyt kypsempänä ja vihjailevampana.

On hienoa, ettei elokuvaa katsoessa ajattele sen olevan suomalainen. Jälki vakuuttaa. Ehkei Bodom-elokuva teinikauhumuodossaan kiinnostaisi, jos kyseessä olisi vaikkapa Pohjois-Amerikan järvillä 1960-luvulla tapahtunut murha. Toki merkitystä on sillä, että aidot tapahtumat ovat tarpeeksi lähellä. Vielä kun aiheesta tehtäisiin joskus psykologinen kauhutrilleri ilman liioiteltuja slasher-elementtejä, voisi alkaa oikeasti pelottaa.

Bodom
3/5

© Siru Valleala

TRAILERI: