Harvey Keitel

Ensi-ilta 8. tammikuuta 2016

Annos: PAOLO SORRENTINO / YOUTH
Juomasuositus: lähdevesi, vuosikertajälkiruokaviini nätillä etiketillä

Paolo Sorrentinon edellinen, Oscarin voittanut Suuri kauneus (2013) oli ikimuistoinen, mutta aiheutti ylikuormitusuupumusta. Kauneus voi myös puuduttaa, ja samaa on havaittavissa uusimmassa ohjaustyössä.

Kuoleman läheisyyteen hamuava Youth on Suurta kauneutta helpommin sulatettava pala Sorrentinon visuaalista leikkiä. Yksinkertaistukset ja alleviivaukset tekevät siitä toisaalta vähemmän kiehtovan. Vaikka elokuva puhuu arvoituksista suurimmasta eli manan rajan yli astumisesta, on ennen kaikkea kyse jokaiselle yhtä samastuttavasta teemasta: elämästä.

Suuri kauneus oli yleisilmapiiriltään kyyninen ja kylmähkö, Youth taas lämpöinen kuin vuoristoresortin lötkö mutakylpy.

Katsojansa elokuva ottaa hellästi kämmenelleen ja hoivaa, hieroo elinvoimaa. Michael Cainen ja Harvey Keitelin esittämät ikäherrat Fred ja Mick ovat lukuisten muiden vieraiden kanssa nauttimassa ylellisen terveyshotellin palveluista Sveitsin elvyttävissä alppimaisemissa. Heitä mietityttää vanheneminen.

Mukana on joukko julkimoita, ja päähenkilötkin ovat kermaa: Fred on tunnettu kapellimestari, Mick elokuvaohjaaja. Nuoremman polven leffatekijää esittää alati kiinnostava näyttelijä Paul Dano, ja onpa mukana myös Miss Universum (Madalina Ghenea) sekä happivarusteiden kanssa kulkeva jättivatsainen, Maradonaa ilmentävä futisstara (Roly Serrano).

Henkilökaarti on mittava, ja persoonalliset kasvot täyttävät valkokankaan yhä uudelleen. Sorrentino rakastaa kasvoja, hahmojen sanattomia tarinoita ja hetkessä välähtäviä kohtaloita. Nopeat leikkaukset symboloivat elämän pikaista ohi vilahtamista ja yksittäisten persoonien turhuutta suuremman kuvan kannalta.

Päivät seuraavat toisiaan hotellissa. Juonista keskeisin – ja varsin tylsä – on Fredin tyttären Lenan (Rachel Weisz) ja Mickin pojan (Ed Stoppard) avioero. Toinen teema on Fredin ja Lenan välinen suhde perheen äidin kaikottua kauas. Ohessa eläköitynyttä kapellimestaria houkutellaan esiintymään Englannin kuningattarelle. Mick käy omaa kamppailuaan uusimman, testamentikseen leimatun elokuvaideansa ja sen diivan (Jane Fonda) kanssa.

Uima-altaisiin solahtelee nuoria, hehkeitä vartaloita samaan aikaan, kun vanha liha jo tutisee hyödyttömyydessään. Silti kaikilla on intohimonsa. Muuta elämässä ei lopulta ole, päähenkilöt toteavat ja ovat tietenkin, itsestään selvästi, oikeassa.

Sorrentinon tyyli on tehdä elokuvallista elokuvaa kaikkia kikkoja käyttäen. Aika ajoin on mieltä ja sielua silittävää nähdä jotakin suurta, näytteille asettavaa, kaunista ja kuvallista. Musiikki on yksi henkilöhahmoista ja näyttelee välillä hienovireisesti, välillä yliampuvasti. Mukana ovat itseinään laulajat Paloma Faith, Mark Kozelek (Sun Kil Moon) ja Sumi Jo. Musiikista vastaa David Lang.

Mutta siinä vaiheessa, kun itämainen munkki ryhtyy levitoimaan, pissaamisesta puhutaan taas kerran tai kun loppukohtausta pitkitetään jo piinallisella kiihkolla, alkaa jälleen väsyttää. Piiskaava teho muutamista pysäyttävistä kuvista haipuu toistelun myötä. Ääneen lausuttu elokuvakritiikki tuntuu osoittelevalta.

Tästäkin huolimatta kuulun siihen osaan kahtiajakautuvasta elokuvakansasta, joka lankeaa Sorrentinon loveen – kunhan sitä tapahtuu tarpeeksi harvoin. Nyt ohjaaja ei anna paljon pureskeltavaa sisältöä; kyseessä on kuin Fredin sävellys Simple Songs. Kauniiden ja kipeiden kuvien äärellä katsoja luo halutessaan syvyyksiä itse.

Siten Youth on rakastettava ja liikuttava elämys, jonka äärellä voi kelailla funktiotaan maailmankaikkeudessa. Tulevaisuutta on yhä tovi jäljellä. Pitäisikö vanhuuteen astellessaan vielä tehdä muutama haaveiltu jutska?

4/5

 

– JÄLKKÄRI –

Hyvis vai pahis tai mitä sitten?

Michael Caine on 82-vuotias. Vuodet näkyvät hänen kasvoistaan, silmistään. Youth-elokuvassa hänen esittämänsä Fred Ballinger on eletyn elämän melankolian ilmentymä. Keskustelut toisen ikäveikon, 76-vuotiaan Harvey Keitelin näyttelemän Mickin kanssa keskittyvät muun muassa muistamiseen. Heput tuntuvat unohtaneen olennaisia asioita menneestä. Kaikkea he eivät halua muistaa, kaikkea muistettua kertoa.

Fred vaikuttaa herrasmieheltä, joka ammentaa opittua ja omittua viisautta nuoremmille. Voisi ammentaa. Varsinaisesti hän ei ammenna yhtään mitään. Yhtä hyvin häntä voi kuvailla itsekkääksi perverssiksi, joka tuijottaa nuorten naisten rintoja ja laiminlyö perhettään. Tyttären ahdistuneen kärsivä monologi paljastaa isän lepsahtaneiden silmien takana asuvan julmurin.

Vai paljastaako? Kenen totuus on oikea? Elokuvassa havainnollistetaan näkökulmien runsautta ja sitä, kuinka vähän toisen elämästä lopulta tietää, vaikka kyseessä olisi sukulainen.

Oletko itse hyvis vai pahis?

Michael Caine (Hannah ja sisaret, Oman elämänsä sankari, Inception, Yön ritari) on loistava näyttelijä ja antaa roolissaan näkyä juuri sopivasti pilkahduksia hahmonsa piinkovasta menneisyydestä kuin myös sympaattisen isukin pehmentyneestä puolesta.

Ja siitä tragediasta, jonka jokainen kuolevainen kohtaa.

 

”I can seem quite cold and I can hold it in but it stores itself; it works later. I’m very easily moved. I’m not repressed at all.”

”I do a lot of charity work, but never for adults. I don’t like grown-ups very much.”

– Michael Caine

 

 

 

© Siru Valleala