Almodóvarin Julieta värittää sydämet ****

Julieta. Kuva: Future Film.

Ensi-ilta 12. elokuuta 2016

Annos: Pedro Almódovar: Julieta
Juomasuositus: verenpunaa, sydänsouria, sitruunaa säväys

Ikihekumallisen Pedro Almódovarin uusimmassa elokuvassa on kaikki kohdallaan – siis värikkään nyrjähtäneenä. Peruspalikat ovat volvermaisen tutut: Julieta-elokuvassa kamppaillaan naisten kesken ja suvun ja perheen, oman lihan ja veren kanssa. Pääteema on äidin ja tyttären suhde. On piristävää edellisen homopilottisekoilun (Matkarakastajat, 2013) jälkeen nähdä jälleen kunnon kipeää draamaa.

Julieta (Emma Suaréz) on kärsivä nainen, jonka suuret sydänsurut paljastuvat pala kerrallaan. Takaumien kautta kuljetaan upean näköiselle 1980-luvulle ja nuoren Julietan (Adriana Ugarte) kohtalokkaaseen rakkaustarinaan. Junassa tavattu Xoan (Daniel Grao) muuttaa hänen elämänsä, mutta Xoanin elämään kuuluu myös toinen nainen, Ava (Inma Cuesta). Yhdessä Julieta ja Xoan saavat suloisen tyttären, Antían.

Nuori Julieta (Adriana Ugarte) ja junamies Xoan (Daniel Grao) rakastuvat palavasti. Kuva: Future Film.
Nuori Julieta (Adriana Ugarte) ja junamies Xoan (Daniel Grao) rakastuvat palavasti. Kuva: Future Film.

Nykyajassa Julieta kirjoittaa pitkää kirjelmää nyt aikuiselle tyttärelleen. Missä Antía on? Miksi Julieta on niin surullinen, epätoivoinen?

Elokuvan haaste on ajassa liikkuminen ja kahden Julietan yhdistäminen. Nuori Julieta ja keski-ikäinen Julieta tuntuvat eri ihmisiltä. Näyttelijöinä he sitä ovatkin, mutta elokuvalla on kova työ sulattaa loppupuolella nämä kaksi persoonaa yhdeksi ja samaksi. Siinä ei täysin onnistuta, mikä osittain johtuu nuoren Julietan näyttelijän säkenöivästä persoonallisuudesta. Keski-ikäinen Julieta on silti hienosti tulkittu hahmo hänkin, tuskassaan elävä kuollut, miltei jo hullu.

Emma Suáres / vanhempi Julieta. Kuva: Future Film.
Emma Suáres / vanhempi Julieta. Kuva: Future Film.

Helpointa elokuvassa on sen tunnelmaan imeytyminen. Värikylläisyys ja musiikki hyväilevät aisteja ja tarina saa ajattelemaan erilaisia ihmiskohtaloita, oma mukaan luettuna. Koska jokainen on jonkun tytär tai poika, aukenee elokuva myös perheettömille. Almódovarin ote on kenties hieman kuivakkaampi kuin aiemmissa töissä, hieman aikuisempi. Päättömiä irtiottoja ja rönsyilyjä toisaalta kaipaa, toisaalta tarinan ytimekkyys miellyttää.

Mukana on ohjaajan tapaan hänen luottonäyttelijöitään, kuten legendaarinen Rossy de Palma, joka esittää nenäkkään täpäkkää kodinhoitajaa. De Palma esiintyi ensimmäisen kerran vuonna 1988 Almódovarin elokuvassa Naisia hermoromahduksen partaalla. Hauska yksityiskohta on, että edellisessä Pedro-elokuvassaan Särkyneet syleilyt (2009) de Palma näytteli hahmoa nimeltä Julieta.

Julietan käsikirjoituksen pohjalla on Alice Munron kolme novellia teoksesta Karkulainen: Kertomuksia (2004). Musiikin on säveltänyt Almodóvarin pitkäaikainen luottosäveltäjä, Alberto Iglesias. Elokuva oli osa Cannesin elokuvajuhlien arvostettua pääkilpasarjaa toukokuussa 2016.

Julieta
4/5

TRAILERI:

 

© Siru Valleala

Tallinnassa IMAX-ihme!

IMAX Kino Kosmos, Tallinna.

Tallinnassa on paljon kaikkea, mitä Helsingistä puuttuu (tunnelmaa, julkisia vessoja, huono wifi), ja etenkin tämä: IMAX-elokuvateatteri. Suomessa IMAX on huonosti tunnettu, eikä moni välttämättä tiedä sitäkään, ettei tarvitse matkustaa kuin Viroon saakka tullakseen imaistuksi suoraan elokuvan sisään.

IMAX Kino Kosmos, Tallinna.
IMAX Kino Kosmos, Tallinna.

Tarkkaan ottaen Tallinnan IMAX Kino Kosmos ei käsittääkseni ole niin sanottu perinteinen IMAX valtavan painavine filmikeloineen, vaan vain digitaalinen IMAX-teatteri. 300 neliömetrin kankaalle heijastetaan kuvaa kahdella digitaalisella 4K-projektorilla. Filmi-IMAX-teattereissa kokemus on vielä kokonaisvaltaisempi.

Mutta jumankekka oli se sitä Tallinnassakin! Kävin kolmen viikon Viron kesälomallani kahdesti Kosmoksessa, joka sijaitsi kätevästi kävelymatkan päässä lomakodista. Ensimmäinen näytös, vuoden 2011 eläindokumentti Born To Be Wild vaikutti peruuttamattomasti koko tajuntaan. Keniaan ja Borneoon sijoittuvasta, Morgan Freemanin kertojaäänellä höystetystä dokumentista 12 osaa on kuvattu IMAX-kameroilla, ja päässä keikkuivat myös 3D-lasit.

Norsun- ja apinanpoikaset olivat kirjaimellisesti sylissä. Jo parin muun luontodokumentin mainokset ennen varsinaisen elokuvan alkua saivat palan kurkkuun. IMAX on ehdottomasti parhaimmillaan juuri luontodokumenttien kanssa – villi, saavuttamaton erämaa ja sen sympaattiset olennot ovat yhtäkkiä miltei oman käden kosketeltavissa. Pakahduttava tunne kesti koko elokuvan ajan. Yhtäältä mielessä olivat maailman uhanalaiset eläimet, toisaalta tuo ihmeellinen tekniikka, joka mahdollisti ennen kokemattoman elämyksen. Olo saattoi jopa olla samaa lajia kuin ennen vanhaan heillä, jotka ensimmäistä kertaa näkivät liikkuvaa kuvaa…

Ja tämä huikea lysti maksoi viisi euroa.

Kosmoksen alkumainokset laajentavat tajuntaa.
Kosmoksen alkumainokset laajentavat tajuntaa.

 

IMAX-sali on tyylikäs ja valtava.
IMAX-sali on tyylikäs ja valtava.

Toinen IMAX-kokemus oli reippaasti vaimeampi, mutta kohtuullisen viihdyttävä: Star Trek Beyond. IMAX-teattereissa katsojan näköalue täyttyy valkokankaasta kokonaan, mikä mahdollistaa sisäänpääsyn tunteen, mutta kovasti toiminnallisissa elokuvissa tämä kääntyy helposti itseään vastaan. Star Trekin muutenkin liian tiheästi kuvatut ja leikatut nopeat sisätilakohtaukset saivat pään ja silmät sekaisin, eikä mukana ollut pysyä.

Sen sijaan ulkokohtaukset olivat jälleen upean näköisiä, joskaan yhtä voimallista syvyysulottuvuutta ei tämän elokuvan kanssa syntynyt eli tekniikka oli toisenlainen. 3D-elokuva tuntui melko tavalliselta 3D-elokuvalta, joskin äänentoisto Kosmoksessa on toki hieno.

Star Trek Beyondin kävin katsomassa lähinnä teatterin vuoksi (Kosmoksessa on yleensä vain yksi sama IMAX-näytös per viikko), mutta leffan kotikutoinen huumori viehätti ja toi mieleen alkuperäisen Trek-tunnelman. Räiskintää ja rävellystä oli silti omaan makuun liikaa. Virolaisia oli kesäisenä keskiviikkoiltana vain vähän liikkeellä, mutta elokuvia kyllä Tallinnassa tunnutaan arvostettavan, sillä teattereita on seitsemän. Kosmoksessa voi ostaa ”love-piletin” tuplapenkille ja esimerkiksi (Finnkinon) Coca Cola Plaza -teatterista keskustasta voi varata paikat A.Le Coq -sviitistä, jossa on oma baari.

Kosmos-teatterissa, joka on perustettu 1960-luvulla ja muunnettu IMAXiksi vuonna 2014, on IMAX-salissa 325 paikkaa. Elokuvat maksavat 5-10 euroa riippuen ajankohdasta. Kosmoksessa on myös pari mukavaa pikkusalia niin ikään toimivalla äänentoistolla. Sanomattakin lienee selvää, että kaikkiin saleihin saa viedä mukaan viinilasillisen tai oluen.

Ja sitten seuraamaan sormi laivanvarausnappulalla, milloin Kosmoksessa on seuraava IMAX-luontodokumentti!

LUE lisää IMAXin historiasta (ensimmäinen näytös oli Japanin Osakassa vuonna 1970, nimeltä Tiger Child).

Lisäpisteet hienosta Kosmos-vessasta!
Lisäpisteet hienosta Kosmos-vessasta!

 

IMAX Kino Kosmos
Pärnu maantee 45
(esimerkiksi ratikat 3 ja 4, bussit 36, 5 ja 18, kävellen noin 15min Virulta)

Born To Be Wild -traileri:

© Siru Valleala

Riskin ottava Pikku Prinssi ***+

Pikku Prinssi. Kuva: Cinema Mondo.

Ensi-ilta 10. kesäkuuta 2016

Annos: Pikku Prinssi
Juomasuositus: ruusuvettä, tähtipölyä ja aavikon kaktusmehua

Amerikkalaisen Mark Osbornen ohjaamasta ranskalaisanimaatiosta jäi kahtalainen tunnelma. Toisaalta siinä oli upeita, visuaalisia animaation hetkiä ja sydäntä puristavia kohtauksia, toisaalta myös pakotettua ja alleviivaavaa kuvausta.

Vuonna 1943 ilmestynyt Antoine de Saint-Exuperyn rakastettu saturomaani Pikku Prinssi on versioitu moneen eri taiteen muotoon lukemattomia kertoja. Nyt käytössä on vihoviimeinen uutuusteknologia, ja kontrasti alkuperäistunnelmaan on suuri.

Upeisiin animaation hetkiin ei täysin kuulu päätarinan toteutus. Frozen-tyyppiset hahmot varmasti miellyttävät monia, mutta manga- ja animekulttuurista matkitut isopäiset ja jättisilmäiset ihmiset ovat hieman vieraannuttavia. Itse olisin toivonut realistisempia hahmoja.

Maisemat ja miljööt on sen sijaan kuvattu hienosti. On uskomatonta, mitä animaatiotekniikoilla nykyään pystytään tekemään. Osa kohtauksista on kosketeltavan aidon näköisiä. Kaiken kaikkeaan elokuva on hyvin kaunis.

Kehyskertomuksen pääosassa on 9-vuotias modernin maailman Pikku Tyttö, jolle äiti on laatinut koko elämän opetussuunnitelman pienintä yksityiskohtaa myöten. Muun muassa oikeaa kehitys- ja koulutusvaihetta tukevat tulevien vuosien syntymäpäivälahjat on merkitty kaavioon, joka sisältää myös minuutilleen tarkan opiskelujärjestyksen.

Tavoitteena on kouluttaa tytöstä mallikelpoinen aikuinen. Pahaksi onneksi naapurissa asuu omituinen vanhus, joka on kaikkea muuta kuin mallikelpoinen aikuinen. Hän on raihnainen lentäjä, itse Pikku Prinssin kirjoittaja Antoine de Saint-Exupery, kuten pian selviää. Hassahtanut herra nikkaroi rämää lentokonettaan rehottavassa puutarhassaan.

PikkuPrinssi1

Tyttö alkaa odottamattomilla hetkillä löytää sivuja tarinasta, jonka päähenkilönä on muuan kaukaisella planeetalla elävä pieni prinssi. Kiehtovan naapurin vetovoima on suuri, ja tyttö tahtoo tietää, mitä sadun Pikku Prinssille tapahtui. Opiskelu ei ole enää yhtä tärkeää kuin naapuriin luikahtaminen.

Alkaa ystävyys vanhan miehen kanssa, ja samalla estradille astuu Kuolema. Kuten Pikku Prinssi -kirjassakin, perusteemoina elokuvassa ovat muistaminen, unohtaminen, yksinäisyys, ystävyys – ja kuolema.

Tyttö lukee Pikku Prinssin tarinaa henkiin. Se on elokuvan paras ja visuaalisesti hienoin osuus. Animaatiotekniikka muuttuu stop motioniksi, ja romaani kirjaimellisesti herää eloon. Paperisen hauras animaatio on juuri sellaista, kuin voisi kuvitella tilanteessa, jossa kirjan kuvat kesken lukemisen alkavat liikkua.

Pikku Prinssi ja Kettu. Kuva: Cinema Mondo.
Pikku Prinssi ja Kettu. Kuva: Cinema Mondo.

Kokonaisuutena elokuva olisi monta tähdenlentoa parempi erilaisella loppuosalla. On vaarallinen tie lähteä kertomaan keksittyä jatkoa Pikku Prinssin tarinalle. Osittain onnistutaan, osittain tunne jää valjuksi tai usutetuksi: tunne näin!

Kehyskertomus on paikoin rasittavan selittävä. Paljon alkuperäisen kertomuksen satumaisuutta ja mystisyyttä jää pois, kun tarinaa puhkotaan auki ja murjotaan palasia aukkoihin. Loppuosassa on myös liikaa toimintaa, vauhtia ja vaaraa, eikä se sovi hyvin muuhun tunnelmaan. Ainakaan alkuperäisen Pikku Prinssin tunnelmaan, jota tahtoo sydämessään vaalia. Selkeästi on nähty tarvetta lisätä massoja viihdyttävä seikkailuosuus. Haikeus ja melankolia taputellaan uudella lopetusversiolla etualalta kauemmas.

Aikuisten turha tärkeily ja lapsuuden taian unohtaminen ovat kuitenkin tehokkaasti esillä. Turhamainen herra ja kuningas päivystävät pyöreillä planeetoillaan ypöyksin ja itsekkyydessään velloen kuin punavuorelaisessa tai perähämeläisessä kuplassa. Bisnesmies kaappaa kaikki tähdet, eikä sekään vielä riitä.

Ja eräällä tähdellä asuu muuan ruusu, hieman turhamainen sekin. Ainutlaatuisuudessaan se on rakas silmäterä, muiden muassa kasvaessaan se olisi vain yksi joukosta. Elokuva opastaa kirjan lailla ihmissuhteiden maailmaan ja läheisten vaalimisen tärkeyteen.

Pikku Prinssi
3+/5

TRAILERI:

© Siru Valleala

Clooneyn ja Robertsin Money Monster on perusviihdyke (***)

Money Monster. Kuva: KingHill.

Ensi-ilta 6. kesäkuuta 2016

Annos: Jodie Foster / Money Monster
Juomasuositus: tuopillinen popcornin oheen

Nyt liian kiivaat analyysianturit piiloon: tämän Jodie Fosterin ohjaaman elokuvan on tarkoitus viihdyttää. Vaikkapa lauantai-iltana. Tai minä tahansa iltana. Leffatähtikeskeinen kidnappausdraama suorassa lähetyksessä sopii mihin vain hetkeen, jossa tekee mieli unohtaa arki ja järki.

Foster päätti luottaa hyvin perinteisiin viihdekikkoihin ja pestasi pääosiin George Clooneyn ja Julia Robertsin. Heidät kaksi on nähty yhdessä aiemmin elokuvissa Ocean’s Eleven (2001), Confessions of a Dangerous Mind (2002) ja Ocean’s Twelve (2004) – siis aika kauan sitten. Valinta on osuva. Kummatkin karismaatikot sopivat rooleihinsa mukisematta, ja on ihana nähdä Julia Roberts niin hyvänä karmean Mother’s Dayn jälkeen. Yhteisestä kemiasta Clooneyn ja Robertsin välillä ei tosin kannata puhua, sillä suurimman osan kohtauksista näyttelijät kuvasivat tv-ruutujen kanssa, eivät keskenään.

Tämä siitä syystä, että koko elokuva tapahtuu tv-ohjelman kulisseissa. Clooney on joviaali Money Monster -pörssiviihdeohjelman illan isäntä, Wall Streetin velho Lee Gates. Roberts on osakesijoitusta leväperäisesti rahvaalle opastavan ohjelman tuottaja Patty Fenn. Hän hallinnoi kaikkia lankoja käsissään vaativan liveshow’n taustajoukoissa. Draamatrilleri alkaa keskeltä suoraa lähetystä Lee Gatesin revitellessä tv-yleisölle tutuksi tulleita showmaneereitaan.

Mutta kulisseissa liikkuu myös muita kuin ammattilaisia. Lähettiä teeskentelevä Kyle (Jack O’Connell) tömähtää kesken lähetystä studioon ja kaivaa esiin aseen ja räjähdeliivin. Siinä elokuvan koko asetelma: sijoituksiinsa ja itseensä pettynyt luuseri-Kyle pelästyttää miltei hengiltä kuvausryhmän ja tv-yleisön ympäri Amerikkaa ja lopulta maailmaa. Suora lähetys jatkuu (vaikkei tietenkään oikeasti jatkuisi), Lee yrittää päihittää orastavan paniikkikohtauksen, Patty ottaa ohjat korvamonitorin kautta, ja sitten selvitetään, mitä Kyle oikein tahtoo.

Enempää en juonesta hiisku. Jamie Linden, Alan DiFiore ja Jim Kouf ovat tehneet tehokasta työtä käsikirjoituksen parissa. Tarina kaappaa matkaansa, ja vaikka notkahduksia ja kökkörepliikkejä riittää, on olo penkkiin liimautunut lähes koko 98 minuutin ajan.

Syvällisiäkin pyrkimyksiä tällä viihdykkeellä on. Ykkösenä on tietenkin raha ja sen hirviömäinen valta maailmassa. Mitä sinä tekisit rahan vuoksi? Kyle ei enää kaipaa rahaa, hän kaipaa vastuuseen ne ihmiset, jotka saavat toiset ihmiset menettämään omaisuutensa.

Elokuvan mielenkiintoinen psykologinen käänne liittyy reality-television ulottuvuuksiin. Ihmiset ympäri maailman seuraavat dramaattisia tapahtumia tv-studiossa samalla, kun eräs kelmi, pahan suuryhtiön pääjehu Walt Camby (Dominic West) yrittää pakoilla tekojaan. Väki tilaa oluita ja kokoontuu yhteen katsomaan illan suosituinta ”ohjelmaa”. Alkaa syntyä liikehdintää, barrikadeja kohti astumista, tsemppauskampanjoita. Ei tosin niin paljon ja sillä teholla, kuin elokuvassa olisi voinut olla esillä.

Silti trillerin perusytimessä on vain muutama henkilö: Lee, Patty, Kyle, kuvaaja Lenny (Lenny Venito), Camby ja firman tiedottaja Diane Lester (Caitriona Balfe). O’Connell pyssyineen on ajoittain vakuuttavan ahdistunut, ajoittain hyvinkin eksynyt roolissaan. Toisaalta se, ettei kaappari edes tunnu kovin vaaralliselta, tuo häneen inhimillisyyttä. Hän on impulsiivinen, muttei järjiltään.

Jodie Foster on aiemmin ohjannut Mel Gibson -elokuvan Majava (Beaver, 2011), jossa hän itsekin näytteli, sekä jaksoja Netflix-sarjoihin House of Cards ja Orange Is the New Black. Viime vuosituhannen puolella hän ohjasi myös esimerkiksi elokuvan Pieni mies Tate (1991). Näyttelijänä hän esiintyi viimeksi Matt Damonin tähdittämässä Elysium– scifitoimintaelokuvassa. Nyt Foster yrittää selkeästi tavoitella suuria yleisöjä ja miellyttää mahdollisimman monia. Siksi elokuva jää hampaattomaksi.

Se ei myöskään tuo mitään uutta keskusteluun rahan maailmasta. Ehkä juuri tämä on ytimenä: mikään ei voi enää pysäyttää mahtikoneistoa, monsteria.

Money Monster on saanut ulkomailla vaihtelevia arvioita, ja sitä on kuvailtu adjektiivilla ”arrogant”. Kuvaus on totta, eikä johdu vain George Clooneysta paistavasta itsevarmuudesta (heppu on itsevarma, vaikka tekee itsestään totaalisen pellen!). Elokuvassa on jotain hieman liian suunniteltua ja kaavailtua, jotain aiottua, joka ei kanna loppuun saakka.

Ah mutta, ne analyysianturit sieltä kuitenkin nousivat! Voimme myös aivan hyvin astua hetkeksi teatteriin hengaamaan ja jännäämään (vähän), pitämään hauskaa osakemaailman kustannuksella, nauttimaan hyvien näyttelijöiden työstä, keveällä otteella – siksikin, ettei tämä elokuva juuri muuta tarttumapintaa anniskele.

Money Monster
3/5

TRAILERI:

© Siru Valleala

Mukavat töppääjät: The Nice Guys (***½)

Ensi-ilta 20.5.2016

Annos: SHANE BLACK / THE NICE GUYS
Juomasuositus: milkshake, viskillä

Joissain elokuvissa on heti alkuun sellaista metkaa mukavuutta. The Nice Guys on tällainen, tuttavallisen miellyttävä pätkä, jonka letkeys kantaa loppuun saakka. Siitä huolimatta, että toimintakomediassa kaksi törppöä yksityisetsivää kännää, tunaroi ja turvautuu herkästi väkivaltaan. Ja pälättää koko ajan.

Russell Crowe esittää epämääräistä yksityisetsivää ja palkkapahoinpitelijää Jackson Healeyta, joka saa mystiseltä Amelialta (Margaret Qualley) tehtäväksi hankkiutua muutamasta epämiellyttävästä häiskästä eroon. Yksi heistä on Ryan Goslingin näyttelemä Holland March, joka taas on suorittamassa omaa palkkiotehtäväänsä: penkomassa suositun pornotähden murhaa. Toisiaan mäiskivät heput huomaavat pian, että heillä on yhteinen vihollinen. Ja kun yhdistää elämän kolhiman Healeyn ja viinan kanssa heikkopäisen Marchin, saadaan tulokseksi mehevää säntäilyä.

Tapahtumapaikkana on 1970-luvun Los Angeles, ja hehkulla ja hohteella lavastettu groove miljöö tuo oman viihteellisen lisänsä. Kaiken kaikkiaan tämä leffa on hyvin viihdyttävä. Kiss Kiss, Bang Bang –elokuvan (2005) ohjaaja Shane Black on mies esimerkiksi Tappava ase -elokuvien käsikirjoitusten takana – viihdytysmies.

TNG_Day_#32_12102014-61.dng

Vahvassa sivuosassa on Marchin teinitytär Holly (Angourie Rice), jonka rooli on yksi elokuvan pääpiristyksistä. Näppärää ja fiksua tyttöä kohdellaan kuin tasa-arvoista aikuista. Hollylla on avainrooli konnien kitkemisessä, ja hän tuo brutaaliin menoon myös hyvyyden lisän. Naiiviudelta vältytään hienosti. Isäänsä tytär pitää suurena luuserina, ja asetelma anniskelee paljon huumoria.

TNG_Day#45_01282015-26.dng

Amelian äitiä esittää Kim Basinger, jonka tavallaan ”kuuluu” olla mukana, mutta jonka rooli jää hieman ohueksi ja hyvin kuminaamaiseksi. Crowe ja Basinger on viimeksi nähty yhdessä elokuvassa L.A. Confidential (1997). Crowen hahmon kanssa jouduin hieman painimaan. Hänestä tulee liikaa mieleen Orange Is the New Blackin lepsu Healy, nimeä myöten. Hahmon lakonisesta karskiudesta oppii kuitenkin melkein pitämään.

Gosling on kerrassaan mainio, nakutettu rooliinsa. Hepun tulisi selkeästi tehdä lisää komedioita – tätä ilmeilijää lisää! Marchin hahmo on on

Rytmi toimii hyvin. Osaan kohtauksista voisi vaikka soittaa Birdmanin tyyliin rumpuja taustalle, ja rento biitti löytyisi heti. Jännitys tiivistyy supergangsterien koventaessa otteitaan, mutta kautta elokuvan tunnelma on letkeä. Käänteet ovat useimmiten nautittavan odottamattomia. Juoni ei lopulta ole ollenkaan ykkösasia – näin myös negatiivisessa mielessä. Paremmalla tarinalla käsissä olisi vielä mainiompi tekele.

Mukana on pieni yhteiskunnallinen ja ympäristöllinen sanoma, jota 70-lukua ja nykypäivää verratessa on hauska pohtia. Ainakin kamujen seuraavaan koomiseen kahakkaan saakka.

The Nice Guys
3,5/5

TRAILERI:

 

© Siru Valleala

Mammakimara – Mother’s Day (**)

Ensi-ilta 29.4.2016

Annos: Garry Marshall / Mother’s Day
Juomasuositus: vahvaa ja paljon

Se on äiskäinpäivä aivan kynnyksellä. Hyvää äitienpäivää omalle upealle äidilleni! Ja hieman myös itselleni. Aion juhlia äitienpäivää – menemällä elokuviin! Onneksi en kuitenkaan ole menossa katsomaan tätä elokuvaa, näin sen jo eräänä epä-äitienpäivänä. Älkää muutkaan menkö! Tai jos menette: varoitettu on!

Vastailen viihteen vuoksi omiin kysymyksiini:

K: Mitä elokuvasta Mother’s Day jäi mieleen?
V: Se, että Julia Roberts näytti Emmerdalen Val Pollardilta. Ja se, että klovneilta saa parhaat elämänohjeet. En tosin muista, mitä ne olivat.

K: Kenelle elokuva sopii?
V: Heille, joista on hauskaa repeillä monikulttuurisille vitseille ja erodraamalle. Eron kanssa kamppaileville, koska silloin ei kannata heittää hukkaan mitään liian mestarillista. Tai onhan tässä perin juurin voimaannuttava eroteema. Jennifer Anistonin, Julia Robertsin, Kate Hudsonin ja Valehtelevien viettelijöiden Shay Mitchellin faneille. Ja heille, joita miellyttivät Marshallin edelliset ison köörin juonisotkuelokuvat Ystävänpäivä (2010) ja New Year’s Eve (2011). Pretty Woman (1990) on omassa nostalgialuokassaan, ei verrata nyt siihen.

K: Entäpä kenelle ei sovi suinkaan?
V: Höpsöjen ja kaavamaisten draamakomedioiden inhoajille. Romanttisten komedioiden inhoajille. Tämä ei ole suoraan romanttinen komedia, mutta noudattaa romcomin muotoa täydellisesti. Elokuva ei sovi puolinaisesti pureskellun ystäville – kaikki jauhetaan niin loppuun saakka, että saadaan katharttinen, sydännestettä tihkuva loppukliimaksi.

K: Kuka suoriutuu roolistaan parhaiten?
V: Jason Sudeikis. Hän onnistuu hetkittäin olemaan sympaattinen, hukassa oleva kahden tyttären eronnut isä. Leffassa tuntuu olevan aidommin esillä isyys kuin äitiys.

K: Elokuvan pohjanoteeraus?
V: Asuntoauton riistäytyminen hallinnasta. Siellä sitten niin kovin konkreettisesti sekoittuvat sulaan sopuun niin vitivalkoiset punaniska-appivanhemmat kuin tyttären parjattu intialaisaviomies. Ja olivatko hirmuiset lesbotkin samassa lastissa?

K: Kerro jotakin hauskaa triviaa?
V: Leffassa esiintyvät tai vilahtavat Julia Robertsin kolme lasta Hazel, Phinneas ja Henry. Elokuvasta voi bongata myös erään Pretty Womaniin liittyvän viittauksen. Se ei ole se, että Julialla on päässään sama peruukki kuin Pretty Womanin aikamatkakohtauksessa. Jenniferin ja Katen treeniasut ovat Hudsonin omasta treenivaatelinjastosta nimeltä Fabletics.  Ja tämä se vasta onkin jännittävää: Julia, Kate ja Jason ovat kaikki vasenkätisiä! Mutta Jennifer EI OLE!

K: Montako tähteä ja miksi?
V: Kaksi kappaletta. Toinen siitä, että elokuvan jälkeen on kaikesta soopasta ja soapista huolimatta ihan positiivinen olo ja toinen siksi ettääää… On kesäistä ja aurinko paistaa ja huomenna saan aamuteen petiin – saanhan!

Onnea myös kaikille muille äideille ja äidinmielisille!

TRAILERI:

P.S. Mitäkö elokuvaa siis aion mennä itse katsomaan? No Spotlightii! Viimeinkin!

© Siru Valleala

Kate kostaa: The Dressmaker (****+)

The Dressamaker: Kate Winslet. Kuva: Cinema Mondo.

Ensi-ilta 15. huhtikuuta 2016

Annos: Jocelyn Moorhouse / The Dressmaker
Juomasuositus: punaista ja kuplivaa, loraus myrkkyä

Viimeinkin pääsen hehkuttamaan tätä helmeä! On mielenkiintoista, kuinka toisinaan tovin kuluttua elokuvan näkemisestä katsomishetken tunne laimenee. Joidenkin elokuvien, kuten ehkäpä leffan Carol, kanssa kävi niin.

Mutta The Dressmakerin kanssa ei käynyt! Yhä hykerryttää, kun ajattelee synkänveikeää, Kate Winsletin tyylillä tähdittämää draamakomediaa.

Kävin varta vasten juhlistamassa Kino Engelin viimeisiä remonttia edeltäviä hetkiä The Dressmakerin ennakossa. Harmi, että taas on yksi omaleimainen teatteri pelistä pois, ainakin hetkeksi.

Omaleimainen on Jocelyn Moorhousen ohjaama, Rosalie Hamin romaaniin pohjautuva värikylläinen elokuvakin. Australialainen kyläpahanen hätkähtää, kun kuoliaaksi vaiettu musta lammas palaa kotiin – kostonpunaisissa. Kate Winsletin näyttelemä Myrtle eli Tilly pakotettiin nuorena tyttönä muuttamaan pois epäiltynä kauheasta teosta. Nyt häntä ei enää tunnista edes sekopäinen Molly-äiti (loistava Judy Davis).

Tilly saa jo valmiiksi vinksahtaneen kylän vielä vinksahtaneempaan tilaan. Haute coutureen pukeutunutta pahatarta katsovat naiset karttaen ja miehet palvoen. Erityisen myyty on Teddy (Liam Hemsworth), jonka huomion vuoksi myös Tillyn oma mieli myllertyy.

Tyyli ennen kaikkea, vaikka vankila uhkaisi! Kylä täyttyy vaivihkaa liehuvista helmoista, kapeista uumista ja huumaavasta eleganssista. Tillyn teot lakaistaan hetkeksi maton alle, kunhan hän suunnittelee ja valmistaa jokaiselle oman tyrmäävän tyyliasun. Paikkakunnan poliisimies (hersyvä Hugo Weaving) on suurimmassa mekkohurmiossa.

Kuva: Cinema Mondo.
Kuva: Cinema Mondo.

Elokuvaa katsoessa mielessä alkaa soida Nick Caven Murder Ballads. Musta huumori, tyylilajien väistely ja kaiken taustalla goreileva kuolemantapaus ja sen aiheuttama kuohuva kostonhimo säväyttävät. Kun rakkaustarina syvenee, irvaillaan myös romantiikalle. Hetken aikaa kaikki on täydellistä, ja katsoja alkaa jo pelätä onnellista loppua.

Kuva: Cinema Mondo.
Kuva: Cinema Mondo.

Huh helpotus, sellaista ei ole onneksi luvassa! Vai onko omanlaisellaan, tulisella tavalla? Tärkeimmäksi teemaksi karmeiden turmien ohella nousee Tilly-tyttären ja Molly-äidin suhde. Se on hyvin epätavallinen. Kylähulluksi leimatun Mollyn mieli käsittelee tytär-asiaa psyykkisen muurin läpi.

Kuva: Cinema Mondo.
Tytär ja äiti. Kuva: Cinema Mondo.

Juonesta tai koko elokuvasta ei kannata tietää enempää etukäteen. Kieroileva dialogi, outojen käänteiden suma, hervottomat sivunäyttelijät ja kuosien kirjo vievät mukanaan vastustamattomasti.

The Dressmaker
4+/5

TRAILERI:

Kate, vanha kuoma

Yllätyin, kun huomasin IMDb-sivustolla kuumana käyvän keskustelun Kate Winsletin (s. 1975) ja Nälkäpelistä tutun Liam Hemsworthin (s. 1990) ikäerosta The Dressmaker-elokuvan lemmentarinaan liittyen. Eipä käynyt mielessä, että tuossa nyt on reippaasti vanhempi nainen ja nuorempi mies. Toki tarinan aikakaaren suhteen näyttelijöiden oikeat iät ovat epäloogiset – kummatkin kertovat muistavansa toisensa lapsina – mutta elokuvahan on fiktiota! Tarina toimii, kun moisiin asioihin ei edes kiinnitä  huomiota. Sitä paitsi elokuvan rakkaustarina on joka tapauksessa liioiteltu.

Kate on lempinäyttelijöitäni ja valitsee usein elokuvia, joista pidän. Ensimmäinen Winslet-elokuvani oli Taivaalliset olennot (Heavenly Creatures, 1994), tuo Peter Jacksonin hurmaava ja raastava elokuva tyttöjen välisestä ystävyydestä ja mielikuvitusmaailmasta. The Dressmaker on tehty reipas 20 vuotta tuon elokuvan jälkeen, mutta siinä on jotain samaa voimaa: periksiantamattomuutta, intohimoa ja hyppäämistä odottamattomaan.

©Siru Valleala

Suffragette – naisten taisto (***)

Suffragette.

Ensi-ilta 8. huhtikuuta 2016

Maistiainen: SARAH GAVRON / SUFFRAGETTE

Naisten äänioikeustaistelijoista kertovan Carey Mulligan -elokuvan tärkein hetki koittaa lopputeksteissä. 1910-luvulle sijoittuvassa tarinassa joukko rohkeita (valkoisia) brittinaisia tekee mitä vain saadakseen (valkoisen) miesvallan kukistettua. Lopputekstit valaisevat, milloin tasa-arvoinen äänioikeus maailmalla lopulta saavutettiin, ja hätkähdyttävää on, kuinka myöhään se monissa maissa tapahtui. Saudi-Arabiassa vasta viime vuonna naiset astelivat äänestämään – tai osa heistä.

Myös Isiksen sortotoimien myötä elokuva on tärkeä muistuttaja historian epäkohdista, jotka ovat yhä elävästi läsnä. Hieman kritiikkiä saa se fakta, että eivät kaikki miehetkään olleet vielä tapahtumien aikaan oikeutettuja äänestämään. Carey Mulliganin Maud-hahmon syvyys fiktiivisenä henkilönä ei myöskään yllä käsikirjoituksen tasolla tositapahtumien ja tunteiden rinnalle – jää tunne, että todellisista hahmoista ja käänteistä olisi halunnut kuulla lisää.

Carey Mulligan / Suffragette.
Carey Mulligan / Suffragette.

Näyttelijät tekevät parhaansa, joskin Meryl Streepin pieni vilahdus olisi voitu jättää pois kokonaan, mutta elokuvan harmaa väritys rinnastuu laimeahkoon lopputulokseen. Juuri, kun vauhtiin viimein alettiin päästä, tarina jo katkeaa.

Silti elokuva on mielenkiintoinen ja paikkansa lunastava aikamatka.

Suomi muuten, joskaan ei vielä itsenäisenä, oli Euroopan ensimmäinen maa, jossa naiset saivat äänioikeuden. Tämä tapahtui vuonna 1906, mutta elokuvasta supermaamme on unohdettu pois!

Suffragette
3/5

TRAILERI:

© Siru Valleala

Kirsikkapuiden alla itkettää (***½)

Kirsikkapuiden alla, Cinema Mondo.

Ensi-ilta 8. huhtikuuta 2016

Annos: NAOMI KAWASE / AN – KIRSIKKAPUIDEN ALLA
Juomasuositus: Ramunea, kirsikkamehua, oolongteetä

Naomi Kawasen ohjaamassa An-elokuvassa (suomeksi Kirsikkapuiden alla) on onnistuttu vangitsemaan kirsikankukkien kauneuden luoma olennaisin tunnelma. Elämä on hurmaavaa, mutta häipyväistä, syntyväistä, mutta kuolevaista. Silti se kannattaa katsoa läpikotaisin, ihailla, jakaa tunne läsnäkulkijoiden kanssa.

Sentaro (Masatoshi Nagase) on vastoinkäymisten kolhima pienen herkkukioskin pitäjä. Hänen dorayaki-pannukakkunsa eivät ole parasta laatua, eikä asiakkaita ole paljon. Yksi vakiokasvoista on nuori Wakana (Kyara Uchida), yksinäisen oloinen koulutyttö, jolla on pieniä unelmia.

Kolmas katselija, kulkija, kolhittu on Tokue (Kirin Kiki), iäkäs nainen, jonka kantama leimaava sairaus näkyy hänen käsissään. Tokue haluaa töitä. Hänen an-punapaputahnansa on suunnattoman herkullista. Vaikka Sentaroa arveluttaa, hän antaa vanhukselle mahdollisuuden. Kohta kioskin ulkopuolella kiemurtelee pitkä jono.

Kirsikkapuiden alla, Cinema Mondo.
Kirsikkapuiden alla, Cinema Mondo.

Elokuva, jonka näin itse jo syksyllä Rakkautta & anarkiaa -festivaaleilla, on hidasrytmisesti viipyilevä. Ajatus paputahnasta ei länsimaalaiselle katsojalle tuo ehkä ylintä herkullisuutta mieleen, mutta Japanin kulttuuriin tottuneena oma dorayakin nälkäni kasvoi elokuvan aikana tuskallisiin mittoihin.

Tässäkin leffassa, kuten myös elokuvassa Siskokset, kulinarismilla on hyvin keskeinen asema. Ulkopuolisen voi olla vaikea ymmärtää, kuinka merkittävää on, kun Japanissa joku onnistuu valmistamaan niin maittavan makupalan, että sitä saavutaan jonottamaan kaukaa.

Eikä japanilaista draamaa ilman itkettäviä kohtaloita! Elokuva saa käänteillään (ja kauniilla musiikillaan!) palan kurkkuun ja ihmisen pohtimaan pienuuttaan. Lämminhenkisyys ei kuitenkaan ylitä ällöttävyyden rajaa vaan säilyy kenties juuri sellaisena, kuin dorayaki parhaimmillaan on: ei liian makeaa, mukavan pehmyttä, miellyttävästi täyttävää.

Ensi-ilta on sopivasti kirsikankukka-aikaan, sillä juuri tällä hetkellä Tokion taivas on täynnä kirsikankukkasadetta ja joet ovat saaneet valkean kukkaispeitteen.

Joten paremman puutteessa suunnatkaahan teattereihin – ja sen jälkeen vaikkapa Momotokon vegeraamenkeitolle!

Kirsikkapuiden alla / An
3,5/5

TRAILERI:

© Siru Valleala

Knight of Cups runoilee tutusti (****-)

Knight of Cups. © Dogwood Pictures, LLC

Ensi-ilta 25. maaliskuuta 2016

Annos: TERRENCE MALICK / KNIGHT OF CUPS
Juomasuositus: Cup of White Knight Tea

Malickin mallilla mennään jälleen uudessa unielokuvassa. Unta siitä tekee häilyvä raja toden ja mielikuvituksen välillä, epälooginen jatkuvuus, hetkittäiset välähdykset ja ylilyöty eteerisyys.

Elokuvasta ei huvita sanoa paljon. Se johtuu siitä, että jos sanoo enemmän, alkaa tuntea polttavaa halua sanoa kaikki, kaikesta kaikki, elämästä, maailmasta, alitajunnasta, filosofiasta, universumista, mytologiasta, esoteriasta, kuolemasta, rakkaudesta

Niiden kaikkien äärellä herra Runollinen ohjaaja, 72 vuotta, tahtoo taas venytellä näyttelijöidensä kykykapasiteettia. Eikä siinä mitään. Antaa venytellä! Knight of Cups tarjoaa parhaimmillaan rentouttavan parituntisen nojatuolin uumenissa, kauneus tekee pesää verkkokalvoille, kuljetaan kohtalon omana vailla sen suurempaa tarkoitusta, etsitään tietä ja suuntaa, välillä miellyttävästi unettaa, liplattaa.

Pahimmillaan saattaa ärsyyntyä narratiiviseen lötköyteen. Haahuiluun. Siihen, että taas kerran pääosassa on itsensä hukannut miesparka, joka vaeltaa naisen luota toisen luo, eipäs vaan: todella kauniin naisen luota todella kauniin (ja usein alastoman) naisen luo, muttei ole tyytyväinen kenenkään kanssa.

Ja päälle nauhoitettu kertojan ääni, voice-over, aika käytetty kikka sekin.

Boring? Nähty jo? Ehkä, muttei ehkä hetkeen nähty näin. Elokuvallisesti Malickia ei voi kuin arvostaa. Tätähän elokuva cinemaattisimmillaan on: audiovisuaalinen tajunnanlaajennus, jonka jälkeen oma elämä tuntuu hetken tylsältä, mutta juuri siksi aika mukavalta. Eipähän (kai) ole niin sekaisin kuin tämä Rick (Christian Bale) tässä.

Christian Bale ja Natalie Portman. © Dogwood Pictures, LLC
Christian Bale ja Natalie Portman. © Dogwood Pictures, LLC

Rick ja naiset. Tarot-korttien kohtalon naiset. Opastajat, kädestä tarttujat ja eteenpäin viejät. Suurin osa meistä kohtaa erilaisia ihmisiä elämänsä aikana syystä että… Joku syy siihen kai on. Knight of Cups -nimi tulee tarot-korteista. Kyseinen kortti tarkoittaa ylöspäin ollessaan charmia ja romantiikkaa, mielikuvitusta, ritarillisuutta, muutosta ja älykkyyttä. Ylösalaisin käännettynä taas epärealistisuutta, epäluotettavuutta, rauhattomuutta, kateutta ja valheellisia lupauksia. Nämä kaikki teemat löytyvät Malickin elokuvasta. Jollain tavalla Knight of Cups tuntuu hyvin henkilökohtaiselta. Ehkä ikääntyvä Malick peilaa siinä osia itsestään.

Hollywood-käsikirjoittaja Rick tapaa nyt naisensa (Cate Blanchett, Natalie Portman, Imogen Poots, Freida Pinto, Isabel Lucas, Teresa Palmer) uudelleen, ehkä muistoissa, ehkä oikeasti. Emme kuule Rickin juuri puhuvan, Hanan Townshendin hieno musiikki peittää dialogin. Ääni kuvan päällä kertoo, kertoo, mitä tahtoo. Rick kenties kuvittelee kohtaamiset, kertaa muistoja.

Cate Blanchett ja Christian Bale. © Dogwood Pictures, LLC
Cate Blanchett ja Christian Bale. © Dogwood Pictures, LLC

Malick käyttää tässä elokuvassa samaa tekniikkaa kuin edellisessä To the Wonder -leffassaan (2012): näyttelijät improvisoivat. Näin tekee erityisesti Christian Bale, joka ei koskaan aamulla työt aloittaessaan tiennyt, mitä hänen hahmolleen tapahtuisi. Osa muista näyttelijöistä sai muutamia sivuja kirjoitettua dialogia sekä vapauden käyttää sitä, miten heitä huvitti.

Jos improvisointiasian tietää etukäteen, jälki luultavimmin näkyy valkokankaalla. Itse epäilin Malickin mahdollisesti tekevän juuri näin, mutta varmistin faktan vasta elokuvan nähtyäni. Sen verran tarinassa on tällä erää struktuuria ja punaista lankaa, että ainakin osittaiseen käsikirjoittamiseen on mahdollista uskoa.

Malick toivoo tekniikkansa tuovan sekä yllätyksiä että tunnetta lisää. Natalie Portmanin tulkitsema Elizabeth ja Cate Blanchettin Nancy ovat aidon tunteikkaita. Itse Rick jää enemmän kuoreksi, hahmoksi, joka kulkee tapahtumien läpi kuin koko ajan pienessä pöllyssä, joskin Christian Bale hoitaa roolinsa tyylillä. Elämän kiristämät ja uhkailemat veli Barry (Wes Bentley) ja isä Joseph (Brian Dennehy) juurruttavat Rickiä hieman nykyhetkeen. Alteregomaisen, huvittavan cameon tekee Antonio Banderas elostelevana, bilettävänä filmimaailman Toniona.

Natalie Portman. © Dogwood Pictures, LLC
Natalie Portman. © Dogwood Pictures, LLC

Malickin vuoden 2011 elokuva The Tree of Life oli yhtä visuaalinen kokemus. Nyt mukana on erityisen paljon selkeää unen elementtiä, vettä. Meri ja aallot, hiekkaranta ovat Rickille merkityksellinen ja herkkä paikka. Rannalla hän odottaa unesta heräämistä, oikeaa elämää, aikoinaan kadonneen kaukaisen maan prinssin elämää, alkua.

Knight of Cups
4-/5

TRAILERI:

 

© Siru Valleala