Ajatuksenvirtaa Blade Runnerista ja sen sivuraiteista

Lörpötellään hieman scifejä. Itsehän olen elokuvien suhteen aika moninälkäinen ja kiinnostunut useammastakin genrestä, joskin vähiten kauhusta, toiminnasta ja romanttisesta komediasta. Action on ok, jos juoni on älykäs ja mukana on tunnetta. Kauhu on ok, jos se on psykologista, eteeristä, tyylikästä eikä sisällä splatter-elementtejä. Romanttinen komedia on ok, jos se tehdään quirkysti tai jos se muutoin on erityisen laadukasta tai normikaavasta poikkeavaa.

Mikä tahansa genre on ok, jos mukana on Ryan Gosling.

Triboro-EW-spread_v9_FullBleed

Tästä pääsemme scifiin, eli tietenkin viikon ja kuukauden, vuoden, ehkä vuosikymmenen, kenties jopa vuosisadan ellei ihan tuhansiin mennä – sanaan eli Blade Runneriin. 2049. Denis Villeneuven Blade Runneriin. Villeneuveen pätee pitkälle sama kuin Goslingiin. Metsään on vaikea mennä, jos tämä heppu on matkassa.

Arrival (2016) mylläsi aivoja vastikään, Sicario (2015) tyylitteli sitä ennen ja Vangitut (2013) oli kipeästi ihon alle tunkeva kokemus.

Blade Runnerin kanssa odotuksia ei erityisemmin ollut. Kulttikamaa, kyllä, ja muinoin luin analyyttisesti ja ihastuneena Philip K. Dickin sähkölammasteoksen (1968) ja synnytin siitä innostuneen yliopistoesseen. Siinä sivussa tuo kasarileffa tuli toistamiseen katsottua, mutta juuri mukavan verran unholaan se ehti uppoutua ennen tätä toista tulemista.

Blade Runner 2049 kannattaa katsoa mielestäni juuri näin: aiempi osa nostalgisoi mieltä hieman mutta ei liikaa, taustoista tietää tarpeeksi ja muutoin on avoin kaikelle.

Ryan Goslingin fanittaminen auttaa. Jared Letonkin, mutta hän ei ole nyt erityisen mieleenpainuva, vaikka tehokas evil onkin. Leto osaa kaikki kameleonttiroolit joka tapauksessa, oikeastaan liian hyvin. Tyrellin vallanperijä ja replikanttijumala jää yksioikoisen eli melko tylsän julmaksi.

BLADE RUNNER 2049

Mutta Ryan. Vakiokritiikki hänestä on että yhden ilmeen mies – tai ilmeettömyyden mies. No eipäs. Vaikka Drivessakin (2011) ilme on tyyliä peruslukema, kaikki muu puhuu. Olemus, eleet, silmät. Aina olen myös pitänyt näistä tyypeistä, jotka yhtä hyvin hoitelevat coolin gangsterin tai nössön poikaystävän roolin.

Blade Runneriin Ryan on ykkösvalinta. Uuden ajan viileä sankari, sellainen kuin Keanu Reeves oli Matrixin aikoina. Tyylikkyyttä, lakonisuutta ja sielukkuutta yhtä aikaa. (Paljon enemmän kuin Keanussa.) Ei tätä voi enempää perustella. Pitää tykätä. Liikuttua.

Nyt emme, kuten tarkkaavaisimmat saattavat huomata, ole syväpureutuvan ja runsaasti ruotivan elokuva-arvion äärellä. Fiilistelyä ennemmin, suitsuttelua, sen sellaista. Onhan leffa ihan uskomattoman hieno. Pitkään aikaan ei ole ollut sitä tunnetta, että on pakko istua lopputekstit viimeiseen hetkeen saakka vain saadakseen leijua tunnelmassa ja neo-noirin miljöössä.

BLADE RUNNER 2049

Ylipäänsä pitkään aikaan ei ole tuntunut siltä, että yhdessä on kaikki. Blade Runner 2049 kiteyttää pienin liikkein lähes kaikki transmodernin maailman piirteet ja pelot. On lapsityövoimaa, mehiläisten sukupuuttouhkaa, hyönteisruokaa, virtuaalierotiikkaa, luonnon tuhoa, robotiikkaa, ilmastonmuutosta, markkinavoimia, lisääntymiskriisiä ja suuri sähkökatkos, joka on tyhjentänyt kaikkien kovalevyt eli suurimman osan muistoista.

Pääteema on toki sama kuin ensimmäisessäkin osassa. Ihmisyys ja humaaniuden määritelmät. Voiko replikantti, androidi, olla olemassa yhtä voimakkaasti kuin aito ihminen? Mitä tarkoittaa olla ihminen? Jos ihmisen tarkoitus on lisääntyä, eikä monikaan enää sitä nykymaailmassa saati postapokalyptisessä maailmassa tee, mitä tapahtuu ihmisyydelle?

Samat kiehtovat aiheet kuin Dickin romaanissa pyörittävät mielen miellyttävän filosofiselle kiemuralle. Androideja metsästetään, mutta juonesta en pukahda sen enempää. Tämä elokuva on paras nähdä mahdollisimman ummikkona.

blade6

Toisin kuin Arrival, Blade Runner ei toisaalta edes herätä halua analysoida ja arvioida viimeisen päälle ja tuntikaupalla. Se on hallittu kokonaisuus, jossa on selkeä juoni ja paljon, paljon psykologiaa. Ja taidetta. Harmoniaa.

Tiesittekö muuten Philip K. Dickin kohtalosta? Heppu koki niin voimallisia kipulääkenäkyjä vuonna 1974, että uskoi nähneensä Jeesuksen ja antiikin Rooman. Lopulta hän päätteli elävänsä rinnakkaiselämää antiikin ajassa vainottuna Thomas-nimisenä kristittynä. Dick väitti, ettei reippaasti nautittu LSD liittynyt näkyihin millään lailla, vaan että VALIS-jumala tai vaihtoehtoisesti satelliitti nimeltä Vast Active Living Intelligence System oli yhteydenottajana.

Dick tutki loppuelämänsä eli noin kahdeksan vuotta tätä mystistä asiaa, kunnes kuoli aivohalvaukseen 53-vuotiaana.

Ylenpalttinen upeus. Palataan Blade Runneriin. Hillittämän hieno! Mitkä musat! Visuaalisesti vangitseva, kuin myös Arrival, mutta tässä Villeneuve saa vielä enemmän revitellä harmaan eri sävyillä, sumulla ja sateella. Vettä, lunta, tuulta, hiekkaa, neonvaloja, virtuaalimainoksia ja dystopiaa. Tai kuten joku jossain sanoi, Blade Runner 2049:n maailma ei ole varsinaisesti dystooppinen, sillä se muistuttaa niin paljon nykymaailmaamme. Elokuvan visuaalinen kuvasto on niin kiehtovaa, että sitä katselisi vaikka kuinka kauan.

Blade1

Kritisoitu on ylipitkäksi. Häh! Tämähän loppui liian pian! Tunti lisää tunnelmointia, ainakin! Etenkin 2D-versiona. 3D:nä täytyy käydä katsomassa uudelleen. Vaikea on vielä arvioida sen efektilisäarvoa, kun tällaisenaan mieli maisemassa niin luontevasti lepäsi.

Scifistä piti lörpötellä. No mitäs, kiva genre. Aina se kiehtoo, mitä tulevaisuudessa tapahtunee, olenhan Paluu tulevaisuuteen -ajan leffalapsia. Tämä Blade Runner toi mieleen sellaisia viime aikojen hyvyyksiä kuin Her, Ex Machina, sarjapuolella Mr. Robot. Virtuaaliset elämykset ovat saavuttamaisillaan meidät. Ei kulu kauaa, kun ihmisillä oikeasti on Ana de Armasin roolihahmo Join kaltaisia virtuaalirakkaita.

blade5

Ja eipä kaipa androideihinkaan paljon matkaa ole.

Mitäs myö tälle nyt lätkäistään. Kovasti leffaa katsoessa koetin keksiä jotakin huonoa, mutta huonosti kävi. Harrison Fordia on moitittu käpsähtäneeksi pakkolisukkeeksi, mutta minusta mies – selkeässä sivuosassaan – esitti aivan pätevästi menneen maailman reliikkiä.

Harrison

Ne Jared Leton silmät ärsyttivät. Voisiko siitä vähentää pisteen puolikkaan?

Ei voisi!

5/5

Siru Valleala

Advertisement

La La Dubai Land!

Ensi-illallinen lähti lomalle Dubaihin ja tietenkin testasi tuossa ökyilyn ihmemaassa yhden paikallisista VIP-elokuvasaleista. Oi joi, touhuun voisi tottua!

Leffaksi valikoitui ylistetty, juuri Suomessa ensi-iltaan saapunut Golden Globe -kahmija La La Land, jossa osuvasti omalla tavallaan liidettiin muissa maailmoissa, aivan kuten Arabiemiraateissa on tapana toisella tavalla tehdä.

LLL d 29 _5194.NEF

Mutta se teatteri! Kyseessä oli yksi monista (totta kai, yksi nyt mihinkään riitä) VIP-saleista, tällä erää Ibn Battuta -ostoskeskuksen Novo Cinemas IMAX, seitsemän tähden sali *******. Se löytyi Battutan kiinalaisesta osasta, sen jälkeen, kun läpi oli vaellettu ainakin Persia ja Intia. Egypti, Tunisia ja Andalusia jäävät toiselle puolelle. Opasteet ovat hyvät. (Metroasema Ibn Battuta)

Elokuvakokemus ei ole halpa, se maksaa 150 dirhamia eli noin 38 euroa. Ehkei siis kannata tottua.

kiinanovo

Itse antaisin salille kuusi tähteä, sillä yhden nielaisee liian viileällä ollut ilmastointi. Kuudes tähti tosin jo tuleekin lämpimästä huovasta, joka kaikille jaetaan. Loput tähdet huippulokoisista, ääriasentoon surisevista pehmonojatuoleista, niissä kiinni olevista padeista, joilla voi tilata ruokaa ja juomaa, äänentoistosta ja yleisestä intiimistä ja rauhallisesta tunnelmasta.

tuolit

Sekä siitä, että Elokuvakokemus alkaa jo ovelta, jolta jokainen saatetaan henkilökohtaisesti omalle paikalleen, tuodaan huopa ja tyyny ja opastetaan tekniikassa.

Kaksi minuuttia ennen näytöksen alkua olen pienehkössä salissa vielä yksin. Superhyper VIP-kokemus? Eivätkö dubailaiset käy elokuvissa? Treffeillä? Onhan sheikeillä nyt tähän varaa? Lauantai-iltakin vielä! Viime hetkillä ja osittain mainosten pyöriessä paikalle sentään saapuu muutama länsimaalainen pariskunta ja kaksi arabipariskuntaa.

sali

Penkki mukavaan asentoon eli miltei sängyksi ja eikun tilaamaan! Valikoima on laaja ja käsittää perussnackien kuten popcornin, sipsien ja suklaan lisäksi esimerkiksi sandwicheja, salaatteja, täytettyjä lettuja, ”arabialaisia alkupaloja”, edamame-papuja, pizzaa, jäätelöä, kakkua, hodareita, croissanteja…

On kieltämättä mukava tunne, kun eteen tuodaan tarjottimellinen leipiä ja ranskalaisia. Tekisi mieli tilata jälkkärikin, mutta 30 dirhamin annos on niin suuri, ettei nälkää jää. Tarjoilu on melko vaivihkaista ja toimii hyvin, ainakin, kun katsojia on näin vähän. Kaikki tilaavat jotakin.

letut

Elokuvasta nauttimista ei huovan ja ylimääräisen paidan alla häiritse mitään, paitsi lopussa, kun heti lopputekstien alkaessa valot lävähtävät kerralla päälle. Minnekä sitä ehtii kyyneleensä pyyhkiä? Viereinen sheikki näyttää pyyhkivän päähuiviinsa – kätevää!

Elokuva on kehunsa ansainnut. Tyyli, kuvaus, värit, miljööt, musiikki, kaikki antoisaa. Ajoittain on lipsahtaa romanttisähkyn puolelle, mutta seuraavassa hetkessä saapuu katkaisu juuri oikeaan aikaan. Lopputulos ei ole sweet vaan bittersweet, ja Damien Chazellen (Whiplash, 2014) ohjaaman elokuvan draaman kaaren kanssa yhdenvertainen on hieno äänimaailma.

Kyseessä on musikaali, mutta esimerkiksi elokuvan keskivaiheilla on vain vähän varsinaisia musikaaliosuuksia. Musiikkielokuva on parempi termi, sillä Whiplashin tapaan elokuvaa kantaa sävelmaailma, jazz, perinteinen jazz, moderni jazz, sekä toki ihanasti patinoituneen tuntuiset musikaalinumerot ja viittaukset muihin musikaaleihin. Musiikista vastaa Justin Hurwitz.

Emma Stonen hahmo Mia on valovoimainen ja yhdenvertainen lempinäyttelijäni Ryan Goslingin Sebastian-hahmon kanssa. Emma on tuttu kasvo esimerkiksi Birdman-elokuvasta (2014). Sekä Emma että Ryan laulavat itse kappaleensa, kauniisti. Ryan myös soittaa osan piano-osuuksistaan. Ryan on taitava! Ryan on paras!

LLL d 13 _2649.NEF

Sebastian ja Mia… Los Angelesia, Pariisia… Mekonhelmoja, ilmapalloja, tietenkin steppausta… Unelmia tavoittelevat jazzmuusikko ja näyttelijä. Enemmän kuin rakkaudesta elokuva kertoo yleensä haaveista, tavoitteista ja siitä, kuinka jos jotain saa, jää jotain muuta saamatta.

Tarinalle kannattaa suoda täysi heittäytyminen ja antautuminen. Elokuvassa on yksi hienoimmista aloituksista JA lopetuksista pitkään aikaan.

LLL d 09 _1627.NEF

Kun leffateatterista poistuu, leijuu epätodellisissa tiloissa. Se ei haittaa, sillä ensin tapaa valtavan veneen katonrajassa ja sen jälkeen jättimäisen norsun, jonka edessä poseeraa kokonainen intialaisperhe. Tässä ostoskeskuksessa ei sentään pääse laskettelemaan (sitä voi tehdä Mall of the Emiratesissa)!

La La Land 4,5/5

Traileri:

© Siru Valleala

novologo

Lue myös:

Tallinnassa IMAX-ihme!

Mukavat töppääjät: The Nice Guys (***½)

Ensi-ilta 20.5.2016

Annos: SHANE BLACK / THE NICE GUYS
Juomasuositus: milkshake, viskillä

Joissain elokuvissa on heti alkuun sellaista metkaa mukavuutta. The Nice Guys on tällainen, tuttavallisen miellyttävä pätkä, jonka letkeys kantaa loppuun saakka. Siitä huolimatta, että toimintakomediassa kaksi törppöä yksityisetsivää kännää, tunaroi ja turvautuu herkästi väkivaltaan. Ja pälättää koko ajan.

Russell Crowe esittää epämääräistä yksityisetsivää ja palkkapahoinpitelijää Jackson Healeyta, joka saa mystiseltä Amelialta (Margaret Qualley) tehtäväksi hankkiutua muutamasta epämiellyttävästä häiskästä eroon. Yksi heistä on Ryan Goslingin näyttelemä Holland March, joka taas on suorittamassa omaa palkkiotehtäväänsä: penkomassa suositun pornotähden murhaa. Toisiaan mäiskivät heput huomaavat pian, että heillä on yhteinen vihollinen. Ja kun yhdistää elämän kolhiman Healeyn ja viinan kanssa heikkopäisen Marchin, saadaan tulokseksi mehevää säntäilyä.

Tapahtumapaikkana on 1970-luvun Los Angeles, ja hehkulla ja hohteella lavastettu groove miljöö tuo oman viihteellisen lisänsä. Kaiken kaikkiaan tämä leffa on hyvin viihdyttävä. Kiss Kiss, Bang Bang –elokuvan (2005) ohjaaja Shane Black on mies esimerkiksi Tappava ase -elokuvien käsikirjoitusten takana – viihdytysmies.

TNG_Day_#32_12102014-61.dng

Vahvassa sivuosassa on Marchin teinitytär Holly (Angourie Rice), jonka rooli on yksi elokuvan pääpiristyksistä. Näppärää ja fiksua tyttöä kohdellaan kuin tasa-arvoista aikuista. Hollylla on avainrooli konnien kitkemisessä, ja hän tuo brutaaliin menoon myös hyvyyden lisän. Naiiviudelta vältytään hienosti. Isäänsä tytär pitää suurena luuserina, ja asetelma anniskelee paljon huumoria.

TNG_Day#45_01282015-26.dng

Amelian äitiä esittää Kim Basinger, jonka tavallaan ”kuuluu” olla mukana, mutta jonka rooli jää hieman ohueksi ja hyvin kuminaamaiseksi. Crowe ja Basinger on viimeksi nähty yhdessä elokuvassa L.A. Confidential (1997). Crowen hahmon kanssa jouduin hieman painimaan. Hänestä tulee liikaa mieleen Orange Is the New Blackin lepsu Healy, nimeä myöten. Hahmon lakonisesta karskiudesta oppii kuitenkin melkein pitämään.

Gosling on kerrassaan mainio, nakutettu rooliinsa. Hepun tulisi selkeästi tehdä lisää komedioita – tätä ilmeilijää lisää! Marchin hahmo on on

Rytmi toimii hyvin. Osaan kohtauksista voisi vaikka soittaa Birdmanin tyyliin rumpuja taustalle, ja rento biitti löytyisi heti. Jännitys tiivistyy supergangsterien koventaessa otteitaan, mutta kautta elokuvan tunnelma on letkeä. Käänteet ovat useimmiten nautittavan odottamattomia. Juoni ei lopulta ole ollenkaan ykkösasia – näin myös negatiivisessa mielessä. Paremmalla tarinalla käsissä olisi vielä mainiompi tekele.

Mukana on pieni yhteiskunnallinen ja ympäristöllinen sanoma, jota 70-lukua ja nykypäivää verratessa on hauska pohtia. Ainakin kamujen seuraavaan koomiseen kahakkaan saakka.

The Nice Guys
3,5/5

TRAILERI:

 

© Siru Valleala