TV: VINYL – Mad Menin punkrockversio? (***)

Vinyl. HBO Nordic.

HBO Nordic alkaen 15. helmikuuta 2016

Annos: VINYL
Juomasuositus: kultahileskumppaa ja kiljua

1970-luku ja New York. Sekoileva levy-yhtiösetä unelmineen ja juurineen. Muita sekoilevia setiä. Yksi nuori, tuleva Sid&Nancy-pariskunta. Ja lotosti huumeita. Säröä. Seksiä. Räimettä. Sielua?

Uusimman HBO-tykityksen äärellä viihtyvät parhaiten tyypit, jotka saavat kicksejä kiihkeästä rockmusiikista, soulista ja punkista. Vinyl on sarja saman sukuisesta intohimosta, jollaista Beat-liikkeen hahmot 50-60-luvuilla etsivät. Osittain Vinylissä löydetään Se, mutta riittääkö Se tekemään sarjasta hyvän?

Vinyl on muun muassa Martin Scorsesen, Mick Jaggerin, Rick Cohenin ja Terence Winterin luoma HBO-laadukas aikakausisarja. Kun tekijöinä ovat hemmot, jotka ovat tehtailleet sellaiset teokset kuin sarjat Sopranos ja Boardwalk Empire, leffat The Wolf of Wall Street, The Departed ja Gangs of New York sekä yhtyeen The Rolling Stones, voi vakuuttua siitä, että lopputulos on vähintäänkin visuaalinen ilotulite.

Se se onkin. Vinylin pilottijakso sykkii ja hakkaa. Musiikkipätkät eivät lopu heti kesken, rytmiä riittää. Mutta jotakin tuntuu puuttuvan. Pomo Richien (Bobby Cannavale) kipuilu levy-yhtiönsä tulevaisuuden vuoksi ja lankeaminen päihteiden viemäksi tuntuu tavanomaiselta. Lisäkiinnostusta ei synny siitä, että yhtiön käytävillä ja keikkapaikoilla huikkaillaan moikkia kuvitelluille ajan staroille.

Moni on ehtinyt jo verrata Vinyliä Mad Meniin. On firma, jota pyörittävät pääasiassa miespuoliset pamput viinamukeinensa – noh, hieman raisuimpiin viiksiin sonnustautuneina ja huikkaa otetaan myös pullosta. On kaiken keskiössä seilaava päähenkilö, joka yrittää selvitä itsensä ja kunnianhimonsa kanssa.

On tytötelty nuori sihteeri-assistentti (Juno Temple), joka aikoo nousta ja näyttää kykynsä. On vanhempi nainen, Richien vaimo (Olivia Wilde), joka on siirtynyt vastuualueelle (perheen pariin) ja yrittää unohtaa menneisyytensä Andy Warholin Factory-possessa.

James Jagger ja Juno Temple / Vinyl. HBO Nordic.
James Jagger ja Juno Temple / Vinyl. HBO Nordic.

Henkilöistä puuttuu charmia ja sielua. Cannavale ei vie sukkia jaloista. Mick Jaggerin pojan James Jaggerin esittämä punknuorukainen ei ainakaan vielä herätä kiinnostusta paitsi sen suhteen, kuinka paljon hän näyttää ja kuulostaa isältään (paljon). Ylipäänsä kukaan hahmoista ei kiehdo sillä voimakkuudella, että palavasti tahtoisi tietää, mitä kullekin käy.

Sillä kullekin kyllä käy.

Toivottavasti jatko alkaa koukuttaa. Tällä hetkellä sarjaa haluaa seurata enemmän musiikillisista ja muista aikakaudellisista kuin juonellisista syistä. Nimekkäille käsikirjoittajille kannattanee kuitenkin antaa mahdollisuus.

Koko sarja syntyi Mick Jaggerin ideasta. Martin Scorsesen kanssa yhteistyössä herrat jo vuonna 1996 alkoivat suunnitella Vinyl-tyylistä elokuvaa. Viimein idea jalostui kokonaiseksi sarjaksi, ja varmasti parempi niin. Yksittäisenä elokuvana suvantohetkiä olisi luultavasti liian vähän ja kokonaisuus olisi liian räimeä.

Terence Winter (Boardwalk Empire) on ollut käsikirjoittamassa kaikkia ensimmäisen kauden kymmentä jaksoa. Ohjaajina on useita henkilöitä, kuten Allen Coulter, Jon S. Baird, Carl Franklin ja Nicole Kassell. On jännittävää nähdä, poikkeavatko eri ohjaajien jaksot toisistaan.

Soundtrackilla on paljon alkuperäissävellyksiä, ja sarjassa näyttelijät esittävät aitoja rockpiirien hahmoja, kuten Robert Plantia. Luvassa on myös David Bowien visiitti!

Pilottijakson on ohjannut itse Scorsese, ja sen huomaa näyttävässä lopputuloksessa. Jakso päättyy symboliseen koko maailman romahtamiseen ja tuhkasta nousevaan Fenix-lintuun. Väkivaltaa näytetään hetkittäin, mutta hetket ovat anteliaita – ällöttäviä.

Palaamme asiaan, kun kausi on kokonaan katsottu!

Pilottijakso 3/5

Kokaiinina pohjalla

Suomessa kerrankin näyttävät HBO-julkkarit

Olin katsomassa pilottijakson 1970-luvun glitterhenkeen verhotulla Tavastialla. HBO Nordicin järjestämissä enskaribileissä oltiin nähty vaivaa. Pöydille oli aseteltu tarjolle kokaiinia – no ainakin siltä se näytti – ja seteliputkiloita helpottamaan nokkaan vetämistä. Pilleriäkin löytyi joka makuun.

Baari oli vapaasti avoinna ja istumapaikoille tarjoiltiin sarjan edetessä viiniä niin, että varmasti sai luvan kanssa päihtyä niin tahtoessaan. Vaikutti siltä, että päihtyneimmät myös taputtivat ja nauroivat eniten, kas tietenkin.

Vinyylilevyillä ja discopalloilla koristellussa salissa soitti illan päätteeksi 70-luvun rockcovereita veivaava bändi Veeti Kallion johdolla. Bäkkäreille sai kerrankin mennä ihan ilman kepulikonsteja. Muistoksi sai polaroid-kuvan kuulun nimmariseinän edustalla.

Äänentoisto toimi sarjaa katsoessa hienosti, oltiinhan rockklubilla. Miljöö oli kaikin puolin sopiva. Yleisöä vain olisi voinut olla reippaasti enemmän. Etenkin jakson päättyessä ja osan porukasta häipyessä ei voinut olla miettimättä, millaiset HBO-bailut jossakin muussa maassa saattaisivat olla.

Suomessa meininki on aika usein sitä, että paikalla on pari kourallista mediaväkeä ja Kauko Röyhkä.

© Siru Valleala

Tavastian tarjoilua.
Tavastian tarjoilua.
Mainokset