Kuukausi: maaliskuu 2016

Ensi-ilta 4. maaliskuuta 2016

Annos: CHARLIE KAUFMAN / ANOMALISA
Juomasuositus: omenamojito

Miksi omenamojito? Siksi, että se kuulostaa epätavalliselta. En ole koskaan juonut omenamojitoa. En ole koskaan myöskään nähnyt sellaista elokuvaa kuin Anomalisa. Ja tietenkin juuri Anomalisassa juodaan juuri omenamojitoja.

Niistä pitää Lisa, nukkenainen, jonka pikantti, pehmyt epätavallisuus ihastuttaa Michaelia, elämän tasaisuuteen tympääntynyttä nukkemiestä. On tärkeää mainita sukupuoli, sillä Charlie Kaufmanin nukkeanimaation alkupuoli häiritsee suunnattomasti: siinä on vain miesääniä.

On hämmentävää, kuinka ahdistavalta voi tuntua maailma, jossa kuuluu pelkästään miehen puhetta. Valkokankaalla myös kaikki naiset puhuvat miehen äänellä, kaikki paitsi yksi. Kun ymmärtää, miksi ratkaisu on tehty, valinta tuntuu selkeältä. On tehokasta joutua kuuntelemaan monotonista, samaa ääntä paikasta toiseen, henkilöstä toiseen, samaan toiseen.

Sellaisessa välitilassa unesta herättää yksi erilainen ääni, tavallisuuden ahdingosta poikkeava ääni. Tuota ääntä on ikänsä etsinyt Michael, elämänohjekirjailija, jonka self help -aiheisiin kuuluu muun muassa hyvä asiakaspalvelu. Nyt hän on luennoimassa ja asumassa persoonattomassa hotellissa, eikä häntä kiinnosta mikään.

Kun Michael kohtaa hotellissa Lisan, elämässä tapahtuu satumainen, kirkas ja luonnoton hetki. Kaikki on toisin. Kyseessä on rakastumisen välähdys, mutta yhtä aikaa huumaavan hetken kanssa koetaan pelkoa. Onko kaikki silti vain samaa – CMX-yhtyettä lainaten: ”Jos mikään ei muutu, kaikki vain jatkuu, loputtomasti samaa…”?

Kaufmanin stop-motion-tekniikalla tehty elokuva oli Oscar-ehdokkaana, mutta tällä erää voiton vei ylistetty Inside Out. Kaufmanin tavaramerkki, vinksahtaneisuus, ei ehkä pure kaikkiin, mutta varsin hyvin se toimii myös itsessään hieman karmaisevassa nukkeympäristössä. Animaatiopuolen velhona ja elokuvan toisena ohjaajana on Duke Johnson.

Kaufmanin maailma on usein humaani ja absurdi ja teemat käsittelevät ihmisyyden vaikeimpia ulottuvuuksia, kuten yksinäisyyttä, rakkauden haavoittavuutta ja koko olemista: kuinka merkityksellistä on se, että juuri minä olen juuri täällä juuri nyt? Voisinko yhtä hyvin olla kuka vain muukin – onko millään tavoin tärkeää, että olen minä?

Anomalisassa havainnollistetaan sitä mekaniikkaa, jolla kaksi ihmistä havaitsee toisissaan erityisyyttä. Yhtä lailla siinä havainnollistetaan sitä, ettei tuo erityisyys ehkä ole ikuista, vaan lopulta jopa vierasta. Michael ei kenties saavuta suurta ymmärrystä ja helpotusta, Lisa ei ehkä edes tiedä, mitä lopulta tapahtui.

Teknisesti elokuva on ensin etäännyttävä (nuket, kummat nuket!), sitten yksityiskohtaisuudessaan häkellyttävä (kuinka hienosti tehty erityisen tylsä hotellihuone) ja lopulta juuri sopiva.

On perusteltua, että tämä elokuva on animaatio. Paitsi että muoto mahdollistaa esimerkiksi avoimia seksuaalisia kohtauksia olematta mauton, kuvastaa nukkemaailma myös ihmisten tasapäisyyttä. Kaikki näyttävät aika samalta.

Elävillä näyttelijöillä kokemus olisi toisenlainen. Luultavasti tätä elokuvaa ei edes kannattaisi tehdä kuin animaatioksi. Kannattiko elokuva ylipäänsä tehdä? Kaufmanin parhaimmistoa se ei ole, mutta outoa kiehtovuutta nukkeihmisten eksistentiaalisessa kriisissä on.

Anomalisa perustuu Kaufmanin omaan ääninäytelmäkäsikirjoitukseen, joka on kirjoitettu nimellä Francis Fregoli vuonna 2005. Anomalisan tapahtumapaikkana ei suinkaan ole sattumalta hotelli nimeltä Fregoli. Kaufmanmaiseen tapaan mikään yksityiskohta ei ole sattumaa.

Elokuvassa ääninäyttelijöitä on vain kolme. Michaelina puhuu David Thewlis, Lisana Jennifer Jason Leigh ja kaikissa muissa äänirooleissa esiintyy Tom Noonan. Samat näyttelijät olivat mukana myös ääninäytelmässä.

Liian pienellä porukalla ei sentään touhuta: Anomalisan tekovaiheessa luotiin 3D-kopioina 18 Michaelia ja kuusi Lisaa.

 

Yksi elokuvan kiinnostava aihealue on Lisa. Michaeliin keskittyvässä kuvauksessa Lisan rooli on olla epärealististenkin toiveiden kohde, mutta mitä Michael on Lisalle? Millaisesta onnettomuudesta Lisan arpi on peräisin? Käyttääkö Michael naiivia, epävatmaa Lisaa törkeästi hyväkseen vai onko hetkessä mukana aitoja tunteita?

Kannattaa seurata myös elokuvan loppumusiikkikappale ”None Of Them Are You”, joka Kaufmanin kirjoittamana on osa kokonaisuutta.

Anomalisa
4/5

TRAILERI:

 

Outo herkku

Je suis Charlie Kaufman

Kuten mainitsen taustatarinassani, Kaufman on aina kiehtonut. Heppu on luonut sellaisia leffoja kuin Being John Malkowich (1999), Adaptation – Minun versioni (2002), Tahraton mieli (2004) ja Synecdoche, New York (2008). Kaikki kuuluvat lempielokuviini, ja etenkin Synedoche, New York onnistui erityisen voimallisesti järisyttämään.

Ehkä juuri siksi Anomalisan Michaelin näkee aika ajoin Philip Seymour Hoffmanina. Jos elokuva olisi esitetty aidoin ihmisin ja jos Hoffman olisi yhä elossa, hän olisi taatusti pääosassa, kuten Synecdochessa. Etsimässä omaa vajaata maailmaansa vajaiden maailmojen joukosta.

Toisaalta Michael näyttää myös varsin paljon Anomalisan toiselta ohjaajalta Duke Johnsonilta.

Synedoche oli kaupallinen floppi, ja Kaufmania on sittemmin piinannut rahoitusongelma. Filmiyhtiöt eivät mielellään rahoita kokeellisia tuotantoja, vaikka kyseessä olisi kulttiohjaaja.

Anomalisa ei tarjoa sellaisia massiivisia aivopähkinöitä, kuin Kaufmanin kirjoittamat useat muut elokuvat. Mukana on kuitenkin tuttuja elementtejä ja tarpeeksi surrealistista, unimaista ja psykologista tunnelmaa, jota ei osaa ennakoida. Ja aivot kyllä ovat keskeisessä osassa – tai osissa, joiksi ne ovat hajota!

Tuttua on myös se, että syvemmällä metatasolla päähenkilö on helppo kuvitella itse Kaufmaniksi, turhautuneeksi hahmoksi, jolle muut ihmiset ovat kuin yksi ja sama, tylsä tyyppi.

Kaufmanin seuraava teos saattaa olla musikaali. Hän ehti työstää jo pitkään Frank and Francis -leffamusikaalia, mutta rahavirrat pysyivät niukkoina. Toivokaamme, että (osittain joukkorahoitetun) Anomalisan myötä ne aukeaisivat projektille, jonka pääosiin Kaufman kaavailee Jack Blackia ja Nicholas Cagea!

Lue ja katso lisää Anomalisan tekemisestä ja alkuperästä:

 

 

P.S. Ja se tärkein, omenamojiton ohje!

 

© Siru Valleala