Knight of Cups runoilee tutusti (****-)

Knight of Cups. © Dogwood Pictures, LLC

Ensi-ilta 25. maaliskuuta 2016

Annos: TERRENCE MALICK / KNIGHT OF CUPS
Juomasuositus: Cup of White Knight Tea

Malickin mallilla mennään jälleen uudessa unielokuvassa. Unta siitä tekee häilyvä raja toden ja mielikuvituksen välillä, epälooginen jatkuvuus, hetkittäiset välähdykset ja ylilyöty eteerisyys.

Elokuvasta ei huvita sanoa paljon. Se johtuu siitä, että jos sanoo enemmän, alkaa tuntea polttavaa halua sanoa kaikki, kaikesta kaikki, elämästä, maailmasta, alitajunnasta, filosofiasta, universumista, mytologiasta, esoteriasta, kuolemasta, rakkaudesta

Niiden kaikkien äärellä herra Runollinen ohjaaja, 72 vuotta, tahtoo taas venytellä näyttelijöidensä kykykapasiteettia. Eikä siinä mitään. Antaa venytellä! Knight of Cups tarjoaa parhaimmillaan rentouttavan parituntisen nojatuolin uumenissa, kauneus tekee pesää verkkokalvoille, kuljetaan kohtalon omana vailla sen suurempaa tarkoitusta, etsitään tietä ja suuntaa, välillä miellyttävästi unettaa, liplattaa.

Pahimmillaan saattaa ärsyyntyä narratiiviseen lötköyteen. Haahuiluun. Siihen, että taas kerran pääosassa on itsensä hukannut miesparka, joka vaeltaa naisen luota toisen luo, eipäs vaan: todella kauniin naisen luota todella kauniin (ja usein alastoman) naisen luo, muttei ole tyytyväinen kenenkään kanssa.

Ja päälle nauhoitettu kertojan ääni, voice-over, aika käytetty kikka sekin.

Boring? Nähty jo? Ehkä, muttei ehkä hetkeen nähty näin. Elokuvallisesti Malickia ei voi kuin arvostaa. Tätähän elokuva cinemaattisimmillaan on: audiovisuaalinen tajunnanlaajennus, jonka jälkeen oma elämä tuntuu hetken tylsältä, mutta juuri siksi aika mukavalta. Eipähän (kai) ole niin sekaisin kuin tämä Rick (Christian Bale) tässä.

Christian Bale ja Natalie Portman. © Dogwood Pictures, LLC
Christian Bale ja Natalie Portman. © Dogwood Pictures, LLC

Rick ja naiset. Tarot-korttien kohtalon naiset. Opastajat, kädestä tarttujat ja eteenpäin viejät. Suurin osa meistä kohtaa erilaisia ihmisiä elämänsä aikana syystä että… Joku syy siihen kai on. Knight of Cups -nimi tulee tarot-korteista. Kyseinen kortti tarkoittaa ylöspäin ollessaan charmia ja romantiikkaa, mielikuvitusta, ritarillisuutta, muutosta ja älykkyyttä. Ylösalaisin käännettynä taas epärealistisuutta, epäluotettavuutta, rauhattomuutta, kateutta ja valheellisia lupauksia. Nämä kaikki teemat löytyvät Malickin elokuvasta. Jollain tavalla Knight of Cups tuntuu hyvin henkilökohtaiselta. Ehkä ikääntyvä Malick peilaa siinä osia itsestään.

Hollywood-käsikirjoittaja Rick tapaa nyt naisensa (Cate Blanchett, Natalie Portman, Imogen Poots, Freida Pinto, Isabel Lucas, Teresa Palmer) uudelleen, ehkä muistoissa, ehkä oikeasti. Emme kuule Rickin juuri puhuvan, Hanan Townshendin hieno musiikki peittää dialogin. Ääni kuvan päällä kertoo, kertoo, mitä tahtoo. Rick kenties kuvittelee kohtaamiset, kertaa muistoja.

Cate Blanchett ja Christian Bale. © Dogwood Pictures, LLC
Cate Blanchett ja Christian Bale. © Dogwood Pictures, LLC

Malick käyttää tässä elokuvassa samaa tekniikkaa kuin edellisessä To the Wonder -leffassaan (2012): näyttelijät improvisoivat. Näin tekee erityisesti Christian Bale, joka ei koskaan aamulla työt aloittaessaan tiennyt, mitä hänen hahmolleen tapahtuisi. Osa muista näyttelijöistä sai muutamia sivuja kirjoitettua dialogia sekä vapauden käyttää sitä, miten heitä huvitti.

Jos improvisointiasian tietää etukäteen, jälki luultavimmin näkyy valkokankaalla. Itse epäilin Malickin mahdollisesti tekevän juuri näin, mutta varmistin faktan vasta elokuvan nähtyäni. Sen verran tarinassa on tällä erää struktuuria ja punaista lankaa, että ainakin osittaiseen käsikirjoittamiseen on mahdollista uskoa.

Malick toivoo tekniikkansa tuovan sekä yllätyksiä että tunnetta lisää. Natalie Portmanin tulkitsema Elizabeth ja Cate Blanchettin Nancy ovat aidon tunteikkaita. Itse Rick jää enemmän kuoreksi, hahmoksi, joka kulkee tapahtumien läpi kuin koko ajan pienessä pöllyssä, joskin Christian Bale hoitaa roolinsa tyylillä. Elämän kiristämät ja uhkailemat veli Barry (Wes Bentley) ja isä Joseph (Brian Dennehy) juurruttavat Rickiä hieman nykyhetkeen. Alteregomaisen, huvittavan cameon tekee Antonio Banderas elostelevana, bilettävänä filmimaailman Toniona.

Natalie Portman. © Dogwood Pictures, LLC
Natalie Portman. © Dogwood Pictures, LLC

Malickin vuoden 2011 elokuva The Tree of Life oli yhtä visuaalinen kokemus. Nyt mukana on erityisen paljon selkeää unen elementtiä, vettä. Meri ja aallot, hiekkaranta ovat Rickille merkityksellinen ja herkkä paikka. Rannalla hän odottaa unesta heräämistä, oikeaa elämää, aikoinaan kadonneen kaukaisen maan prinssin elämää, alkua.

Knight of Cups
4-/5

TRAILERI:

 

© Siru Valleala

Mainokset

TV: Homeland palaa haudanvakavana (****)

Mandy Patinkin / Saul Berenson, Rupert Friend / Peter Quinn ja Claire Danes / Carrie Mathison

Sunnuntaisin MTV3 klo 23.45, alkaen 20. maaliskuuta 2016

Annos: Homeland – Isänmaan puolesta
Juomasuositus: kofeiinishotti

Ihmettelen tämän sarjan lähetysaikaa: lähes puoliltaöin sunnuntai-iltana. Kyseessä on yksi kiinnostavimmista ja parhaiten tehdyistä Maikkarin sarjoista, ja tuupattuna sitten tuollaiseen yörakoon. Digikonkareita asia ei tietenkään haittaa, aina voi tallentaa, katsoa Katsomosta tai vaikkapa odottaa koko viidennen kauden saapumista Netflixiin, jossa edelliset neljä kautta jo komeilevat. Yöajan ystävät voivat myös katsoa jaksonsa vielä myöhemmin, telkkarista torstaisin klo 00.35.

Kyseessä on viides kausi Homelandista eli sarjasta Isänmaan puolesta. Ilman Clare Danesia sarja ei olisi mitään, joten on ilo havaita, että myös viidennellä kaudella Danesin esittämä epävakaa, kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava Carrie Mathison tempoilee ja tasapainottelee oikean ja väärän välillä entiseen malliin.

Maisemat ovat muuttuneet. Kaksi vuotta on kulunut neljännen kauden CIA-ajoista, ja irtisanoutunut Carrie on löytänyt uuden tehtävän. Hän toimii Düring-säätiön turvallisuuspäällikkönä Berliinissä. Tytär Frannie ei ole ainoa rakas uudessa elämässä – Carriella on myös komea saksalaismies, juristi Jonas (Alexander Fehling).

Alkuun vaikuttaa siltä, että Carrie voi hyvin. Lääkkeet toimivat ja menneet kauhut, kuten alkukausien tunnemyrsky Nick Brodyyn (Damian Lewis) liittyen, rakkaan menetys, yllätysraskaus ja siinä ohessa Lähi-Itään sijoittuvat traagiset iskut, räjähdykset, ohjukset, salamurhat, peitetehtävät ja niin edelleen – kaikki tuo on nyt kaukana takanapäin.

Eikä tietenkään sittenkään ole. Menneisyys nakuttaa takaraivossa, ja Carrien tasainen hipsterikaupungin arki fillariajeluineen luiskahtaa äkkiarvaamatta pelon puolelle. Carrie, joka on luullut saavansa viimein elää seesteistä perhe-elämää, saa kuulla olevansa kuolemanvaarassa.

Mukana on joukko uusia hahmoja. Esimies Otto Düringin (Sebastian Koch) vuoksi Carrie joutuu tekemään Libanoniin pelottavan vierailun. Aktiivinen, hullunrohkea amerikkalaistoimittaja Laura (Sarah Sokolovic) paljastaa merkittävän CIA-tietomurron ja joutuu salailun kiehuvaan kattilaan.

Entä vanhat tutut Saul ja Quinn? Saul (Mandy Patinkin) on yhä töissä CIA:lla ja jakaa nyt kaiken Carrien seuraajan Allisonin (Miranda Otto) kanssa. Kovia kokenut Saul vaikuttaa kireämmältä kuin ennen, ja silta Carrien kanssa on pahoin kärähtänyt. Silti uuden kauden neljännen jakson käänteet tuntuvat poikkeuksellisen julmilta.

Quinnilla (Rupert Friend) taas on ankea työnkuva käskyläistappajana. Kohtaaminen Carrien kanssa tapahtuu väkivaltaisella tavalla.

Vakavaa on! Berliinin-letkeily on pian unohdettu, ja pian Carrie saa unohtaa kaiken muunkin, mikä hänelle tuttua oli. Auttaisiko lääkkeiden lopettaminen – toimiihan Carrien ongelmanratkaisukyky paremmin ilman pillereitä? Sivuoireena on ainoastaan maaninen, itsetuhoinen käytös.

Aiempaa akuutimpi ote

Sarja on elänyt erikoisen syklin. Alkuun se oli varsin viihteellinen kuvaus kaapatusta sotamies Brodysta ja hänen perheestään sekä Carriesta, joka astui ammatillisen rajan yli ja rakastui Brodyyn – vaikkei kukaan voinut tietää, oliko mies sankari vai sittenkin itse paholainen.

Myöhemmillä kausilla katsottiin syvemmälle pimeyteen, Carrien sairauteen ja periluonteeseen, Saulin pelkoihin, Brodyn tuskaan. Tehtiin kohtalokkaita virheitä, koettiin valtavia menetyksiä, kuoltiin ja synnyttiin. Ihmissuhdedraamaan sekoittuva poliittinen juonikuvio vahvistui kaiken aikaa ja aiheutti seurauksia.

Lähi-idän tragedioiden jäljiltä Carrie on nyt hauras, ja Danes eläytyy vaikeaan rooliin täydellisesti.

Kiinnostavaa on aiempaa tiukempi ajankohtaisuus, joka kiertyy pakolaiskriisin ympärille. Koska nyt ollaan Euroopassa, ovat tapahtumat samastuttavan lähellä. Kyläillään syyrialaispakolaisten leirillä, pohditaan Syyrian vallankaappausta ja Euroopan pakolaiskriisiä.

Tuleeko Carriesta itsestäänkin pakolainen?

Isänmaan puolesta – Homeland, 5. kausi
Jaksot 1-4/12:

4/5

 

Claire Danes on kivisen tien kulkenut Carrie Mathison. Kuva: Stephan Rabold/SHOWTIME
Claire Danes on kivisen tien kulkenut Carrie Mathison. Kuva: Stephan Rabold/SHOWTIME

 

© Siru Valleala

TV: Loistavia Kohtuuttomuuksia (****+)

Pirjo (Elina Knihtilä, vas.) ja Anne (Tiina Lymi). Kuva: Petri Kotwica/Yle Kuvapalvelu

Sunnuntaisin TV1 klo 21.05, alkaen 6. maaliskuuta 2016

Annos: Kotikatsomo / KOHTUUTTOMUUKSIA
Juomasuositus: samaa kuin muillekin

Tämä minisarja on pitkästä aikaa hauska. Suorastaan sekopäisen hauska. Itse en lämpene Putouksille ja vastaaville ollenkaan, mutta esimerkiksi Q-teatterin porukan viime vuosien Häiriötekijä ja Jälkeenjäävät huvittivat.

Tiina Lymin kirjoittamassa ja Petri Kotwican ohjaamassa komediasarjassa on samaa henkeä ja myös samoja näyttelijöitä. Heistäkö henki, ken tietää, mutta ainakin neliosainen sarja oitis nappasi kiinni ja kutitti kovasti.

Jaksoissa esiintyvät samat näyttelijät erilaisissa rooleissa. Jokainen jakso on itsenäinen. Ykkösessä Lotta Kaihuan esittämä assari Kirsi yrittää sopeutua ylimieliseen toimistohenkeen Helsingin Töölönlahdella. Komean ihana pomo (Ville Tiihonen) pelaa satumaisen hyvin golfia, limainen hännystelijä (Hannu-Pekka Björkman) läähättää korvaan ja muuallekin ja kollegat (Tiina Lymi ja Elina Knihtilä) korkkaroivat kopeina ja kaukaisina.

Sarjassa tarinat esitetään ylilyövästi, makaabereina asetelmina ja nolouksia korostaen. Loppuhuipennokset ovat övereitä ja synkänhupaisia. Äärimmilleen viritetyt ja venytetyt ihmiset koettavat sietää kohtuuttomuuksia, mutta ratkeavat lopulta.

Ratkeamisista syntyy uusia näkökulmia, mutta jollekin käy aina huonosti. Ensimmäisessä jaksossa Putous-tähti kirjaimellisesti pudotetaan, toisessa jaksossa Elina Knihtilän esittämä kiekkovaimo paljastaa naisen raadollisen tehtävän miehen menestyksen takana.

Naiset johtoportaan juurella, naiset alemmilla askelmilla, naiset valmiina miellyttämään tai puukottamaan. Lymin käsikirjoituksessa sukupuolten valtaerot näytetään ja niitä huojautetaan. Ylilyövän parodian kautta katsotaan yhteiskunnan ja viihdemaailman heikkouksia. Sukupuolierot kääntyvät lopulta itsensä tyhjentäviksi, riemastuttavaa!

Hahmoihin ei näin teatraalisella tasolla suoraan voi ehkä samastua, mutta myötähäpeän, myötätunnon ja ironian kautta kosketellaan myös aitoutta.

Kolmannessa jaksossa mukaan tiimiin astuu muun muassa Sara Soulié, ja hillitön neljäs jakso kääntää kaiken lopullisesti ympäri: ”making-of-jaksossa” kerrotaan kyseisen sarjan tekijöistä, kuvauksista ja syvemmästä filosofiasta.

Tai ollaan kertovinaan. Tai kerrotaan liikaa, räjäytetään piilorakenteet ja sukupuolet ja seksismit ja koko viihdeteollisuus ja Aku Hirviniemet atomeiksi.

”Me ollaan Petri päätetty näytellä tää niinku miehet”, toteavat Ellu ja Tiina, ja sitten vedetään. Överiksi. Kohta. Tosi överiksi.

Mahtavaa!

 

Kotikatsomo: Kohtuuttomuuksia
4+/5

 

Kirsi (Lotta Kaihua) ja Matti (Hannu-Pekka Björkman). Kuva: Harri Räty/Yle Kuvapalvelu
Kirsi (Lotta Kaihua) ja Matti (Hannu-Pekka Björkman). Kuva: Harri Räty/Yle Kuvapalvelu

 

© Siru Valleala

Anomalisa – Kaufmanin välitila (****)

ANOMALISA. Kuva: Paramount Pictures.

Ensi-ilta 4. maaliskuuta 2016

Annos: CHARLIE KAUFMAN / ANOMALISA
Juomasuositus: omenamojito

Miksi omenamojito? Siksi, että se kuulostaa epätavalliselta. En ole koskaan juonut omenamojitoa. En ole koskaan myöskään nähnyt sellaista elokuvaa kuin Anomalisa. Ja tietenkin juuri Anomalisassa juodaan juuri omenamojitoja.

Niistä pitää Lisa, nukkenainen, jonka pikantti, pehmyt epätavallisuus ihastuttaa Michaelia, elämän tasaisuuteen tympääntynyttä nukkemiestä. On tärkeää mainita sukupuoli, sillä Charlie Kaufmanin nukkeanimaation alkupuoli häiritsee suunnattomasti: siinä on vain miesääniä.

On hämmentävää, kuinka ahdistavalta voi tuntua maailma, jossa kuuluu pelkästään miehen puhetta. Valkokankaalla myös kaikki naiset puhuvat miehen äänellä, kaikki paitsi yksi. Kun ymmärtää, miksi ratkaisu on tehty, valinta tuntuu selkeältä. On tehokasta joutua kuuntelemaan monotonista, samaa ääntä paikasta toiseen, henkilöstä toiseen, samaan toiseen.

Sellaisessa välitilassa unesta herättää yksi erilainen ääni, tavallisuuden ahdingosta poikkeava ääni. Tuota ääntä on ikänsä etsinyt Michael, elämänohjekirjailija, jonka self help -aiheisiin kuuluu muun muassa hyvä asiakaspalvelu. Nyt hän on luennoimassa ja asumassa persoonattomassa hotellissa, eikä häntä kiinnosta mikään.

Kun Michael kohtaa hotellissa Lisan, elämässä tapahtuu satumainen, kirkas ja luonnoton hetki. Kaikki on toisin. Kyseessä on rakastumisen välähdys, mutta yhtä aikaa huumaavan hetken kanssa koetaan pelkoa. Onko kaikki silti vain samaa – CMX-yhtyettä lainaten: ”Jos mikään ei muutu, kaikki vain jatkuu, loputtomasti samaa…”?

Kaufmanin stop-motion-tekniikalla tehty elokuva oli Oscar-ehdokkaana, mutta tällä erää voiton vei ylistetty Inside Out. Kaufmanin tavaramerkki, vinksahtaneisuus, ei ehkä pure kaikkiin, mutta varsin hyvin se toimii myös itsessään hieman karmaisevassa nukkeympäristössä. Animaatiopuolen velhona ja elokuvan toisena ohjaajana on Duke Johnson.

Kaufmanin maailma on usein humaani ja absurdi ja teemat käsittelevät ihmisyyden vaikeimpia ulottuvuuksia, kuten yksinäisyyttä, rakkauden haavoittavuutta ja koko olemista: kuinka merkityksellistä on se, että juuri minä olen juuri täällä juuri nyt? Voisinko yhtä hyvin olla kuka vain muukin – onko millään tavoin tärkeää, että olen minä?

Michael ja Lisa. Kuva: Paramount Pictures.
Michael ja Lisa. Kuva: Paramount Pictures.

Anomalisassa havainnollistetaan sitä mekaniikkaa, jolla kaksi ihmistä havaitsee toisissaan erityisyyttä. Yhtä lailla siinä havainnollistetaan sitä, ettei tuo erityisyys ehkä ole ikuista, vaan lopulta jopa vierasta. Michael ei kenties saavuta suurta ymmärrystä ja helpotusta, Lisa ei ehkä edes tiedä, mitä lopulta tapahtui.

Teknisesti elokuva on ensin etäännyttävä (nuket, kummat nuket!), sitten yksityiskohtaisuudessaan häkellyttävä (kuinka hienosti tehty erityisen tylsä hotellihuone) ja lopulta juuri sopiva.

On perusteltua, että tämä elokuva on animaatio. Paitsi että muoto mahdollistaa esimerkiksi avoimia seksuaalisia kohtauksia olematta mauton, kuvastaa nukkemaailma myös ihmisten tasapäisyyttä. Kaikki näyttävät aika samalta.

Elävillä näyttelijöillä kokemus olisi toisenlainen. Luultavasti tätä elokuvaa ei edes kannattaisi tehdä kuin animaatioksi. Kannattiko elokuva ylipäänsä tehdä? Kaufmanin parhaimmistoa se ei ole, mutta outoa kiehtovuutta nukkeihmisten eksistentiaalisessa kriisissä on.

Anomalisa perustuu Kaufmanin omaan ääninäytelmäkäsikirjoitukseen, joka on kirjoitettu nimellä Francis Fregoli vuonna 2005. Anomalisan tapahtumapaikkana ei suinkaan ole sattumalta hotelli nimeltä Fregoli. Kaufmanmaiseen tapaan mikään yksityiskohta ei ole sattumaa.

Elokuvassa ääninäyttelijöitä on vain kolme. Michaelina puhuu David Thewlis, Lisana Jennifer Jason Leigh ja kaikissa muissa äänirooleissa esiintyy Tom Noonan. Samat näyttelijät olivat mukana myös ääninäytelmässä.

Liian pienellä porukalla ei sentään touhuta: Anomalisan tekovaiheessa luotiin 3D-kopioina 18 Michaelia ja kuusi Lisaa.

 

David Thewlis Michael Stonen äänenä. Kuva: Paramount Pictures.
David Thewlis Michael Stonen äänenä. Kuva: Paramount Pictures.

Yksi elokuvan kiinnostava aihealue on Lisa. Michaeliin keskittyvässä kuvauksessa Lisan rooli on olla epärealististenkin toiveiden kohde, mutta mitä Michael on Lisalle? Millaisesta onnettomuudesta Lisan arpi on peräisin? Käyttääkö Michael naiivia, epävatmaa Lisaa törkeästi hyväkseen vai onko hetkessä mukana aitoja tunteita?

Kannattaa seurata myös elokuvan loppumusiikkikappale ”None Of Them Are You”, joka Kaufmanin kirjoittamana on osa kokonaisuutta.

Anomalisa
4/5

TRAILERI:

 

Outo herkku

Je suis Charlie Kaufman

Kuten mainitsen taustatarinassani, Kaufman on aina kiehtonut. Heppu on luonut sellaisia leffoja kuin Being John Malkowich (1999), Adaptation – Minun versioni (2002), Tahraton mieli (2004) ja Synecdoche, New York (2008). Kaikki kuuluvat lempielokuviini, ja etenkin Synedoche, New York onnistui erityisen voimallisesti järisyttämään.

Ehkä juuri siksi Anomalisan Michaelin näkee aika ajoin Philip Seymour Hoffmanina. Jos elokuva olisi esitetty aidoin ihmisin ja jos Hoffman olisi yhä elossa, hän olisi taatusti pääosassa, kuten Synecdochessa. Etsimässä omaa vajaata maailmaansa vajaiden maailmojen joukosta.

Toisaalta Michael näyttää myös varsin paljon Anomalisan toiselta ohjaajalta Duke Johnsonilta.

Synedoche oli kaupallinen floppi, ja Kaufmania on sittemmin piinannut rahoitusongelma. Filmiyhtiöt eivät mielellään rahoita kokeellisia tuotantoja, vaikka kyseessä olisi kulttiohjaaja.

Anomalisa ei tarjoa sellaisia massiivisia aivopähkinöitä, kuin Kaufmanin kirjoittamat useat muut elokuvat. Mukana on kuitenkin tuttuja elementtejä ja tarpeeksi surrealistista, unimaista ja psykologista tunnelmaa, jota ei osaa ennakoida. Ja aivot kyllä ovat keskeisessä osassa – tai osissa, joiksi ne ovat hajota!

Tuttua on myös se, että syvemmällä metatasolla päähenkilö on helppo kuvitella itse Kaufmaniksi, turhautuneeksi hahmoksi, jolle muut ihmiset ovat kuin yksi ja sama, tylsä tyyppi.

Kaufmanin seuraava teos saattaa olla musikaali. Hän ehti työstää jo pitkään Frank and Francis -leffamusikaalia, mutta rahavirrat pysyivät niukkoina. Toivokaamme, että (osittain joukkorahoitetun) Anomalisan myötä ne aukeaisivat projektille, jonka pääosiin Kaufman kaavailee Jack Blackia ja Nicholas Cagea!

Lue ja katso lisää Anomalisan tekemisestä ja alkuperästä:

 

 

P.S. Ja se tärkein, omenamojiton ohje!

 

© Siru Valleala