Yleinen

Oscar-skaba lähestyy. Hollywoodissa 26. helmikuuta nähdään, joko tummaihoisia näyttelijöitä hellitään kultapysteillä toisin kuin kohuvuonna 2016, jolloin mittelöä laajalti boikotoitiin rasismisyytösten vuoksi.

Tänä vuonna ehdokkaina on runsaasti tummia näyttelijöitä – kiitos esimerkiksi Moonlight-elokuvan, jonka roolituksessa ei ole ainuttakaan vaaleaihoista. Lisäksi elokuvista Fences, Loving, Lion ja Hidden Figures on myös tarjolla muita kuin valkoisia ehdokkaita. #OscarsSoWhite on siis menneen talven kaukaisia lumia. Itse asiassa tämä vuosi on asiaan liittyen täysin poikkeuksellinen koko Oscar-gaalan 90 vuoden historian aikana.

Ensi-illallinen odottaa vielä Manchester by the Sean näkemistä, mutta nyt katsaus kolmeen kuumaan ennakkosuosikkiin (ykkössuosikkia, peräti 14 ehdokkuutta napannutta La La Landia kehun täällä). Totean myös: mahtavaa, että kaksi suursuosikkia, La La Land ja Moonlight ovat molemmat omalla tavallaan ihanan innovatiivisia ja raikkaudella luotuja.

Moonlight

Intensiivinen, säväyttävä Moonlight on parasta elokuvaa aikoihin. Elokuvasta voisi ottaa sata screen shotia ja tehdä oman taidenäyttelynsä. Puhuttelevia kuvia, kerta kaikkiaan.

Puhutteleva on tarinakin, joka kerrotaan Chiron-pojan elämästä ja traumoista kolmen eri ikävaiheen kautta. Läpi jokaisen aikakauden Chironin olemus ja henki säilyvät hämmästyttävän samoina, vaikka näyttelijä vaihtuu. Aikuisen Chironin (Trevante Rhodes) kanssa on eniten nieltävää, mutta nopeasti myös hänen kauttaan löytyy tutuksi tullut herkkä sielu. On mielenkiintoista tietää, että ohjaaja Barry Jenkins ei antanut kolmen eri-ikäisen näyttelijän tavata toisiaan, vaan tahtoi kaikkien luovan oman näkemyksensä Chironin hahmosta.

Chiron (lapsena Alex R. Hibbert, teininä Ashton Sanders) on erilainen kuin muut, hyljeksitty, poljettu, huumeäidin (Naomie Harris) kasvattama, vailla kaunista tulevaisuutta. Hänen ympärillään on kauneutta vain pilkahduksina, pieniä kuunvalon sinisiä hetkiä, muisto merenrannasta huumekauppias Juanin (Oscar-ehdokas Mahershala Ali) isällisessä huomassa ja ikuisesti sydämeen painautuva kohtaaminen ikätoveri Kevinin (Jharrel Jerome) kanssa.

Kunnes uusi kohtaaminen, raju, murskaava, muuttaa kaiken. Kunnes aikuinen kohtaaminen.

Elokuvassa on julkean paljon lähikuvaa, mikä voimistaa intensiteettiä. Musiikkia käytetään ansiokkaasti. Identiteetin etsiminen ja kiusaaminen pääteemoina saattaisivat tuntua Oscar-mielistelyltä, ellei toteutus olisi niin karhea ja hienovarainen, näyttelijöidensä kehon kieleen tukeutuva.

Haluaisin nähdä tämän pian uudelleen.

Moonlight
****½

 

Lion

Olen viime aikoina hullaantunut intialaiseen tunnelmaan. Siksi Garth Davisin ohjaaman Lionin katsominen kaikessa raadollisuudessaankin oli värikkään palkitseva kokemus.

Ensimmäinen osa elokuvaa on liki täydellinen. Valitettavasti toinen osa vie kliseiden suuntaan ja latistaa dynaamisuutta, mutta tarinan jatkon tahtoo kaikessa arvattavuudessaankin nähdä.

Ensimmäinen tunti tapahtuu vain Intiassa loistavien intialaislasten näyttelemänä. Pieni Saroo (luonnonlahjakkuus Sunny Pawar) on sydämen vievä tapaus, ja hänen koettelemuksensa isoveli Guddun (Abhishek Bharate) kadottua tunkeutuvat syvälle. Ne myös avaavat karmaisevaa näkymää intialaisten katulasten arkeen, mikä on elokuvan suurin ansio.

Jälkipuoliskolla varttunut Saroo (Dev Patel) elää adoptoituna Australiassa, mutta on juuriltaan hukassa. Äiti (Nicole Kidman) huolestuu kunnollisen Saroon äkillisestä ajelehtimisesta, eikä tiedä, että adoptiopoika on alkanut eri keinoin etsiä oikeaa kotiaan. Tukena häilyy tyttöystävä (Rooney Mara).

Tunnelma venähtää haahuilevaksi kiihkeän alun jälkeen, ja lapsi-Saroota jää ikävä. Patelin suoritus on sinänsä moitteeton ja ajoittain oikein hieno, mutta Oscar-sivurooliehdokkaaksi hänen sijastaan olisin kyllä valinnut pienen Sunnyn.

Tearjerker-lopussa kyyneliä on hankala estää, kun tietää, että elokuva perustuu tositapahtumiin.

Lion
***½

Arrival

Arrival sai aivoni limboon kahdeksi päiväksi. Sitä on kuulemma tapahtunut muillekin – ja se on myös elokuvan paras puoli. Perinpohjaista aivojumppaa edes kerran vuodessa, siitä kiitos tällä erää Amy Adamsin tähdittämälle avaruusdraamalle.

Denis Villeneuven (Sicario) ohjaama ja Eric Heissererin käsikirjoittama elokuva kannattelee mielenkiintoa loppuun saakka, mutta sisällöstä huomaa, että käsikirjoitusta muokattiin laajalti sen jälkeen, kun Interstellar (2014) saapui ja sai Arrivalin tekijät paniikkiin. Liian yhteneväinen ydinteema kirjoitettiin uudestaan toiseen suuntaan, mikä toi elokuvan keskiöön lingvistisen lähestymistavan. Ihmiskunnan ja avaruuden olentojen väliseen kommunikaatioon ja kieleen painottuminen on hieno asia, mutta toteutus on epätasainen.

Se johtuu siitä, että kielen ja kansojen kommunikoinnin ohella mukaan vedetään perinteinen aikamatkateema, toki muokkautuneena varsin kiehtovaan suuntaan. Elokuva jättää niin suuria kysymyksiä, että lopulta aika-aivojumppaan väsähtää – aukkoja on liikaa. Se on luultavasti tarkoituskin: loogisilla, lineaarisilla aivoilla ei tätä elokuvaa päihitetä.

Kuvaus ja äänimaailma toimivat hyvin, ja esimerkiksi klaustrofobian tunne on tehokkaalla tavalla toteutettu. Amy Adamsin lakonisella tyylikkyydellä tulkitsema kielitieteilijä-kääntäjä tapaa muikelon muotoisen aluksen asukkaat erikoisin seurauksin. Tarinan taustalla on Ted Chiangin novelli. Elokuvan alkupuoli on kenties samastuttavin verrattuna aiempiin muukalaiset-saapuvat-maapallolle-elokuviin. Olisiko se juuri tuollaista, jos Ne laskeutuisivat?

Enempää ei juonesta kannata kertoa, mutta viehättävää on, että muutamasta periamerikkalaisesta notkahduksesta huolimatta elokuva karttelee avaruusolentogenren räiskyviä katastrofitraditioita.

Tunnelma on surumielinen, mutta suuret kysymykset nousevat tunnetiloja korkeammalle – leffan jälkeen olo on hieman viileä, mutta mukavan mietteliäs.

Arrival
***+

© Siru Valleala

 

TRAILERIT:

Moonlight

 

Lion

 

Arrival