3 x Oscar-ehdokas: Moonlight, Lion ja Arrival

Oscar-skaba lähestyy. Hollywoodissa 26. helmikuuta nähdään, joko tummaihoisia näyttelijöitä hellitään kultapysteillä toisin kuin kohuvuonna 2016, jolloin mittelöä laajalti boikotoitiin rasismisyytösten vuoksi.

Tänä vuonna ehdokkaina on runsaasti tummia näyttelijöitä – kiitos esimerkiksi Moonlight-elokuvan, jonka roolituksessa ei ole ainuttakaan vaaleaihoista. Lisäksi elokuvista Fences, Loving, Lion ja Hidden Figures on myös tarjolla muita kuin valkoisia ehdokkaita. #OscarsSoWhite on siis menneen talven kaukaisia lumia. Itse asiassa tämä vuosi on asiaan liittyen täysin poikkeuksellinen koko Oscar-gaalan 90 vuoden historian aikana.

Ensi-illallinen odottaa vielä Manchester by the Sean näkemistä, mutta nyt katsaus kolmeen kuumaan ennakkosuosikkiin (ykkössuosikkia, peräti 14 ehdokkuutta napannutta La La Landia kehun täällä). Totean myös: mahtavaa, että kaksi suursuosikkia, La La Land ja Moonlight ovat molemmat omalla tavallaan ihanan innovatiivisia ja raikkaudella luotuja.

Moonlight

Intensiivinen, säväyttävä Moonlight on parasta elokuvaa aikoihin. Elokuvasta voisi ottaa sata screen shotia ja tehdä oman taidenäyttelynsä. Puhuttelevia kuvia, kerta kaikkiaan.

Puhutteleva on tarinakin, joka kerrotaan Chiron-pojan elämästä ja traumoista kolmen eri ikävaiheen kautta. Läpi jokaisen aikakauden Chironin olemus ja henki säilyvät hämmästyttävän samoina, vaikka näyttelijä vaihtuu. Aikuisen Chironin (Trevante Rhodes) kanssa on eniten nieltävää, mutta nopeasti myös hänen kauttaan löytyy tutuksi tullut herkkä sielu. On mielenkiintoista tietää, että ohjaaja Barry Jenkins ei antanut kolmen eri-ikäisen näyttelijän tavata toisiaan, vaan tahtoi kaikkien luovan oman näkemyksensä Chironin hahmosta.

Moonlight

Chiron (lapsena Alex R. Hibbert, teininä Ashton Sanders) on erilainen kuin muut, hyljeksitty, poljettu, huumeäidin (Naomie Harris) kasvattama, vailla kaunista tulevaisuutta. Hänen ympärillään on kauneutta vain pilkahduksina, pieniä kuunvalon sinisiä hetkiä, muisto merenrannasta huumekauppias Juanin (Oscar-ehdokas Mahershala Ali) isällisessä huomassa ja ikuisesti sydämeen painautuva kohtaaminen ikätoveri Kevinin (Jharrel Jerome) kanssa.

Kunnes uusi kohtaaminen, raju, murskaava, muuttaa kaiken. Kunnes aikuinen kohtaaminen.

Moonlight

Elokuvassa on julkean paljon lähikuvaa, mikä voimistaa intensiteettiä. Musiikkia käytetään ansiokkaasti. Identiteetin etsiminen ja kiusaaminen pääteemoina saattaisivat tuntua Oscar-mielistelyltä, ellei toteutus olisi niin karhea ja hienovarainen, näyttelijöidensä kehon kieleen tukeutuva.

Haluaisin nähdä tämän pian uudelleen.

Moonlight

Moonlight
****½

 

Lion

Olen viime aikoina hullaantunut intialaiseen tunnelmaan. Siksi Garth Davisin ohjaaman Lionin katsominen kaikessa raadollisuudessaankin oli värikkään palkitseva kokemus.

Ensimmäinen osa elokuvaa on liki täydellinen. Valitettavasti toinen osa vie kliseiden suuntaan ja latistaa dynaamisuutta, mutta tarinan jatkon tahtoo kaikessa arvattavuudessaankin nähdä.

lion1

Ensimmäinen tunti tapahtuu vain Intiassa loistavien intialaislasten näyttelemänä. Pieni Saroo (luonnonlahjakkuus Sunny Pawar) on sydämen vievä tapaus, ja hänen koettelemuksensa isoveli Guddun (Abhishek Bharate) kadottua tunkeutuvat syvälle. Ne myös avaavat karmaisevaa näkymää intialaisten katulasten arkeen, mikä on elokuvan suurin ansio.

Jälkipuoliskolla varttunut Saroo (Dev Patel) elää adoptoituna Australiassa, mutta on juuriltaan hukassa. Äiti (Nicole Kidman) huolestuu kunnollisen Saroon äkillisestä ajelehtimisesta, eikä tiedä, että adoptiopoika on alkanut eri keinoin etsiä oikeaa kotiaan. Tukena häilyy tyttöystävä (Rooney Mara).

lion3

Tunnelma venähtää haahuilevaksi kiihkeän alun jälkeen, ja lapsi-Saroota jää ikävä. Patelin suoritus on sinänsä moitteeton ja ajoittain oikein hieno, mutta Oscar-sivurooliehdokkaaksi hänen sijastaan olisin kyllä valinnut pienen Sunnyn.

Tearjerker-lopussa kyyneliä on hankala estää, kun tietää, että elokuva perustuu tositapahtumiin.

lion2

Lion
***½

Arrival

Arrival sai aivoni limboon kahdeksi päiväksi. Sitä on kuulemma tapahtunut muillekin – ja se on myös elokuvan paras puoli. Perinpohjaista aivojumppaa edes kerran vuodessa, siitä kiitos tällä erää Amy Adamsin tähdittämälle avaruusdraamalle.

Denis Villeneuven (Sicario) ohjaama ja Eric Heissererin käsikirjoittama elokuva kannattelee mielenkiintoa loppuun saakka, mutta sisällöstä huomaa, että käsikirjoitusta muokattiin laajalti sen jälkeen, kun Interstellar (2014) saapui ja sai Arrivalin tekijät paniikkiin. Liian yhteneväinen ydinteema kirjoitettiin uudestaan toiseen suuntaan, mikä toi elokuvan keskiöön lingvistisen lähestymistavan. Ihmiskunnan ja avaruuden olentojen väliseen kommunikaatioon ja kieleen painottuminen on hieno asia, mutta toteutus on epätasainen.

Se johtuu siitä, että kielen ja kansojen kommunikoinnin ohella mukaan vedetään perinteinen aikamatkateema, toki muokkautuneena varsin kiehtovaan suuntaan. Elokuva jättää niin suuria kysymyksiä, että lopulta aika-aivojumppaan väsähtää – aukkoja on liikaa. Se on luultavasti tarkoituskin: loogisilla, lineaarisilla aivoilla ei tätä elokuvaa päihitetä.

ARRIVAL

Kuvaus ja äänimaailma toimivat hyvin, ja esimerkiksi klaustrofobian tunne on tehokkaalla tavalla toteutettu. Amy Adamsin lakonisella tyylikkyydellä tulkitsema kielitieteilijä-kääntäjä tapaa muikelon muotoisen aluksen asukkaat erikoisin seurauksin. Tarinan taustalla on Ted Chiangin novelli. Elokuvan alkupuoli on kenties samastuttavin verrattuna aiempiin muukalaiset-saapuvat-maapallolle-elokuviin. Olisiko se juuri tuollaista, jos Ne laskeutuisivat?

Enempää ei juonesta kannata kertoa, mutta viehättävää on, että muutamasta periamerikkalaisesta notkahduksesta huolimatta elokuva karttelee avaruusolentogenren räiskyviä katastrofitraditioita.

Tunnelma on surumielinen, mutta suuret kysymykset nousevat tunnetiloja korkeammalle – leffan jälkeen olo on hieman viileä, mutta mukavan mietteliäs.

Arrival
***+

© Siru Valleala

 

TRAILERIT:

Moonlight

 

Lion

 

Arrival

Advertisement

La La Dubai Land!

Ensi-illallinen lähti lomalle Dubaihin ja tietenkin testasi tuossa ökyilyn ihmemaassa yhden paikallisista VIP-elokuvasaleista. Oi joi, touhuun voisi tottua!

Leffaksi valikoitui ylistetty, juuri Suomessa ensi-iltaan saapunut Golden Globe -kahmija La La Land, jossa osuvasti omalla tavallaan liidettiin muissa maailmoissa, aivan kuten Arabiemiraateissa on tapana toisella tavalla tehdä.

LLL d 29 _5194.NEF

Mutta se teatteri! Kyseessä oli yksi monista (totta kai, yksi nyt mihinkään riitä) VIP-saleista, tällä erää Ibn Battuta -ostoskeskuksen Novo Cinemas IMAX, seitsemän tähden sali *******. Se löytyi Battutan kiinalaisesta osasta, sen jälkeen, kun läpi oli vaellettu ainakin Persia ja Intia. Egypti, Tunisia ja Andalusia jäävät toiselle puolelle. Opasteet ovat hyvät. (Metroasema Ibn Battuta)

Elokuvakokemus ei ole halpa, se maksaa 150 dirhamia eli noin 38 euroa. Ehkei siis kannata tottua.

kiinanovo

Itse antaisin salille kuusi tähteä, sillä yhden nielaisee liian viileällä ollut ilmastointi. Kuudes tähti tosin jo tuleekin lämpimästä huovasta, joka kaikille jaetaan. Loput tähdet huippulokoisista, ääriasentoon surisevista pehmonojatuoleista, niissä kiinni olevista padeista, joilla voi tilata ruokaa ja juomaa, äänentoistosta ja yleisestä intiimistä ja rauhallisesta tunnelmasta.

tuolit

Sekä siitä, että Elokuvakokemus alkaa jo ovelta, jolta jokainen saatetaan henkilökohtaisesti omalle paikalleen, tuodaan huopa ja tyyny ja opastetaan tekniikassa.

Kaksi minuuttia ennen näytöksen alkua olen pienehkössä salissa vielä yksin. Superhyper VIP-kokemus? Eivätkö dubailaiset käy elokuvissa? Treffeillä? Onhan sheikeillä nyt tähän varaa? Lauantai-iltakin vielä! Viime hetkillä ja osittain mainosten pyöriessä paikalle sentään saapuu muutama länsimaalainen pariskunta ja kaksi arabipariskuntaa.

sali

Penkki mukavaan asentoon eli miltei sängyksi ja eikun tilaamaan! Valikoima on laaja ja käsittää perussnackien kuten popcornin, sipsien ja suklaan lisäksi esimerkiksi sandwicheja, salaatteja, täytettyjä lettuja, ”arabialaisia alkupaloja”, edamame-papuja, pizzaa, jäätelöä, kakkua, hodareita, croissanteja…

On kieltämättä mukava tunne, kun eteen tuodaan tarjottimellinen leipiä ja ranskalaisia. Tekisi mieli tilata jälkkärikin, mutta 30 dirhamin annos on niin suuri, ettei nälkää jää. Tarjoilu on melko vaivihkaista ja toimii hyvin, ainakin, kun katsojia on näin vähän. Kaikki tilaavat jotakin.

letut

Elokuvasta nauttimista ei huovan ja ylimääräisen paidan alla häiritse mitään, paitsi lopussa, kun heti lopputekstien alkaessa valot lävähtävät kerralla päälle. Minnekä sitä ehtii kyyneleensä pyyhkiä? Viereinen sheikki näyttää pyyhkivän päähuiviinsa – kätevää!

Elokuva on kehunsa ansainnut. Tyyli, kuvaus, värit, miljööt, musiikki, kaikki antoisaa. Ajoittain on lipsahtaa romanttisähkyn puolelle, mutta seuraavassa hetkessä saapuu katkaisu juuri oikeaan aikaan. Lopputulos ei ole sweet vaan bittersweet, ja Damien Chazellen (Whiplash, 2014) ohjaaman elokuvan draaman kaaren kanssa yhdenvertainen on hieno äänimaailma.

Kyseessä on musikaali, mutta esimerkiksi elokuvan keskivaiheilla on vain vähän varsinaisia musikaaliosuuksia. Musiikkielokuva on parempi termi, sillä Whiplashin tapaan elokuvaa kantaa sävelmaailma, jazz, perinteinen jazz, moderni jazz, sekä toki ihanasti patinoituneen tuntuiset musikaalinumerot ja viittaukset muihin musikaaleihin. Musiikista vastaa Justin Hurwitz.

Emma Stonen hahmo Mia on valovoimainen ja yhdenvertainen lempinäyttelijäni Ryan Goslingin Sebastian-hahmon kanssa. Emma on tuttu kasvo esimerkiksi Birdman-elokuvasta (2014). Sekä Emma että Ryan laulavat itse kappaleensa, kauniisti. Ryan myös soittaa osan piano-osuuksistaan. Ryan on taitava! Ryan on paras!

LLL d 13 _2649.NEF

Sebastian ja Mia… Los Angelesia, Pariisia… Mekonhelmoja, ilmapalloja, tietenkin steppausta… Unelmia tavoittelevat jazzmuusikko ja näyttelijä. Enemmän kuin rakkaudesta elokuva kertoo yleensä haaveista, tavoitteista ja siitä, kuinka jos jotain saa, jää jotain muuta saamatta.

Tarinalle kannattaa suoda täysi heittäytyminen ja antautuminen. Elokuvassa on yksi hienoimmista aloituksista JA lopetuksista pitkään aikaan.

LLL d 09 _1627.NEF

Kun leffateatterista poistuu, leijuu epätodellisissa tiloissa. Se ei haittaa, sillä ensin tapaa valtavan veneen katonrajassa ja sen jälkeen jättimäisen norsun, jonka edessä poseeraa kokonainen intialaisperhe. Tässä ostoskeskuksessa ei sentään pääse laskettelemaan (sitä voi tehdä Mall of the Emiratesissa)!

La La Land 4,5/5

Traileri:

© Siru Valleala

novologo

Lue myös:

Tallinnassa IMAX-ihme!

Loppuvuoden lokoisat leffasuositukset

Vakava leikki

Loppuvuosi ei lomillaan helli, mutta arki-iltanakin ehtii elokuviin. Paul Verhoevenin ohjaama Elle juuri valittiin kriitikkoliiton toimesta vuoden 2016 parhaimmaksi, ja Denis Villeneuven Arrival kuulemma viehättää scifi-filosofisuudellaan. Käykää katsomassa, mutta tässä myös muutama muu vaihtoehto loppuvuoden (tai alkuvuoden) moninaisiin huumiin.

Eput. Kuva: Tomi Palsa.
Eput. Kuva: Tomi Palsa.

Nostalgianhuuma:

Eput

Rehellinen musiikkielokuva avaa sympaattisen tien perisuomalaisuuteen. Eppu Normaali on jokaiselle tuttu yhtye, mutta Eppujen pitkä taival mäkineen paljastui ainakin tälle arvostelijalle aivan eri syvyydellä dokumentin myötä. Veljekset Pantse ja Martti Syrjä kertovat avoimina ajatuksistaan Suomen suosituimman yhtyeen jäseninä – ja erityisesti suhteestaan veljinä. Direct eye-kuvaustekniikka sopii hyvin tilitykseen ja tuo muusikot lähelle katsojaa. Dokumentin on ohjannut Saku Pollari.

Kuinka veljekset päätyivät samaan yhtyeeseen? Millaisia lieveyllätyksiä megasuosio mukanaan toi? Miksi Eput olivat hiljaa kokonaisen vuosikymmenen? Mitä kuuluu nyt, 40-vuotisjuhlavuotena? Lehdistönäytöksessä mukana ollut poppoo seisoo vuonna 2016 yhä tukevasti jaloillaan, mutta uuden musiikin synnyttäminen on erilaista kuin nuoruudessa. Takana, luultavasti edessäkin, on rosoisia aikoja.

Vielä kun unohtumattomien lyriikoiden syntytarinoita olisi avattu enemmän, olisi kyseessä melko täydellinen, yllätysherkkä musiikkidokumentti.

4/5
Elokuvateattereissa nyt

 

Vakava leikki
Vakava leikki

Kielletyn liekin huuma:

Vakava leikki

Den allvarsamma leken

Madame Bovary -henkeä vaaliva ruotsalainen petoselokuva on klassista draamaa perinteisimmillään. Hjalmar Söderbergin romaaniin (1912) pohjautuvassa tarinassa Lydia (Karin Franz Körlof) ja Arvid (Sverrir Gudnason) rakastuvat, mutta kumpikin on yhtä köyhä. Se ei sovi aikana, jolloin raha ratkaisee myös rakkaudessa. Niin Lydia nai rikkaan mutta vanhan aviomiehen, Arvid taas äveriään perheen hyväuskoisen tytön. Taustalla häiritsee kaiken nielevä intohimo Lydiaa kohtaan, ja tunne on molemminpuolinen. He alkavat tapailla salaa, vaikkei se tee hyvää kellekään.

Pohjoismainen saaristomaisema tuo rakkauselokuvaan raikkautta, ja toinen virkistävä seikka on miehen tunteen esittäminen. Nuori toimittaja Arvid on kiinnostavampi ja samastuttavampi hahmo kuin oikukas, itsekäs, ärsyttävä Lydia. Pernilla Augustin (Sovinto, 2010) ohjaama elokuva on tunteella pakattu, ja joidenkin makuun varmasti liikaa. Katsojalta vaaditaan psykologista eläytymiskykyä, sillä paljon tapahtuu pelkästään pinnan alla.

4/5
Elokuvateattereissa nyt

 

Liittoutuneet
Liittoutuneet

Vaarallisen vakoojaromanssin huuma:

Liittoutuneet

Allied

Brad Pitt ja Marion Cotillard omaavat kunnollisen kemian, ja käsikirjoituskin on kelpo tässä Robert Zemeckisin (Forrest Gump, Paluu tulevaisuuteen) ohjaamassa vakoojatarinassa. Kaksi agenttia saapuu samaan peitetehtävään Marokossa, jossa heidän tulee esittää avioparia ja salamurhata Saksan suurlähettiläs. Meneillään on toinen maailmansota, ja valeasuiset vastarintataistelijat Max ja Marianne tekevät parhaansa Saksaa vastaan.

Juonenkulusta ei tarvitse kertoa enempää. Vanhanaikaiselle, tyylikkäälle tunnelmalle kannattaa antautua, sillä tulevat yllätykset palkitsevat. Bradin ranskan lausuminen arvelutti etukäteen, mutta kielivalinnat toimivat melko hyvin. Viisikymppisen näyttelijän nuorekkuus sen sijaan jaksaa hämmentää. Cotillard on tämän hetken kuuma nimi, ja ranskalaisnäyttelijän työ on vakuuttavaa. 1940-luvun Lontoo viehättää.

3,5/5
Elokuvateattereissa nyt

 

Valmistujaiset
Valmistujaiset

Oikeudentajun huuma:

Valmistujaiset

Bacalaureat

Monessa perhe-elokuvassa keskeisessä roolissa on äiti, joka kestää kaiken, tekee kaikkensa ja taistelee lastensa puolesta. Nyt pääosassa on isä, Romeo (Adrian Titieni), jonka tytär (Maria Dragus) kohtaa pahantekijän. Teema on rankka, mutta päästää katsojansa yksityiskohdilta ja keskittyy siihen tunteeseen, joka isässä herää tapahtumien myötä. Hän haluaa turvata tyttärelle hyvän elämän jatkon ja tekee siksi epäeettisen teon. Isän oma elämä ei ole sekään helppoa, ja elokuva twistaa katsojan moraalilla ja ennakkoluuloilla. Yhtenä tehokeinona käsivarakameran ohella on se, ettei elokuvassa ole lainkaan musiikkia.

Romanialainen ohjaaja Cristian Mungiu (4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää, 2007, Yli vuorten, 2012) käsittelee elokuvissaan usein moraalia ja sitä, kuinka moni kritisoi toista tai yhteiskuntaa, vaikka itse yhtä lailla joutuu joustamaan universaaleista käyttäytymiskoodeista. Romanialainen katsoja oletettavasti näkee erilaisia vivahteita kuin suomalainen katsoja, mutta yleisinhimilliset periaatteet toimivat monella tasolla.

3,5/5
Ensi-ilta 30.12.

 

Kaikenkattava kauneus
Kaikenkattava kauneus

Taikapölyisen hömpän huuma:

Kaikenkattava kauneus

Collateral Beauty

Elokuvaa katsomaan kutsuivat erityisesti nimet Kate Winslet ja Helen Mirren, mutta jälkeenpäin kyllä mietityttää, miksi he tähän filmiin ovat suostuneet. Koskettavaksi aiotussa draamassa on paljon kiusallista. Firman pomo Howard (Will Smith) on viimeiset kaksi vuotta elänyt muissa maailmoissa menetettyään lapsensa ja vaimonsa. Työntekijätiimi (Winslet, Edward Norton ja Michael Peña) päättää tehdä asialle jotakin. He pestaavat kolme näyttelijää esittämään Howardin Henkilökohtaisia Tunteita ja Abstrakteja Määreitä, jotta pomo päätyisi niin sivuraiteelle, että tajuaisi allekirjoittaa pari tärkeää sopimusta. Niin Rakkaus (Keira Knightley), Kuolema (Mirren) ja Aika (Jacob Lattimore) käyvät hommiin.

Uudenvuoden toivorikkaaksi haave-elokuvaksi David Frankelin (Paholainen pukeutuu Pradaan) ohjaama Kaikenkattava kauneus kelpaa, ja Howardin harrastamat dominorakennelmat ovat hienoja. Ripaus taikapölyäkään ei yleisesti ottaen haittaa, mutta se harmittaa kovasti, että elokuva jää pateettisen kliseilyn puolelle. Rohkeampi revittely ja indiempi henki sopisi paremmin, kuin ällömakeaksi jätetty kokonaisuus.

2/5
Ensi-ilta 28.12.

© Siru Valleala

LUE MYÖS:

Joulun ajan lastenelokuvat