Jäätävä zombiwestern – The Revenant (***½)

Ensi-ilta 29. tammikuuta 2016

Annos: ALEJANDRO GONZÁLEZ IÑÁRRITU: THE REVENANT
Juomasuositus: Ei ainakaan Karhu III. Hirvi IV.

Ensi-iltaviikonlopun yllättäjä on The Revenant. Yllättävää on se, kuinka monta Oscar-ehdokkuutta elokuva on kerännyt: peräti 12.

En ehtinyt pressinäytökseen, joten jouduin tyytymään Sello Vip -salin jalkatuelliseen pehmonojatuoliin ja rajattomaan määrään popcornia ja limuja.

Johtuiko se upottavan nojatuolin vaikutuksista vai elokuvan kahden ja puolen tunnin kestosta, mutta toisinaan oli vaikea muistaa, mitä olinkaan katsomassa. Luontofilmiä? The Walking Deadia?

Alejandro González Iñárritu on paitsi yksi niistä harvoista ulkomaalaisista elokuvaohjaajista, jotka olen tavannut (Tokion filmifestareilla vuonna 2009) myös yksi niistä harvoista, joilta voi odottaa oivaltavan hämmentäviä mestariteoksia. Sellaisia kuin Birdman, Biutiful ja Babel.

Nyt mennään metsään. Ja vuorille. Ja koskiin, vesiputouksiin ja Dakotan lumirinteille. Niillä vaeltaa turkiksiin kuorrutettu örisevä zombi. Hän muistuttaa toisinaan Leonardo DiCapriota, toisinaan kuolaavaa verimössöä. Toisinaan Ville Haapasaloa. Syypää keskimmäiseen ulkomuotoon on emokarhu, joka suojeli kaikin voimin poikasiaan.

Myös DiCaprion näyttelemä Hugh Glass yrittää suojella poikastaan (Forrest Goodluck), mutta luonto on julma. Ainakin ihmisen luonto, jonka rinnalla leffan jykevät maisemat tuntuvat lähes lempeiltä. Elokuvan keskeisin teema onkin se, saako pahemmat vammat ihmiselle aikaiseksi villipeto vai toinen ihminen. Ja onko näillä villipedoilla suurta eroa.

Ehkä siksi, ettei tämä elokuva ala B-kirjaimella, Iñárritu ei onnistu tavoittamaan henkilöiden tasolla samanlaista kiinnostavuutta kuin aiemmissa elokuvissaan. 1820-luvulle sijoittuva tarina pohjautuu aidon turkismetsästäjän ja eräoppaan Hugh Glassin kokemuksiin. Mies joutui intiaanien hyökkäyksen jälkeen harmaakarhun käpälien kohteeksi ja matkatovereidensa hylkäämäksi. Alkoi uskomaton eloonjäämistaistelu.

Se on elokuvassa kuvattu äärimmäisen hienosti. Jos unohtaa muutamat lumiseen erämaahan liittyvät kohmettumis- ja hypotermiafaktat (ja sen, että karhut kuuluvat talvilevolle) on Glassin kamppailu fyysiselle elämysalueelle saakka tunkeutuvaa. Kanadassa, Yhdysvalloissa ja Argentiinassa kuvatun elokuvan tunnelma on poikkeuksellisen tiheä ja alkuvoimainen.

Itse olisin ollut tyytyväinen ilman päälle rakennettua ultimaalisen koston teemaa – Glassia pitää liikkeellä viha itsekästä pahista (Tom Hardy) kohtaan. Kiinnostavampaa olisi ollut pysytellä ihmisen ja luonnon välisessä sekä ihmisen ja oman pääkopan välisessä taistelussa. Oikea Glass toki oli vihainen hylkääville lajitovereilleen, mutta antoi heille lopulta anteeksi.

Koston teemalla haetaan western-genren perusvirettä, mutta tuntuu hieman ankealta, että jo itsessään maaginen tarina kuorrutetaan vihamielisellä angstilisällä. Eikö elämänhalu itsessään riitä tuottamaan suorastaan epäinhimillisiä voimia? Ehkei. Kostoteema on lähinnä hieman tylsä.

DiCaprio tekee moitteettoman roolisuorituksen, joskin Glassin hahmo jää etäiseksi. Kipu näkyy ja kuuluu, muttei tunnu. Moraalisen päätöksen kanssa painiva reissutoveri (Will Poulter), oikeudentuntoinen kapteeni (Domhall Gleeson) ja vanha intiaani (Duane Howard) vaikuttavat todellisemmilta henkilöiltä. Ehkä siksi, että Glass on jo astunut tietyn rajan yli.

Uskollisuus tunnelman aitoudelle näkyy. Kuvaaminen luonnonvalossa ja työryhmän ahkeroiminen jäätävässä ympäristössä sään ehdoilla oli niin rankkaa, että filmiporukkaa jättäytyi pois kesken kaiken. Lopputulos tarjoilee hyytäviä valintoja, jäätäviä maisemia ja kuuraisia verilöylyjä sillä volyymilla, että elokuvakameran linssikin huurtuu.

Tapellako ennemmin karhun, ihmisen vai itsensä kanssa? Iñárritu asettaa mielenkiintoisen kysymyksen.

3,5/5

Loppusnapsi:

Tuomio Vip-salista

Suomen elokuvateatterissa on nykyään hyvin harvoin pieniä, ergonomisia luksussaleja, joten on hienoa, että Sellossa on säilytetty tämä erikoisuus. Puolitoista vuotta sitten uudistettu Sellon Vip-sali on Finnkinon ainoa erikoissali. Salissa on 32 paikkaa, joista jokainen sisältää lokoisan, pehmeän nojatuolin. Napin painalluksella esiin saa jalkatuen.

Ja ilmeisesti myös makuuasentoa kohti kääntyvän selkänojan. En kuitenkaan nähnyt kenenkään laittavan selkänojaansa alas, eikä omassakaan penkissä näkynyt mitään keinoa säätöön. Missään ei ollut ohjeita penkin käyttöön. Muistan Sello Rex -ajoilta, että penkkiä sai säädettyä varsin helposti heti, kun hoksasi tekniikan. En tiedä, oliko säätömahdollisuus nyt poissa käytöstä, vai missä vika. Tuoli oli kiva noinkin, mutta olisihan mukava käyttää myös makuumahdollisuutta.

Jokaiselta penkiltä on hyvä näkyvyys valkokankaalle. Jalkatukeni nousi ja laski välillä pyytämättäkin. Näin pitkän elokuvan parissa mukava tuoli on mahtava juttu, vaikken nahasta materiaalina pidäkään.

Näytöksen ajan salin etuosan popcorn-kaappia ja mausteita sekä automaattista limukonetta saa hyödyntää rajattomasti. Väkeä lappaa laitteella maltillisesti. Limua tulee tankattua, poppareita ei.

Vip-salin lisämaksu on 8 euroa. Sarjalipulla voi maksaa hinnan perusosan. Itse maksoin lisämaksun Finnairin Plus-pisteillä. Jos joka tapauksessa aikoo ostaa popcornia ja virvoketta, jää hintaero tavalliseen saliin verrattuna varsin pieneksi. Ja onhan jaloille ruhtinaallisesti tilaa.

Vinkki! Vip-salissa voi viettää myös synttärijuhlat.

© Siru Valleala