Bodomin lapset lahdataan taas ***

Annos: Taneli Mustonen / Bodom
Juomasuositus: nokikahvit

Enää en telttaile Bodomjärvellä. En ole telttaillut ennenkään, mutten etenkään enää. Ja se on hyvä! Se nimittäin tarkoittaa, että Taneli Mustonen onnistui jossakin, jota ei tapahtunut hänen elokuvansa Luokkakokous kohdalla. Hän onnistui viihdyttämään – eli tässä tapauksessa pelottelemaan. Tai no, ainakin näyttämään uskottavan usvan Bodomin yllä.

Myönnetään, että rohkean nuoruuden jälkeen tapahtui elokuva The Ring/Ringu, jonka/joiden jälkeen alkoivat kauhuelokuvat mennä reippaasti mukavuusalueen ulkopuolelle. Käytännössä en katso kauhua koskaan – psykologinen trilleri on eri juttu ja lempigenreä.

Ja eri juttu on myös teinikauhu. Sen kategoriaan Bodomkin uppoaa, mutta suomalaisena katsojana lisämausteen eittämättä tuovat tositapahtumat. Heti alkuun on todettava: Bodom-elokuva ei kauhuasteikolla vedä edes auttavasti vertoja Bodomjärven aidoille, vuoden 1960 telttamurhatapahtumille. Kyseinen mysteeri on kammottava. Epäiltyjä on monta, aukkoja tarinassa riittää, eikä ainoa henkiinjäänyt muista mitään.

On hyvin ymmärrettävää, ettei elokuva halua toistaa 1960-luvun kertomusta, vaikka se olisi paljon mielenkiintoisempi kuin nykyaikaan siirretty teinislasher. On mahdotonta tehdä aiheesta fiktiivistäkään elokuvaa leimaamatta ketään syylliseksi.

Toisaalta on kiinnostavaa nähdä juuri teinislasher, sillä sellaisen teko ei ole Suomessa tavallista. On helppo kuvitella, kuinka uuden genren kanssa saattaisi mokata nolosti. Mustosen lopputulos ei ole nolo.

Nyt siis karmivaa Espoota ihmettelee  teltta pystyssä neljä nykynuorta, Elias (Mikael Gabriel), Iida (Nelly Hirst-Gee), Atte (Santeri Heikinheimo) ja Noora (Mimosa Willamo). Heistä yksi on pohjattoman kiinnostunut Bodomjärven muinaismurhista ja tahtoo rekonstruoida tilanteen. Muiden paikalla oleminen on jokaisen omien motivaatioiden mukaista.

bodom3

Juonesta ei ole hyvä kertoa enempää. Mustosen ja tuottaja Aleksi Hyvärisen käsikirjoitus on siitä arvokas, että se todella yrittää yllättää katsojat yhä uudelleen. Monin kohdin aikeessa onnistutaan. Toinen huomionarvoinen puoli on ansiokas kuvaus. Seutu näyttäytyy juuri niin uhkaavana kuin uskoisi. Keskellä metsää kumottaa öinen valonkajastus, sitten taas pimeys nielaisee.

Kotimaisesta aspektista ajatellen elokuva on ensisijaisesti visuaalisen näyttävä. Autokohtaus on mielenkiintoinen ja rajuudessaan erilainen. Loppupuolella lähdetään mässäyslinjalle, joka ei sentään ylly tolkuttomuuksiin. Toki tarinassa on paljon psykologisesti epäuskottavaa, kuten se, että syvällistä keskustelua tapahtuu keskellä metsää tilanteessa, jossa paetaan puukkomurhaajaa.

Yllätysmomenteistaan ja hauskasta twististään huolimatta käsikirjoitus ei kokonaisuudessa, idean tasolla, ole kovin yllättävä. Kyseessä on arkinen, nykyleffoista tuttu jännite. Teinikauhun peruselementit ovat vakaasti esillä. Mikään ei silti häiritse liikaa: leffan parissa viihtyy. Tärkeää on sekin, ettei viihdy liikaa. Mustonen ei hauskuuta, ei tuo kökköhuumoria mukahupaisiin hetkiin. Nyt ollaan ihanan, överin vakavissaan.

bodom1

Näyttelijät selviytyvät haasteesta kautta linjan mallikkaasti. Kuten kaikkialla kohistaan, räppäri Mikael Gabrielista kuullaan vielä – tosin ehkei niinkään näyttelijänä. Hänestä huomaa, ettei kyseessä ole ammattilainen, mutta jäbä on rento tapaus. Santeri Heikinheimo on raikas kasvo, jonka esiintymistä sopii odottaa tulevassa ensi-illassa Syysprinssi. Nelly Hirst-Gee on 18-vuotias aloittelija, joka kehittyy vielä. Paras hahmo on kokenein Mimosa Willamo, jonka yksiulotteisen angstaajan rooli Päin seinää -elokuvassa (2015) nähdään nyt kypsempänä ja vihjailevampana.

On hienoa, ettei elokuvaa katsoessa ajattele sen olevan suomalainen. Jälki vakuuttaa. Ehkei Bodom-elokuva teinikauhumuodossaan kiinnostaisi, jos kyseessä olisi vaikkapa Pohjois-Amerikan järvillä 1960-luvulla tapahtunut murha. Toki merkitystä on sillä, että aidot tapahtumat ovat tarpeeksi lähellä. Vielä kun aiheesta tehtäisiin joskus psykologinen kauhutrilleri ilman liioiteltuja slasher-elementtejä, voisi alkaa oikeasti pelottaa.

Bodom
3/5

© Siru Valleala

TRAILERI:

Mainokset

Almodóvarin Julieta värittää sydämet ****

Julieta. Kuva: Future Film.

Ensi-ilta 12. elokuuta 2016

Annos: Pedro Almódovar: Julieta
Juomasuositus: verenpunaa, sydänsouria, sitruunaa säväys

Ikihekumallisen Pedro Almódovarin uusimmassa elokuvassa on kaikki kohdallaan – siis värikkään nyrjähtäneenä. Peruspalikat ovat volvermaisen tutut: Julieta-elokuvassa kamppaillaan naisten kesken ja suvun ja perheen, oman lihan ja veren kanssa. Pääteema on äidin ja tyttären suhde. On piristävää edellisen homopilottisekoilun (Matkarakastajat, 2013) jälkeen nähdä jälleen kunnon kipeää draamaa.

Julieta (Emma Suaréz) on kärsivä nainen, jonka suuret sydänsurut paljastuvat pala kerrallaan. Takaumien kautta kuljetaan upean näköiselle 1980-luvulle ja nuoren Julietan (Adriana Ugarte) kohtalokkaaseen rakkaustarinaan. Junassa tavattu Xoan (Daniel Grao) muuttaa hänen elämänsä, mutta Xoanin elämään kuuluu myös toinen nainen, Ava (Inma Cuesta). Yhdessä Julieta ja Xoan saavat suloisen tyttären, Antían.

Nuori Julieta (Adriana Ugarte) ja junamies Xoan (Daniel Grao) rakastuvat palavasti. Kuva: Future Film.
Nuori Julieta (Adriana Ugarte) ja junamies Xoan (Daniel Grao) rakastuvat palavasti. Kuva: Future Film.

Nykyajassa Julieta kirjoittaa pitkää kirjelmää nyt aikuiselle tyttärelleen. Missä Antía on? Miksi Julieta on niin surullinen, epätoivoinen?

Elokuvan haaste on ajassa liikkuminen ja kahden Julietan yhdistäminen. Nuori Julieta ja keski-ikäinen Julieta tuntuvat eri ihmisiltä. Näyttelijöinä he sitä ovatkin, mutta elokuvalla on kova työ sulattaa loppupuolella nämä kaksi persoonaa yhdeksi ja samaksi. Siinä ei täysin onnistuta, mikä osittain johtuu nuoren Julietan näyttelijän säkenöivästä persoonallisuudesta. Keski-ikäinen Julieta on silti hienosti tulkittu hahmo hänkin, tuskassaan elävä kuollut, miltei jo hullu.

Emma Suáres / vanhempi Julieta. Kuva: Future Film.
Emma Suáres / vanhempi Julieta. Kuva: Future Film.

Helpointa elokuvassa on sen tunnelmaan imeytyminen. Värikylläisyys ja musiikki hyväilevät aisteja ja tarina saa ajattelemaan erilaisia ihmiskohtaloita, oma mukaan luettuna. Koska jokainen on jonkun tytär tai poika, aukenee elokuva myös perheettömille. Almódovarin ote on kenties hieman kuivakkaampi kuin aiemmissa töissä, hieman aikuisempi. Päättömiä irtiottoja ja rönsyilyjä toisaalta kaipaa, toisaalta tarinan ytimekkyys miellyttää.

Mukana on ohjaajan tapaan hänen luottonäyttelijöitään, kuten legendaarinen Rossy de Palma, joka esittää nenäkkään täpäkkää kodinhoitajaa. De Palma esiintyi ensimmäisen kerran vuonna 1988 Almódovarin elokuvassa Naisia hermoromahduksen partaalla. Hauska yksityiskohta on, että edellisessä Pedro-elokuvassaan Särkyneet syleilyt (2009) de Palma näytteli hahmoa nimeltä Julieta.

Julietan käsikirjoituksen pohjalla on Alice Munron kolme novellia teoksesta Karkulainen: Kertomuksia (2004). Musiikin on säveltänyt Almodóvarin pitkäaikainen luottosäveltäjä, Alberto Iglesias. Elokuva oli osa Cannesin elokuvajuhlien arvostettua pääkilpasarjaa toukokuussa 2016.

Julieta
4/5

TRAILERI:

 

© Siru Valleala