Ensi-ilta 26. helmikuuta 2016

Annos: LENNY ABRAHAMSON / ROOM
Juoma: kaakaota, pegasoksenmuotoisia vaahtokarkkeja

ELLET OLE NÄHNYT ROOM-ELOKUVAA, LOPETA LUKEMINEN SANAAN ”SEIS”!

Irlantilainen Lenny Abrahamson on itselleni vieras ohjaajatuttavuus. En ole nähnyt elokuvia Frank (2014), What Richard Did (2012) tai Garage (2007). Kun Abrahamson luki Emma Donoghuen hyvin myydyn romaanin Room (2010), hän koki vastustamatonta vimmaa ohjata tarinasta elokuvan. Hän ei halunnut, että kukaan muu tekisi sitä – hän pelkäsi tarinan menevän pilalle.

Koska ohjaaja oli vähän tunnettu indietekijä, hän päätti kirjoittaa henkilökohtaisen, analysoivan ja myös teknisten aikeidensa kannalta perinpohjaisen kirjeen suoraan kirjailijalle. Siinä hän selvitti, millaisiin vaaroihin tarina saattaisi joutua, mikäli sitä käsiteltäisiin väärin.

Se kannatti. Abrahamson sai ohjattavakseen Room-romaanin. Hän teki siitä uskollisen ja intohimoisen version – loistavan elokuvan.

Roomissa on kaksi päähenkilöä: äiti, Joy eli tuttavallisemmin Ma (Brie Larson) ja lapsi, Jack (Jacob Tremblau). Heidän elämänsä on epätavallista joka ikisen katsojan silmissä, mutta heille se on normaalia ja jokapäiväistä. Jack ei tiedä muusta elämästä, äiti on luonut hänelle turvallisen arjen. Päivät ovat täynnä satua ja valoa, mukavia rutiineja ja hieman pelottavaa yötä. Yöaika on viisivuotiaille aina hieman pelottavaa.

Äidin arki ei ole kuitenkaan turvallista. Siinä ei ole mitään satua. Joy tahtoo vain pois kaikesta, muttei tiedä, kuinka sen tekisi. Voisiko Jack, oma tuuheatukkainen kultapieni, ärsyttävä vaatija, rasittavan rakastettava, auttaa aikeessa? Jack ei halua, hän säikähtää kuollakseen. Mutta on haluttava, jotta äidin saisi hymyilemään.

Elokuvassa on kaksi osaa, jotka eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Päivänvaloa eivät yösilmät siedä. Normaali elämä ei ole normaalia sellaisille, jotka eivät ole koskaan siitä kuulleetkaan. On helpompi kaivautua hämärään koloon.

Ohjaaja tekee hienovaraista, yksityiskohtaisen tarkkaa työtä. Hän lunastaa sen, minkä kirjeessään lupaa. Kuvaus on huikean hienoa ja kerronta sydäntä kylmäävästi puristavaa. Jännite kasvaa lopulta sellaisiin mittoihin, ettei voi kuin huutaa sisäisesti. Älä liiku! Pää alas! Kieri! Juokse!

26-vuotias Brie Larson on roolistaan Oscar-ehdokkaana, ja toivon, että hän pystin myös saa. Larson on aiemmin esiintynyt useissa pienemmän luokan produktioissa, kuten indiefilmissä The Beautiful Ordinary (2007) ja tv-sarjoissa Taran monta elämää (2009) ja Paluu pulpettiin (2013). Itse näin hänet viimeksi sivuroolissa komediassa Ihan yössä (2015). Nyt hän näyttää todelliset, herkät kykynsä.

Larson esiintyi jo 10-vuotiaana nuorille suunnatuissa elokuvissa. Hän opiskeli sanfranciscolaisessa näyttelijäkoulussa sen pikkuisimpana opiskelijana, 6-vuotiaana. Ei ihme, että Room-kuvausten aikana Larsonista ja 9-vuotiaasta Jacob Tremblausta tuli ylimmät ystävykset.

Jacob voisi olla itsekin nyt Oscar-ehdokkaana. Pitkään povattiin, että näin voisi käydä. Poika on uskomattoman ilmeikäs ja aito roolissaan. Ohjaaja on kertonut, että antoi Jacobin improvisoida varsin monta kohtausta. Voidaan siis puhua täydestä näyttelijäluonteesta eikä vain lapsinäyttelijästä, joka matkii kaiken, mitä ohjaaja näyttää. Jacob muuttuu mielikuvitusrikkaaksi Jackiksi täydellisesti.

Room on elokuva, josta ei saisi tietää mitään etukäteen. Suosittelen olemaan lukematta juonikuvauksia ja katsomatta trailereita. Siksi tässä kohdassa kannattaa lopettaa lukeminen ja palata vasta, kun on elokuvan nähnyt.

Room
4,5/5

–

SEIS!

–

SISÄLTÄÄ SPOILEREITA

Jälkikirjoitus eli ARVIO JATKUU

Elokuva oli itselleni poikkeuksellisen rankka. Olen äiti ja minulla on 5-vuotias poika. En tiedä, mitä tekisin tilanteessa, johon Joy on joutunut. Tiedän vain sen, kuinka pelkäisin lapseni puolesta ja kuinka hän olisi ainoa syy, jonka vuoksi jaksaisin nousta aamulla. Tai ainakin useimpana aamuna.

Elokuvan puolenvälin kohtaus, jossa Jack näkee sinitaivaan pilvineen, on huumaava. Siihen saakka kaikki on tapahtunut vain yhdessä tilassa, yhdessä synkässä Huoneessa, josta ei ole ulospääsyä. Äiti ja lapsi ovat vankeina, eikä Jack edes tiedä, että ulkomaailma on varsinaisesti olemassa. Kun Ma siitä alkaa hänelle kertoa, hän ei suostu uskomaan.

Hän on elänyt koko lapsuutensa sisällä. Jokaisen päivän, ja jokaisena päivänä on äiti ollut hänen kanssaan. Tv ja kattoikkuna ovat ainoat kanavat ulos, ja iltaisin ulko-ovi usein aukeaa, hetkeksi. Silloin Jack menee kaappiin nukkumaan.

Kun katsoja ymmärtää, kuka Joyn ja Jackin on vanginnut, alkaa ahdistava piina. Hirmuisista olosuhteista huolimatta Joyn luoma maailma on ollut Jackille turvallinen, rauhoittavakin. Tilanne alkaa muuttua. Jack joutuu ottamaan vastuun äidistä, heidän kummankin vapaudesta. Pahalta sedältä on karattava.

Kun Jack lopulta pääsee vapauteen, on hänen sitä mahdoton käsitellä. Kun elokuvan ensimmäinen puolisko on tiukkaa trilleriä, jälkimmäinen on puhdasta psykologista draamaa. Sävyero on suuri ja saattaa hämmentää katsojaa. Jännite katoaa, kun vapaus koittaa?

Selviää, ettei todellisuus ole välttämättä sen turvallisempi, vaan se voi olla suunnattoman paljon pelottavampi.

Tähän olisin kaivannut syvyyttä lisää. On ilmiselvää, että pitkäaikaisesta kaappauksesta syntyneet traumat ovat syviä. Ne ohitetaan hieman liian kevyesti. Toisaalta näkökulma on kautta elokuvan Jackin, joten tästä syystä on perusteltua, ettei Joyn psykologista ydintä päästä kunnolla näkemään. Äiti ei ole enää Jackin kanssa joka ikinen päivä, tulee muita ihmisiä, kuten mummi (Joan Allen).

Myös Huoneessa luotu turvallinen pohja kantaa Jackia tosimaailman puolella. Kun katsoja tottuu elokuvan muuntuneeseen tunnelmaan, on kiinnostavaa seurata, millä tavoin tynnyrissä kasvanut tyttö – eipäs kun poika* – kohtaa satumaailman eli todellisuuden.

–
Lue ohjaajan kirje kirjailija Emma Donoghuelle Indiewire-sivustolta.

Lue tositarinoista, jotka ovat inspiroineet fiktiivistä Room-tarinaa.

* Lue myös huvittava keskusteluketju siitä, onko Jack poika vai tyttö.

 

TRAILERI:

 

© Siru Valleala