Kun jotain päättyy, jotain alkaa! Tänään purevana pakkaspäivänä alkaa tämän blogin taival, mutta elokuvateatteri Maximin taival taas – sellaisena, kuin se on tähän saakka tunnettu – päättyi.
Maximin toistaiseksi viimeisenä näytöspäivänä paikalla on kuhinaa, muttei erityisiä seremonioita – ainakaan vielä alkuillasta. Maximin ei uskota remontin myötä katoavan elokuva-anniskelijana, mutta tulevaisuus on yhä mysteeri.
Remontin jälkeen rakennukseen tulee Kämp Groupin uusia hotellitiloja sekä suunnitelmien mukaan kolmas elokuvasali. Finnkino vetäytyy henkilökuntineen paikalta.
Maxim on vanhin samassa osoitteessa toiminut elokuvateatteri Suomessa. Sillä on aivan oma tunnelmansa. Henkilökohtainen historiani Maximin kanssa on suhteellisen nuori, mutta sitäkin intensiivisempi. Niin yläkerran ykkösessä kuin alakerran koristeellisessa kakkosessakin on henkäilty ja hekoteltu etenkin R&A-filmifestareiden annille.
Maxim on myös ollut yksi pitkäaikaisimmista työpaikoistani: sali 1 toimi toissavuoden vesivahinkoon saakka pressinäytösten pääkohteena. Lempipenkkini vaihtuivat säännöllisesti. Toisinaan parven keskikakkosrivin toinen penkki oikealta. Toisinaan permannon takarivin keskimmäinen paikka. Toisinaan permannon keskirivin oikean laidan paikka. Kuuma lattemuki, salainen possumunkki.
Ja se on fakta, että permannon keskiosassa niskat tulevat kipeäksi ja parven ensimmäisessä rivissä ei voi löhötä, tai kaide peittää alaosan valkokankaasta.
Yläaulassa on vietetty hauskoja ja maittavia tiedotustilaisuuksia sekä rupateltu lennokkaita kotimaisten leffatähtien ja alan muiden tekijöiden kanssa. Se eräskin hulvaton haastattelu Mikko Leppilammen ja Laura Birnin kanssa…
Maximin historia muistuttaa omasta työhistoriastani. Arvioita on rustattu niin Episodiin, kaupunkilehtiin, telkku.comiin kuin viimeiset vuodet Me Naisiinkin.
Nyt niitä rustataan myös tänne. Tervetuloa mukaan!
Ja mikä näytös jäikään toistaiseksi viimeiseksi Maximissa näkemäkseni?
45 vuotta (45 Years)
Charlotte Rampling, mikä viileä voima, pinnan alle kipeäksi palloksi puristuva, iholle vaivihkaa tunkeva. Rampling on vakuuttanut aina, jopa Dexter-sarjan psykopaattien neuropsykiatrina tai haitilaisten nuorukaisten rakastajana (Kohti etelää, 2005), ja aidoimmillaan hän tuntuu olevan nyt, 45-vuotista avioliittoaan juhlivana vaimona.
Elokuvan juoni on yksinkertainen. Kate (Rampling) ja Geoff (Tom Courtenay) ovat tasaisen onnellinen pari, kunnes juuri ennen vuosijuhlia Geoff saa kuulla yllättävän seikan nuoruuden rakastetustaan. 45 vuotta elettyä, tutuksi luullutta elämää muuttuu äkkiä muuksi – siltä tuntuu vaimosta.
Andrew Haighin (Weekend, 2011) ohjaamassa draamassa kaikki on kohdallaan. Kuvaus on kaunista, rytmi seesteinen ja ulkoinen maailma soi tehokkaasti sisäisen rinnalla. Elokuvan lopetus on myös yksi hienoimmista pitkiin aikoihin. Pakkaseen poistutaan pala kurkussa.
Ensi kuussa 70 vuotta täyttävän Ramplingin soisi jatkavan uraansa vielä pitkälle tulevaisuuteen.
45 vuotta elokuvateattereissa.
4,5/5
”I generally don’t make films to entertain people. I choose the parts that challenge me to break through my own barriers. A need to devour, punish, humiliate, or surrender seems to be a primal part of human nature, and it’s certainly a big part of sex. To discover what normal means, you have to surf a tide of weirdness.”
– Charlotte Rampling
©Siru Valleala
Arvioita viikon ensi-illoista - Elokuvat ja tv 