Clooneyn ja Robertsin Money Monster on perusviihdyke (***)

Money Monster. Kuva: KingHill.

Ensi-ilta 6. kesäkuuta 2016

Annos: Jodie Foster / Money Monster
Juomasuositus: tuopillinen popcornin oheen

Nyt liian kiivaat analyysianturit piiloon: tämän Jodie Fosterin ohjaaman elokuvan on tarkoitus viihdyttää. Vaikkapa lauantai-iltana. Tai minä tahansa iltana. Leffatähtikeskeinen kidnappausdraama suorassa lähetyksessä sopii mihin vain hetkeen, jossa tekee mieli unohtaa arki ja järki.

Foster päätti luottaa hyvin perinteisiin viihdekikkoihin ja pestasi pääosiin George Clooneyn ja Julia Robertsin. Heidät kaksi on nähty yhdessä aiemmin elokuvissa Ocean’s Eleven (2001), Confessions of a Dangerous Mind (2002) ja Ocean’s Twelve (2004) – siis aika kauan sitten. Valinta on osuva. Kummatkin karismaatikot sopivat rooleihinsa mukisematta, ja on ihana nähdä Julia Roberts niin hyvänä karmean Mother’s Dayn jälkeen. Yhteisestä kemiasta Clooneyn ja Robertsin välillä ei tosin kannata puhua, sillä suurimman osan kohtauksista näyttelijät kuvasivat tv-ruutujen kanssa, eivät keskenään.

Tämä siitä syystä, että koko elokuva tapahtuu tv-ohjelman kulisseissa. Clooney on joviaali Money Monster -pörssiviihdeohjelman illan isäntä, Wall Streetin velho Lee Gates. Roberts on osakesijoitusta leväperäisesti rahvaalle opastavan ohjelman tuottaja Patty Fenn. Hän hallinnoi kaikkia lankoja käsissään vaativan liveshow’n taustajoukoissa. Draamatrilleri alkaa keskeltä suoraa lähetystä Lee Gatesin revitellessä tv-yleisölle tutuksi tulleita showmaneereitaan.

Mutta kulisseissa liikkuu myös muita kuin ammattilaisia. Lähettiä teeskentelevä Kyle (Jack O’Connell) tömähtää kesken lähetystä studioon ja kaivaa esiin aseen ja räjähdeliivin. Siinä elokuvan koko asetelma: sijoituksiinsa ja itseensä pettynyt luuseri-Kyle pelästyttää miltei hengiltä kuvausryhmän ja tv-yleisön ympäri Amerikkaa ja lopulta maailmaa. Suora lähetys jatkuu (vaikkei tietenkään oikeasti jatkuisi), Lee yrittää päihittää orastavan paniikkikohtauksen, Patty ottaa ohjat korvamonitorin kautta, ja sitten selvitetään, mitä Kyle oikein tahtoo.

Enempää en juonesta hiisku. Jamie Linden, Alan DiFiore ja Jim Kouf ovat tehneet tehokasta työtä käsikirjoituksen parissa. Tarina kaappaa matkaansa, ja vaikka notkahduksia ja kökkörepliikkejä riittää, on olo penkkiin liimautunut lähes koko 98 minuutin ajan.

Syvällisiäkin pyrkimyksiä tällä viihdykkeellä on. Ykkösenä on tietenkin raha ja sen hirviömäinen valta maailmassa. Mitä sinä tekisit rahan vuoksi? Kyle ei enää kaipaa rahaa, hän kaipaa vastuuseen ne ihmiset, jotka saavat toiset ihmiset menettämään omaisuutensa.

Elokuvan mielenkiintoinen psykologinen käänne liittyy reality-television ulottuvuuksiin. Ihmiset ympäri maailman seuraavat dramaattisia tapahtumia tv-studiossa samalla, kun eräs kelmi, pahan suuryhtiön pääjehu Walt Camby (Dominic West) yrittää pakoilla tekojaan. Väki tilaa oluita ja kokoontuu yhteen katsomaan illan suosituinta ”ohjelmaa”. Alkaa syntyä liikehdintää, barrikadeja kohti astumista, tsemppauskampanjoita. Ei tosin niin paljon ja sillä teholla, kuin elokuvassa olisi voinut olla esillä.

Silti trillerin perusytimessä on vain muutama henkilö: Lee, Patty, Kyle, kuvaaja Lenny (Lenny Venito), Camby ja firman tiedottaja Diane Lester (Caitriona Balfe). O’Connell pyssyineen on ajoittain vakuuttavan ahdistunut, ajoittain hyvinkin eksynyt roolissaan. Toisaalta se, ettei kaappari edes tunnu kovin vaaralliselta, tuo häneen inhimillisyyttä. Hän on impulsiivinen, muttei järjiltään.

Jodie Foster on aiemmin ohjannut Mel Gibson -elokuvan Majava (Beaver, 2011), jossa hän itsekin näytteli, sekä jaksoja Netflix-sarjoihin House of Cards ja Orange Is the New Black. Viime vuosituhannen puolella hän ohjasi myös esimerkiksi elokuvan Pieni mies Tate (1991). Näyttelijänä hän esiintyi viimeksi Matt Damonin tähdittämässä Elysium– scifitoimintaelokuvassa. Nyt Foster yrittää selkeästi tavoitella suuria yleisöjä ja miellyttää mahdollisimman monia. Siksi elokuva jää hampaattomaksi.

Se ei myöskään tuo mitään uutta keskusteluun rahan maailmasta. Ehkä juuri tämä on ytimenä: mikään ei voi enää pysäyttää mahtikoneistoa, monsteria.

Money Monster on saanut ulkomailla vaihtelevia arvioita, ja sitä on kuvailtu adjektiivilla ”arrogant”. Kuvaus on totta, eikä johdu vain George Clooneysta paistavasta itsevarmuudesta (heppu on itsevarma, vaikka tekee itsestään totaalisen pellen!). Elokuvassa on jotain hieman liian suunniteltua ja kaavailtua, jotain aiottua, joka ei kanna loppuun saakka.

Ah mutta, ne analyysianturit sieltä kuitenkin nousivat! Voimme myös aivan hyvin astua hetkeksi teatteriin hengaamaan ja jännäämään (vähän), pitämään hauskaa osakemaailman kustannuksella, nauttimaan hyvien näyttelijöiden työstä, keveällä otteella – siksikin, ettei tämä elokuva juuri muuta tarttumapintaa anniskele.

Money Monster
3/5

TRAILERI:

© Siru Valleala

Mainokset

Mukavat töppääjät: The Nice Guys (***½)

Ensi-ilta 20.5.2016

Annos: SHANE BLACK / THE NICE GUYS
Juomasuositus: milkshake, viskillä

Joissain elokuvissa on heti alkuun sellaista metkaa mukavuutta. The Nice Guys on tällainen, tuttavallisen miellyttävä pätkä, jonka letkeys kantaa loppuun saakka. Siitä huolimatta, että toimintakomediassa kaksi törppöä yksityisetsivää kännää, tunaroi ja turvautuu herkästi väkivaltaan. Ja pälättää koko ajan.

Russell Crowe esittää epämääräistä yksityisetsivää ja palkkapahoinpitelijää Jackson Healeyta, joka saa mystiseltä Amelialta (Margaret Qualley) tehtäväksi hankkiutua muutamasta epämiellyttävästä häiskästä eroon. Yksi heistä on Ryan Goslingin näyttelemä Holland March, joka taas on suorittamassa omaa palkkiotehtäväänsä: penkomassa suositun pornotähden murhaa. Toisiaan mäiskivät heput huomaavat pian, että heillä on yhteinen vihollinen. Ja kun yhdistää elämän kolhiman Healeyn ja viinan kanssa heikkopäisen Marchin, saadaan tulokseksi mehevää säntäilyä.

Tapahtumapaikkana on 1970-luvun Los Angeles, ja hehkulla ja hohteella lavastettu groove miljöö tuo oman viihteellisen lisänsä. Kaiken kaikkiaan tämä leffa on hyvin viihdyttävä. Kiss Kiss, Bang Bang –elokuvan (2005) ohjaaja Shane Black on mies esimerkiksi Tappava ase -elokuvien käsikirjoitusten takana – viihdytysmies.

TNG_Day_#32_12102014-61.dng

Vahvassa sivuosassa on Marchin teinitytär Holly (Angourie Rice), jonka rooli on yksi elokuvan pääpiristyksistä. Näppärää ja fiksua tyttöä kohdellaan kuin tasa-arvoista aikuista. Hollylla on avainrooli konnien kitkemisessä, ja hän tuo brutaaliin menoon myös hyvyyden lisän. Naiiviudelta vältytään hienosti. Isäänsä tytär pitää suurena luuserina, ja asetelma anniskelee paljon huumoria.

TNG_Day#45_01282015-26.dng

Amelian äitiä esittää Kim Basinger, jonka tavallaan ”kuuluu” olla mukana, mutta jonka rooli jää hieman ohueksi ja hyvin kuminaamaiseksi. Crowe ja Basinger on viimeksi nähty yhdessä elokuvassa L.A. Confidential (1997). Crowen hahmon kanssa jouduin hieman painimaan. Hänestä tulee liikaa mieleen Orange Is the New Blackin lepsu Healy, nimeä myöten. Hahmon lakonisesta karskiudesta oppii kuitenkin melkein pitämään.

Gosling on kerrassaan mainio, nakutettu rooliinsa. Hepun tulisi selkeästi tehdä lisää komedioita – tätä ilmeilijää lisää! Marchin hahmo on on

Rytmi toimii hyvin. Osaan kohtauksista voisi vaikka soittaa Birdmanin tyyliin rumpuja taustalle, ja rento biitti löytyisi heti. Jännitys tiivistyy supergangsterien koventaessa otteitaan, mutta kautta elokuvan tunnelma on letkeä. Käänteet ovat useimmiten nautittavan odottamattomia. Juoni ei lopulta ole ollenkaan ykkösasia – näin myös negatiivisessa mielessä. Paremmalla tarinalla käsissä olisi vielä mainiompi tekele.

Mukana on pieni yhteiskunnallinen ja ympäristöllinen sanoma, jota 70-lukua ja nykypäivää verratessa on hauska pohtia. Ainakin kamujen seuraavaan koomiseen kahakkaan saakka.

The Nice Guys
3,5/5

TRAILERI:

 

© Siru Valleala

Mammakimara – Mother’s Day (**)

Ensi-ilta 29.4.2016

Annos: Garry Marshall / Mother’s Day
Juomasuositus: vahvaa ja paljon

Se on äiskäinpäivä aivan kynnyksellä. Hyvää äitienpäivää omalle upealle äidilleni! Ja hieman myös itselleni. Aion juhlia äitienpäivää – menemällä elokuviin! Onneksi en kuitenkaan ole menossa katsomaan tätä elokuvaa, näin sen jo eräänä epä-äitienpäivänä. Älkää muutkaan menkö! Tai jos menette: varoitettu on!

Vastailen viihteen vuoksi omiin kysymyksiini:

K: Mitä elokuvasta Mother’s Day jäi mieleen?
V: Se, että Julia Roberts näytti Emmerdalen Val Pollardilta. Ja se, että klovneilta saa parhaat elämänohjeet. En tosin muista, mitä ne olivat.

K: Kenelle elokuva sopii?
V: Heille, joista on hauskaa repeillä monikulttuurisille vitseille ja erodraamalle. Eron kanssa kamppaileville, koska silloin ei kannata heittää hukkaan mitään liian mestarillista. Tai onhan tässä perin juurin voimaannuttava eroteema. Jennifer Anistonin, Julia Robertsin, Kate Hudsonin ja Valehtelevien viettelijöiden Shay Mitchellin faneille. Ja heille, joita miellyttivät Marshallin edelliset ison köörin juonisotkuelokuvat Ystävänpäivä (2010) ja New Year’s Eve (2011). Pretty Woman (1990) on omassa nostalgialuokassaan, ei verrata nyt siihen.

K: Entäpä kenelle ei sovi suinkaan?
V: Höpsöjen ja kaavamaisten draamakomedioiden inhoajille. Romanttisten komedioiden inhoajille. Tämä ei ole suoraan romanttinen komedia, mutta noudattaa romcomin muotoa täydellisesti. Elokuva ei sovi puolinaisesti pureskellun ystäville – kaikki jauhetaan niin loppuun saakka, että saadaan katharttinen, sydännestettä tihkuva loppukliimaksi.

K: Kuka suoriutuu roolistaan parhaiten?
V: Jason Sudeikis. Hän onnistuu hetkittäin olemaan sympaattinen, hukassa oleva kahden tyttären eronnut isä. Leffassa tuntuu olevan aidommin esillä isyys kuin äitiys.

K: Elokuvan pohjanoteeraus?
V: Asuntoauton riistäytyminen hallinnasta. Siellä sitten niin kovin konkreettisesti sekoittuvat sulaan sopuun niin vitivalkoiset punaniska-appivanhemmat kuin tyttären parjattu intialaisaviomies. Ja olivatko hirmuiset lesbotkin samassa lastissa?

K: Kerro jotakin hauskaa triviaa?
V: Leffassa esiintyvät tai vilahtavat Julia Robertsin kolme lasta Hazel, Phinneas ja Henry. Elokuvasta voi bongata myös erään Pretty Womaniin liittyvän viittauksen. Se ei ole se, että Julialla on päässään sama peruukki kuin Pretty Womanin aikamatkakohtauksessa. Jenniferin ja Katen treeniasut ovat Hudsonin omasta treenivaatelinjastosta nimeltä Fabletics.  Ja tämä se vasta onkin jännittävää: Julia, Kate ja Jason ovat kaikki vasenkätisiä! Mutta Jennifer EI OLE!

K: Montako tähteä ja miksi?
V: Kaksi kappaletta. Toinen siitä, että elokuvan jälkeen on kaikesta soopasta ja soapista huolimatta ihan positiivinen olo ja toinen siksi ettääää… On kesäistä ja aurinko paistaa ja huomenna saan aamuteen petiin – saanhan!

Onnea myös kaikille muille äideille ja äidinmielisille!

TRAILERI:

P.S. Mitäkö elokuvaa siis aion mennä itse katsomaan? No Spotlightii! Viimeinkin!

© Siru Valleala

Kate kostaa: The Dressmaker (****+)

The Dressamaker: Kate Winslet. Kuva: Cinema Mondo.

Ensi-ilta 15. huhtikuuta 2016

Annos: Jocelyn Moorhouse / The Dressmaker
Juomasuositus: punaista ja kuplivaa, loraus myrkkyä

Viimeinkin pääsen hehkuttamaan tätä helmeä! On mielenkiintoista, kuinka toisinaan tovin kuluttua elokuvan näkemisestä katsomishetken tunne laimenee. Joidenkin elokuvien, kuten ehkäpä leffan Carol, kanssa kävi niin.

Mutta The Dressmakerin kanssa ei käynyt! Yhä hykerryttää, kun ajattelee synkänveikeää, Kate Winsletin tyylillä tähdittämää draamakomediaa.

Kävin varta vasten juhlistamassa Kino Engelin viimeisiä remonttia edeltäviä hetkiä The Dressmakerin ennakossa. Harmi, että taas on yksi omaleimainen teatteri pelistä pois, ainakin hetkeksi.

Omaleimainen on Jocelyn Moorhousen ohjaama, Rosalie Hamin romaaniin pohjautuva värikylläinen elokuvakin. Australialainen kyläpahanen hätkähtää, kun kuoliaaksi vaiettu musta lammas palaa kotiin – kostonpunaisissa. Kate Winsletin näyttelemä Myrtle eli Tilly pakotettiin nuorena tyttönä muuttamaan pois epäiltynä kauheasta teosta. Nyt häntä ei enää tunnista edes sekopäinen Molly-äiti (loistava Judy Davis).

Tilly saa jo valmiiksi vinksahtaneen kylän vielä vinksahtaneempaan tilaan. Haute coutureen pukeutunutta pahatarta katsovat naiset karttaen ja miehet palvoen. Erityisen myyty on Teddy (Liam Hemsworth), jonka huomion vuoksi myös Tillyn oma mieli myllertyy.

Tyyli ennen kaikkea, vaikka vankila uhkaisi! Kylä täyttyy vaivihkaa liehuvista helmoista, kapeista uumista ja huumaavasta eleganssista. Tillyn teot lakaistaan hetkeksi maton alle, kunhan hän suunnittelee ja valmistaa jokaiselle oman tyrmäävän tyyliasun. Paikkakunnan poliisimies (hersyvä Hugo Weaving) on suurimmassa mekkohurmiossa.

Kuva: Cinema Mondo.
Kuva: Cinema Mondo.

Elokuvaa katsoessa mielessä alkaa soida Nick Caven Murder Ballads. Musta huumori, tyylilajien väistely ja kaiken taustalla goreileva kuolemantapaus ja sen aiheuttama kuohuva kostonhimo säväyttävät. Kun rakkaustarina syvenee, irvaillaan myös romantiikalle. Hetken aikaa kaikki on täydellistä, ja katsoja alkaa jo pelätä onnellista loppua.

Kuva: Cinema Mondo.
Kuva: Cinema Mondo.

Huh helpotus, sellaista ei ole onneksi luvassa! Vai onko omanlaisellaan, tulisella tavalla? Tärkeimmäksi teemaksi karmeiden turmien ohella nousee Tilly-tyttären ja Molly-äidin suhde. Se on hyvin epätavallinen. Kylähulluksi leimatun Mollyn mieli käsittelee tytär-asiaa psyykkisen muurin läpi.

Kuva: Cinema Mondo.
Tytär ja äiti. Kuva: Cinema Mondo.

Juonesta tai koko elokuvasta ei kannata tietää enempää etukäteen. Kieroileva dialogi, outojen käänteiden suma, hervottomat sivunäyttelijät ja kuosien kirjo vievät mukanaan vastustamattomasti.

The Dressmaker
4+/5

TRAILERI:

Kate, vanha kuoma

Yllätyin, kun huomasin IMDb-sivustolla kuumana käyvän keskustelun Kate Winsletin (s. 1975) ja Nälkäpelistä tutun Liam Hemsworthin (s. 1990) ikäerosta The Dressmaker-elokuvan lemmentarinaan liittyen. Eipä käynyt mielessä, että tuossa nyt on reippaasti vanhempi nainen ja nuorempi mies. Toki tarinan aikakaaren suhteen näyttelijöiden oikeat iät ovat epäloogiset – kummatkin kertovat muistavansa toisensa lapsina – mutta elokuvahan on fiktiota! Tarina toimii, kun moisiin asioihin ei edes kiinnitä  huomiota. Sitä paitsi elokuvan rakkaustarina on joka tapauksessa liioiteltu.

Kate on lempinäyttelijöitäni ja valitsee usein elokuvia, joista pidän. Ensimmäinen Winslet-elokuvani oli Taivaalliset olennot (Heavenly Creatures, 1994), tuo Peter Jacksonin hurmaava ja raastava elokuva tyttöjen välisestä ystävyydestä ja mielikuvitusmaailmasta. The Dressmaker on tehty reipas 20 vuotta tuon elokuvan jälkeen, mutta siinä on jotain samaa voimaa: periksiantamattomuutta, intohimoa ja hyppäämistä odottamattomaan.

©Siru Valleala

Suffragette – naisten taisto (***)

Suffragette.

Ensi-ilta 8. huhtikuuta 2016

Maistiainen: SARAH GAVRON / SUFFRAGETTE

Naisten äänioikeustaistelijoista kertovan Carey Mulligan -elokuvan tärkein hetki koittaa lopputeksteissä. 1910-luvulle sijoittuvassa tarinassa joukko rohkeita (valkoisia) brittinaisia tekee mitä vain saadakseen (valkoisen) miesvallan kukistettua. Lopputekstit valaisevat, milloin tasa-arvoinen äänioikeus maailmalla lopulta saavutettiin, ja hätkähdyttävää on, kuinka myöhään se monissa maissa tapahtui. Saudi-Arabiassa vasta viime vuonna naiset astelivat äänestämään – tai osa heistä.

Myös Isiksen sortotoimien myötä elokuva on tärkeä muistuttaja historian epäkohdista, jotka ovat yhä elävästi läsnä. Hieman kritiikkiä saa se fakta, että eivät kaikki miehetkään olleet vielä tapahtumien aikaan oikeutettuja äänestämään. Carey Mulliganin Maud-hahmon syvyys fiktiivisenä henkilönä ei myöskään yllä käsikirjoituksen tasolla tositapahtumien ja tunteiden rinnalle – jää tunne, että todellisista hahmoista ja käänteistä olisi halunnut kuulla lisää.

Carey Mulligan / Suffragette.
Carey Mulligan / Suffragette.

Näyttelijät tekevät parhaansa, joskin Meryl Streepin pieni vilahdus olisi voitu jättää pois kokonaan, mutta elokuvan harmaa väritys rinnastuu laimeahkoon lopputulokseen. Juuri, kun vauhtiin viimein alettiin päästä, tarina jo katkeaa.

Silti elokuva on mielenkiintoinen ja paikkansa lunastava aikamatka.

Suomi muuten, joskaan ei vielä itsenäisenä, oli Euroopan ensimmäinen maa, jossa naiset saivat äänioikeuden. Tämä tapahtui vuonna 1906, mutta elokuvasta supermaamme on unohdettu pois!

Suffragette
3/5

TRAILERI:

© Siru Valleala

Kirsikkapuiden alla itkettää (***½)

Kirsikkapuiden alla, Cinema Mondo.

Ensi-ilta 8. huhtikuuta 2016

Annos: NAOMI KAWASE / AN – KIRSIKKAPUIDEN ALLA
Juomasuositus: Ramunea, kirsikkamehua, oolongteetä

Naomi Kawasen ohjaamassa An-elokuvassa (suomeksi Kirsikkapuiden alla) on onnistuttu vangitsemaan kirsikankukkien kauneuden luoma olennaisin tunnelma. Elämä on hurmaavaa, mutta häipyväistä, syntyväistä, mutta kuolevaista. Silti se kannattaa katsoa läpikotaisin, ihailla, jakaa tunne läsnäkulkijoiden kanssa.

Sentaro (Masatoshi Nagase) on vastoinkäymisten kolhima pienen herkkukioskin pitäjä. Hänen dorayaki-pannukakkunsa eivät ole parasta laatua, eikä asiakkaita ole paljon. Yksi vakiokasvoista on nuori Wakana (Kyara Uchida), yksinäisen oloinen koulutyttö, jolla on pieniä unelmia.

Kolmas katselija, kulkija, kolhittu on Tokue (Kirin Kiki), iäkäs nainen, jonka kantama leimaava sairaus näkyy hänen käsissään. Tokue haluaa töitä. Hänen an-punapaputahnansa on suunnattoman herkullista. Vaikka Sentaroa arveluttaa, hän antaa vanhukselle mahdollisuuden. Kohta kioskin ulkopuolella kiemurtelee pitkä jono.

Kirsikkapuiden alla, Cinema Mondo.
Kirsikkapuiden alla, Cinema Mondo.

Elokuva, jonka näin itse jo syksyllä Rakkautta & anarkiaa -festivaaleilla, on hidasrytmisesti viipyilevä. Ajatus paputahnasta ei länsimaalaiselle katsojalle tuo ehkä ylintä herkullisuutta mieleen, mutta Japanin kulttuuriin tottuneena oma dorayakin nälkäni kasvoi elokuvan aikana tuskallisiin mittoihin.

Tässäkin leffassa, kuten myös elokuvassa Siskokset, kulinarismilla on hyvin keskeinen asema. Ulkopuolisen voi olla vaikea ymmärtää, kuinka merkittävää on, kun Japanissa joku onnistuu valmistamaan niin maittavan makupalan, että sitä saavutaan jonottamaan kaukaa.

Eikä japanilaista draamaa ilman itkettäviä kohtaloita! Elokuva saa käänteillään (ja kauniilla musiikillaan!) palan kurkkuun ja ihmisen pohtimaan pienuuttaan. Lämminhenkisyys ei kuitenkaan ylitä ällöttävyyden rajaa vaan säilyy kenties juuri sellaisena, kuin dorayaki parhaimmillaan on: ei liian makeaa, mukavan pehmyttä, miellyttävästi täyttävää.

Ensi-ilta on sopivasti kirsikankukka-aikaan, sillä juuri tällä hetkellä Tokion taivas on täynnä kirsikankukkasadetta ja joet ovat saaneet valkean kukkaispeitteen.

Joten paremman puutteessa suunnatkaahan teattereihin – ja sen jälkeen vaikkapa Momotokon vegeraamenkeitolle!

Kirsikkapuiden alla / An
3,5/5

TRAILERI:

© Siru Valleala

Knight of Cups runoilee tutusti (****-)

Knight of Cups. © Dogwood Pictures, LLC

Ensi-ilta 25. maaliskuuta 2016

Annos: TERRENCE MALICK / KNIGHT OF CUPS
Juomasuositus: Cup of White Knight Tea

Malickin mallilla mennään jälleen uudessa unielokuvassa. Unta siitä tekee häilyvä raja toden ja mielikuvituksen välillä, epälooginen jatkuvuus, hetkittäiset välähdykset ja ylilyöty eteerisyys.

Elokuvasta ei huvita sanoa paljon. Se johtuu siitä, että jos sanoo enemmän, alkaa tuntea polttavaa halua sanoa kaikki, kaikesta kaikki, elämästä, maailmasta, alitajunnasta, filosofiasta, universumista, mytologiasta, esoteriasta, kuolemasta, rakkaudesta

Niiden kaikkien äärellä herra Runollinen ohjaaja, 72 vuotta, tahtoo taas venytellä näyttelijöidensä kykykapasiteettia. Eikä siinä mitään. Antaa venytellä! Knight of Cups tarjoaa parhaimmillaan rentouttavan parituntisen nojatuolin uumenissa, kauneus tekee pesää verkkokalvoille, kuljetaan kohtalon omana vailla sen suurempaa tarkoitusta, etsitään tietä ja suuntaa, välillä miellyttävästi unettaa, liplattaa.

Pahimmillaan saattaa ärsyyntyä narratiiviseen lötköyteen. Haahuiluun. Siihen, että taas kerran pääosassa on itsensä hukannut miesparka, joka vaeltaa naisen luota toisen luo, eipäs vaan: todella kauniin naisen luota todella kauniin (ja usein alastoman) naisen luo, muttei ole tyytyväinen kenenkään kanssa.

Ja päälle nauhoitettu kertojan ääni, voice-over, aika käytetty kikka sekin.

Boring? Nähty jo? Ehkä, muttei ehkä hetkeen nähty näin. Elokuvallisesti Malickia ei voi kuin arvostaa. Tätähän elokuva cinemaattisimmillaan on: audiovisuaalinen tajunnanlaajennus, jonka jälkeen oma elämä tuntuu hetken tylsältä, mutta juuri siksi aika mukavalta. Eipähän (kai) ole niin sekaisin kuin tämä Rick (Christian Bale) tässä.

Christian Bale ja Natalie Portman. © Dogwood Pictures, LLC
Christian Bale ja Natalie Portman. © Dogwood Pictures, LLC

Rick ja naiset. Tarot-korttien kohtalon naiset. Opastajat, kädestä tarttujat ja eteenpäin viejät. Suurin osa meistä kohtaa erilaisia ihmisiä elämänsä aikana syystä että… Joku syy siihen kai on. Knight of Cups -nimi tulee tarot-korteista. Kyseinen kortti tarkoittaa ylöspäin ollessaan charmia ja romantiikkaa, mielikuvitusta, ritarillisuutta, muutosta ja älykkyyttä. Ylösalaisin käännettynä taas epärealistisuutta, epäluotettavuutta, rauhattomuutta, kateutta ja valheellisia lupauksia. Nämä kaikki teemat löytyvät Malickin elokuvasta. Jollain tavalla Knight of Cups tuntuu hyvin henkilökohtaiselta. Ehkä ikääntyvä Malick peilaa siinä osia itsestään.

Hollywood-käsikirjoittaja Rick tapaa nyt naisensa (Cate Blanchett, Natalie Portman, Imogen Poots, Freida Pinto, Isabel Lucas, Teresa Palmer) uudelleen, ehkä muistoissa, ehkä oikeasti. Emme kuule Rickin juuri puhuvan, Hanan Townshendin hieno musiikki peittää dialogin. Ääni kuvan päällä kertoo, kertoo, mitä tahtoo. Rick kenties kuvittelee kohtaamiset, kertaa muistoja.

Cate Blanchett ja Christian Bale. © Dogwood Pictures, LLC
Cate Blanchett ja Christian Bale. © Dogwood Pictures, LLC

Malick käyttää tässä elokuvassa samaa tekniikkaa kuin edellisessä To the Wonder -leffassaan (2012): näyttelijät improvisoivat. Näin tekee erityisesti Christian Bale, joka ei koskaan aamulla työt aloittaessaan tiennyt, mitä hänen hahmolleen tapahtuisi. Osa muista näyttelijöistä sai muutamia sivuja kirjoitettua dialogia sekä vapauden käyttää sitä, miten heitä huvitti.

Jos improvisointiasian tietää etukäteen, jälki luultavimmin näkyy valkokankaalla. Itse epäilin Malickin mahdollisesti tekevän juuri näin, mutta varmistin faktan vasta elokuvan nähtyäni. Sen verran tarinassa on tällä erää struktuuria ja punaista lankaa, että ainakin osittaiseen käsikirjoittamiseen on mahdollista uskoa.

Malick toivoo tekniikkansa tuovan sekä yllätyksiä että tunnetta lisää. Natalie Portmanin tulkitsema Elizabeth ja Cate Blanchettin Nancy ovat aidon tunteikkaita. Itse Rick jää enemmän kuoreksi, hahmoksi, joka kulkee tapahtumien läpi kuin koko ajan pienessä pöllyssä, joskin Christian Bale hoitaa roolinsa tyylillä. Elämän kiristämät ja uhkailemat veli Barry (Wes Bentley) ja isä Joseph (Brian Dennehy) juurruttavat Rickiä hieman nykyhetkeen. Alteregomaisen, huvittavan cameon tekee Antonio Banderas elostelevana, bilettävänä filmimaailman Toniona.

Natalie Portman. © Dogwood Pictures, LLC
Natalie Portman. © Dogwood Pictures, LLC

Malickin vuoden 2011 elokuva The Tree of Life oli yhtä visuaalinen kokemus. Nyt mukana on erityisen paljon selkeää unen elementtiä, vettä. Meri ja aallot, hiekkaranta ovat Rickille merkityksellinen ja herkkä paikka. Rannalla hän odottaa unesta heräämistä, oikeaa elämää, aikoinaan kadonneen kaukaisen maan prinssin elämää, alkua.

Knight of Cups
4-/5

TRAILERI:

 

© Siru Valleala

Anomalisa – Kaufmanin välitila (****)

ANOMALISA. Kuva: Paramount Pictures.

Ensi-ilta 4. maaliskuuta 2016

Annos: CHARLIE KAUFMAN / ANOMALISA
Juomasuositus: omenamojito

Miksi omenamojito? Siksi, että se kuulostaa epätavalliselta. En ole koskaan juonut omenamojitoa. En ole koskaan myöskään nähnyt sellaista elokuvaa kuin Anomalisa. Ja tietenkin juuri Anomalisassa juodaan juuri omenamojitoja.

Niistä pitää Lisa, nukkenainen, jonka pikantti, pehmyt epätavallisuus ihastuttaa Michaelia, elämän tasaisuuteen tympääntynyttä nukkemiestä. On tärkeää mainita sukupuoli, sillä Charlie Kaufmanin nukkeanimaation alkupuoli häiritsee suunnattomasti: siinä on vain miesääniä.

On hämmentävää, kuinka ahdistavalta voi tuntua maailma, jossa kuuluu pelkästään miehen puhetta. Valkokankaalla myös kaikki naiset puhuvat miehen äänellä, kaikki paitsi yksi. Kun ymmärtää, miksi ratkaisu on tehty, valinta tuntuu selkeältä. On tehokasta joutua kuuntelemaan monotonista, samaa ääntä paikasta toiseen, henkilöstä toiseen, samaan toiseen.

Sellaisessa välitilassa unesta herättää yksi erilainen ääni, tavallisuuden ahdingosta poikkeava ääni. Tuota ääntä on ikänsä etsinyt Michael, elämänohjekirjailija, jonka self help -aiheisiin kuuluu muun muassa hyvä asiakaspalvelu. Nyt hän on luennoimassa ja asumassa persoonattomassa hotellissa, eikä häntä kiinnosta mikään.

Kun Michael kohtaa hotellissa Lisan, elämässä tapahtuu satumainen, kirkas ja luonnoton hetki. Kaikki on toisin. Kyseessä on rakastumisen välähdys, mutta yhtä aikaa huumaavan hetken kanssa koetaan pelkoa. Onko kaikki silti vain samaa – CMX-yhtyettä lainaten: ”Jos mikään ei muutu, kaikki vain jatkuu, loputtomasti samaa…”?

Kaufmanin stop-motion-tekniikalla tehty elokuva oli Oscar-ehdokkaana, mutta tällä erää voiton vei ylistetty Inside Out. Kaufmanin tavaramerkki, vinksahtaneisuus, ei ehkä pure kaikkiin, mutta varsin hyvin se toimii myös itsessään hieman karmaisevassa nukkeympäristössä. Animaatiopuolen velhona ja elokuvan toisena ohjaajana on Duke Johnson.

Kaufmanin maailma on usein humaani ja absurdi ja teemat käsittelevät ihmisyyden vaikeimpia ulottuvuuksia, kuten yksinäisyyttä, rakkauden haavoittavuutta ja koko olemista: kuinka merkityksellistä on se, että juuri minä olen juuri täällä juuri nyt? Voisinko yhtä hyvin olla kuka vain muukin – onko millään tavoin tärkeää, että olen minä?

Michael ja Lisa. Kuva: Paramount Pictures.
Michael ja Lisa. Kuva: Paramount Pictures.

Anomalisassa havainnollistetaan sitä mekaniikkaa, jolla kaksi ihmistä havaitsee toisissaan erityisyyttä. Yhtä lailla siinä havainnollistetaan sitä, ettei tuo erityisyys ehkä ole ikuista, vaan lopulta jopa vierasta. Michael ei kenties saavuta suurta ymmärrystä ja helpotusta, Lisa ei ehkä edes tiedä, mitä lopulta tapahtui.

Teknisesti elokuva on ensin etäännyttävä (nuket, kummat nuket!), sitten yksityiskohtaisuudessaan häkellyttävä (kuinka hienosti tehty erityisen tylsä hotellihuone) ja lopulta juuri sopiva.

On perusteltua, että tämä elokuva on animaatio. Paitsi että muoto mahdollistaa esimerkiksi avoimia seksuaalisia kohtauksia olematta mauton, kuvastaa nukkemaailma myös ihmisten tasapäisyyttä. Kaikki näyttävät aika samalta.

Elävillä näyttelijöillä kokemus olisi toisenlainen. Luultavasti tätä elokuvaa ei edes kannattaisi tehdä kuin animaatioksi. Kannattiko elokuva ylipäänsä tehdä? Kaufmanin parhaimmistoa se ei ole, mutta outoa kiehtovuutta nukkeihmisten eksistentiaalisessa kriisissä on.

Anomalisa perustuu Kaufmanin omaan ääninäytelmäkäsikirjoitukseen, joka on kirjoitettu nimellä Francis Fregoli vuonna 2005. Anomalisan tapahtumapaikkana ei suinkaan ole sattumalta hotelli nimeltä Fregoli. Kaufmanmaiseen tapaan mikään yksityiskohta ei ole sattumaa.

Elokuvassa ääninäyttelijöitä on vain kolme. Michaelina puhuu David Thewlis, Lisana Jennifer Jason Leigh ja kaikissa muissa äänirooleissa esiintyy Tom Noonan. Samat näyttelijät olivat mukana myös ääninäytelmässä.

Liian pienellä porukalla ei sentään touhuta: Anomalisan tekovaiheessa luotiin 3D-kopioina 18 Michaelia ja kuusi Lisaa.

 

David Thewlis Michael Stonen äänenä. Kuva: Paramount Pictures.
David Thewlis Michael Stonen äänenä. Kuva: Paramount Pictures.

Yksi elokuvan kiinnostava aihealue on Lisa. Michaeliin keskittyvässä kuvauksessa Lisan rooli on olla epärealististenkin toiveiden kohde, mutta mitä Michael on Lisalle? Millaisesta onnettomuudesta Lisan arpi on peräisin? Käyttääkö Michael naiivia, epävatmaa Lisaa törkeästi hyväkseen vai onko hetkessä mukana aitoja tunteita?

Kannattaa seurata myös elokuvan loppumusiikkikappale ”None Of Them Are You”, joka Kaufmanin kirjoittamana on osa kokonaisuutta.

Anomalisa
4/5

TRAILERI:

 

Outo herkku

Je suis Charlie Kaufman

Kuten mainitsen taustatarinassani, Kaufman on aina kiehtonut. Heppu on luonut sellaisia leffoja kuin Being John Malkowich (1999), Adaptation – Minun versioni (2002), Tahraton mieli (2004) ja Synecdoche, New York (2008). Kaikki kuuluvat lempielokuviini, ja etenkin Synedoche, New York onnistui erityisen voimallisesti järisyttämään.

Ehkä juuri siksi Anomalisan Michaelin näkee aika ajoin Philip Seymour Hoffmanina. Jos elokuva olisi esitetty aidoin ihmisin ja jos Hoffman olisi yhä elossa, hän olisi taatusti pääosassa, kuten Synecdochessa. Etsimässä omaa vajaata maailmaansa vajaiden maailmojen joukosta.

Toisaalta Michael näyttää myös varsin paljon Anomalisan toiselta ohjaajalta Duke Johnsonilta.

Synedoche oli kaupallinen floppi, ja Kaufmania on sittemmin piinannut rahoitusongelma. Filmiyhtiöt eivät mielellään rahoita kokeellisia tuotantoja, vaikka kyseessä olisi kulttiohjaaja.

Anomalisa ei tarjoa sellaisia massiivisia aivopähkinöitä, kuin Kaufmanin kirjoittamat useat muut elokuvat. Mukana on kuitenkin tuttuja elementtejä ja tarpeeksi surrealistista, unimaista ja psykologista tunnelmaa, jota ei osaa ennakoida. Ja aivot kyllä ovat keskeisessä osassa – tai osissa, joiksi ne ovat hajota!

Tuttua on myös se, että syvemmällä metatasolla päähenkilö on helppo kuvitella itse Kaufmaniksi, turhautuneeksi hahmoksi, jolle muut ihmiset ovat kuin yksi ja sama, tylsä tyyppi.

Kaufmanin seuraava teos saattaa olla musikaali. Hän ehti työstää jo pitkään Frank and Francis -leffamusikaalia, mutta rahavirrat pysyivät niukkoina. Toivokaamme, että (osittain joukkorahoitetun) Anomalisan myötä ne aukeaisivat projektille, jonka pääosiin Kaufman kaavailee Jack Blackia ja Nicholas Cagea!

Lue ja katso lisää Anomalisan tekemisestä ja alkuperästä:

 

 

P.S. Ja se tärkein, omenamojiton ohje!

 

© Siru Valleala

 

Siskokset Japani-oppaina (***½)

Siskokset.

Ensi-ilta 26. helmikuuta 2016

Annos: KORE-EDA HIROKAZU / SISKOKSET
Juomasuositus: biirua, sakea ja vehreää teetä

Siskokset (Umimachi Diary/Our Little Sister) on tyylipuhdas esimerkki japanilaisesta perhedraamaelokuvasta. Herkkää, hidasta, kaunista, tunteikasta, ja jossain vaiheessa joku kuolee. Vuodenajat vaihtuvat. Ja syödään koko ajan!

Epätavallisempaa on teema. Kolme sisarusta asuu yhdessä, eikä pidä juuri yhteyttä äitiinsä. Vanhemmat ovat eronneet, mikä on Japanissa harvinaista. Välit ovat viilenneet, siskokset tottuneet pärjäämään omillaan ja unohtaneet hylkäämisen tunteesta aiheutuneen katkeruuden.

Isä on perustanut uuden perheen, josta Sachi (Haruka Ayase), Yoshino (Masami Nagasawa) ja Chika (Kaho) eivät tiedä juuri mitään. Isää ei ole vuosikausiin näkynyt. Kun kutsu isän hautajaisiin saapuu, lähtevät siskokset matkalle maaseudulle. Retki muuttaa paljon. He tapaavat sisarpuolensa, teini-ikäisen Suzu-tytön (Suzu Hirose).

Suzu muuttaa isosiskojensa luo Kamakuran pikkukaupunkiin lähelle Tokiota. Kamakurassa on oma tunnelmansa, meren ja pyhien temppelien läheisyys. Suuri osa elokuvasta tapahtuu kuitenkin kotona, vanhassa, natisevassa perintökämpässä, jossa jokaisen asukkaan persoonallisuus saa tilaa.

Alitajunnasta kohoaa käsiteltäviä asioita. Erityisesti vanhin sisar Yoshino käy läpi isänsä ja äitinsä valintoja samalla, kun pohtii omiaan. Jokainen sisar kasvaa ottamaan vastuuta kunkin luonteelle sopivalla tavalla. Lempeä huumori muistetaan päivittäin.

Siskokset - Umimachi Diary. Kuva: Kinghill.
Siskokset – Umimachi Diary. Kuva: Kinghill.

Ohjaaja Kore-eda Hirokazun edellinen elokuva Isänsä poika (2013) oli myös perhekeskeinen tarina. Siskokset perustuu Akimi Yoshidan mangasarjaan, joka on suunnattu nuorille naisille. Elokuva sopisi kenties paremmin tv-draamasarjaksi ja muistuttaakin suuresti japanilaisessa televisiossa hyvin suosittuja dorama-sarjoja.

Elokuvana Siskosten anti on toimia arjen rauhoittajana – rytmi on hidas ja hakeva, kauniisiin kuviin voi heittäytyä ja jäädä oleilemaan. Elokuva on myös erinomainen johdatus japanilaisuuteen. Se esittelee shintolaista esi-isien muistamista kotialttarilla ja kertoo valta-asemista perheessä.

Menetettyjen lapsuuksien ohella se kertoo myös onsen-kylvyistä, kevään kirsikankukista, kesän ilotulitusjuhlista, syksyn ruskasta, perinteistä ja juhlatavoista. Se kertoo rahan ja statuksen merkityksestä suvussa, sukupolvien ketjusta, työn arvosta ja anteeksiannosta.

Ja tietenkin se kertoo tempurasta, raamenista, karee raisusta, nuudeleista, makrillileivistä ja arkioluesta niin usein, että elokuva on sietämätöntä katsottavaa nälkäisenä tai janoisena. Padat höyryävät, kotatsu-pöydän ääreen kokoonnutaan napsimaan kipoista koreita makupaloja. Suu mussuttaen mumistaan kehuja herkuille.

Jo tätä kirjoittaessa oli pakko hakea voileipä kesken kaiken.

Nämä siskokset eivät rähjää ja riitele, eivät huuda toistensa kasvoille padottuja törkeyksiä, vaan kaikki omista ahdistuksistaan huolimatta (työ- ja mieshuolia riittää) pysyvät seesteisinä ja keskustelukykyisinä. Yhdessä on helpompi selättää epävarma tulevaisuus, joten miksi tapella?

Hyviä opetuksia itse kullekin! Ja aina voi kaiken päälle kulauttaa pikkuisen biirua ja huikata: kampai!

Siskokset
3,5/5

TRAILERI:

 

Jälkiruuaksi

Lue lisää japanilaisista herkuista ja tokiolaisista ravintoloista:

Tripsteri-opas / Ruoka ja ravintolat
Tempuraa. Kuva: Kent Wang.
Tempuraa. Kuva: Kent Wang.

© Siru Valleala

Hyvä, parempi, ROOM (****½)

Room. Brie Larson / Jacob Tremblau.

Ensi-ilta 26. helmikuuta 2016

Annos: LENNY ABRAHAMSON / ROOM
Juoma: kaakaota, pegasoksenmuotoisia vaahtokarkkeja

ELLET OLE NÄHNYT ROOM-ELOKUVAA, LOPETA LUKEMINEN SANAAN ”SEIS”!

Irlantilainen Lenny Abrahamson on itselleni vieras ohjaajatuttavuus. En ole nähnyt elokuvia Frank (2014), What Richard Did (2012) tai Garage (2007). Kun Abrahamson luki Emma Donoghuen hyvin myydyn romaanin Room (2010), hän koki vastustamatonta vimmaa ohjata tarinasta elokuvan. Hän ei halunnut, että kukaan muu tekisi sitä – hän pelkäsi tarinan menevän pilalle.

Koska ohjaaja oli vähän tunnettu indietekijä, hän päätti kirjoittaa henkilökohtaisen, analysoivan ja myös teknisten aikeidensa kannalta perinpohjaisen kirjeen suoraan kirjailijalle. Siinä hän selvitti, millaisiin vaaroihin tarina saattaisi joutua, mikäli sitä käsiteltäisiin väärin.

Se kannatti. Abrahamson sai ohjattavakseen Room-romaanin. Hän teki siitä uskollisen ja intohimoisen version – loistavan elokuvan.

Roomissa on kaksi päähenkilöä: äiti, Joy eli tuttavallisemmin Ma (Brie Larson) ja lapsi, Jack (Jacob Tremblau). Heidän elämänsä on epätavallista joka ikisen katsojan silmissä, mutta heille se on normaalia ja jokapäiväistä. Jack ei tiedä muusta elämästä, äiti on luonut hänelle turvallisen arjen. Päivät ovat täynnä satua ja valoa, mukavia rutiineja ja hieman pelottavaa yötä. Yöaika on viisivuotiaille aina hieman pelottavaa.

Äidin arki ei ole kuitenkaan turvallista. Siinä ei ole mitään satua. Joy tahtoo vain pois kaikesta, muttei tiedä, kuinka sen tekisi. Voisiko Jack, oma tuuheatukkainen kultapieni, ärsyttävä vaatija, rasittavan rakastettava, auttaa aikeessa? Jack ei halua, hän säikähtää kuollakseen. Mutta on haluttava, jotta äidin saisi hymyilemään.

Elokuvassa on kaksi osaa, jotka eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Päivänvaloa eivät yösilmät siedä. Normaali elämä ei ole normaalia sellaisille, jotka eivät ole koskaan siitä kuulleetkaan. On helpompi kaivautua hämärään koloon.

Ohjaaja tekee hienovaraista, yksityiskohtaisen tarkkaa työtä. Hän lunastaa sen, minkä kirjeessään lupaa. Kuvaus on huikean hienoa ja kerronta sydäntä kylmäävästi puristavaa. Jännite kasvaa lopulta sellaisiin mittoihin, ettei voi kuin huutaa sisäisesti. Älä liiku! Pää alas! Kieri! Juokse!

26-vuotias Brie Larson on roolistaan Oscar-ehdokkaana, ja toivon, että hän pystin myös saa. Larson on aiemmin esiintynyt useissa pienemmän luokan produktioissa, kuten indiefilmissä The Beautiful Ordinary (2007) ja tv-sarjoissa Taran monta elämää (2009) ja Paluu pulpettiin (2013). Itse näin hänet viimeksi sivuroolissa komediassa Ihan yössä (2015). Nyt hän näyttää todelliset, herkät kykynsä.

Larson esiintyi jo 10-vuotiaana nuorille suunnatuissa elokuvissa. Hän opiskeli sanfranciscolaisessa näyttelijäkoulussa sen pikkuisimpana opiskelijana, 6-vuotiaana. Ei ihme, että Room-kuvausten aikana Larsonista ja 9-vuotiaasta Jacob Tremblausta tuli ylimmät ystävykset.

Jacob voisi olla itsekin nyt Oscar-ehdokkaana. Pitkään povattiin, että näin voisi käydä. Poika on uskomattoman ilmeikäs ja aito roolissaan. Ohjaaja on kertonut, että antoi Jacobin improvisoida varsin monta kohtausta. Voidaan siis puhua täydestä näyttelijäluonteesta eikä vain lapsinäyttelijästä, joka matkii kaiken, mitä ohjaaja näyttää. Jacob muuttuu mielikuvitusrikkaaksi Jackiksi täydellisesti.

Room on elokuva, josta ei saisi tietää mitään etukäteen. Suosittelen olemaan lukematta juonikuvauksia ja katsomatta trailereita. Siksi tässä kohdassa kannattaa lopettaa lukeminen ja palata vasta, kun on elokuvan nähnyt.

Room
4,5/5

SEIS!

SISÄLTÄÄ SPOILEREITA

Jälkikirjoitus eli ARVIO JATKUU

Elokuva oli itselleni poikkeuksellisen rankka. Olen äiti ja minulla on 5-vuotias poika. En tiedä, mitä tekisin tilanteessa, johon Joy on joutunut. Tiedän vain sen, kuinka pelkäisin lapseni puolesta ja kuinka hän olisi ainoa syy, jonka vuoksi jaksaisin nousta aamulla. Tai ainakin useimpana aamuna.

Elokuvan puolenvälin kohtaus, jossa Jack näkee sinitaivaan pilvineen, on huumaava. Siihen saakka kaikki on tapahtunut vain yhdessä tilassa, yhdessä synkässä Huoneessa, josta ei ole ulospääsyä. Äiti ja lapsi ovat vankeina, eikä Jack edes tiedä, että ulkomaailma on varsinaisesti olemassa. Kun Ma siitä alkaa hänelle kertoa, hän ei suostu uskomaan.

Hän on elänyt koko lapsuutensa sisällä. Jokaisen päivän, ja jokaisena päivänä on äiti ollut hänen kanssaan. Tv ja kattoikkuna ovat ainoat kanavat ulos, ja iltaisin ulko-ovi usein aukeaa, hetkeksi. Silloin Jack menee kaappiin nukkumaan.

Kun katsoja ymmärtää, kuka Joyn ja Jackin on vanginnut, alkaa ahdistava piina. Hirmuisista olosuhteista huolimatta Joyn luoma maailma on ollut Jackille turvallinen, rauhoittavakin. Tilanne alkaa muuttua. Jack joutuu ottamaan vastuun äidistä, heidän kummankin vapaudesta. Pahalta sedältä on karattava.

Kun Jack lopulta pääsee vapauteen, on hänen sitä mahdoton käsitellä. Kun elokuvan ensimmäinen puolisko on tiukkaa trilleriä, jälkimmäinen on puhdasta psykologista draamaa. Sävyero on suuri ja saattaa hämmentää katsojaa. Jännite katoaa, kun vapaus koittaa?

Selviää, ettei todellisuus ole välttämättä sen turvallisempi, vaan se voi olla suunnattoman paljon pelottavampi.

Tähän olisin kaivannut syvyyttä lisää. On ilmiselvää, että pitkäaikaisesta kaappauksesta syntyneet traumat ovat syviä. Ne ohitetaan hieman liian kevyesti. Toisaalta näkökulma on kautta elokuvan Jackin, joten tästä syystä on perusteltua, ettei Joyn psykologista ydintä päästä kunnolla näkemään. Äiti ei ole enää Jackin kanssa joka ikinen päivä, tulee muita ihmisiä, kuten mummi (Joan Allen).

Myös Huoneessa luotu turvallinen pohja kantaa Jackia tosimaailman puolella. Kun katsoja tottuu elokuvan muuntuneeseen tunnelmaan, on kiinnostavaa seurata, millä tavoin tynnyrissä kasvanut tyttö – eipäs kun poika* – kohtaa satumaailman eli todellisuuden.


Lue ohjaajan kirje kirjailija Emma Donoghuelle Indiewire-sivustolta.

Lue tositarinoista, jotka ovat inspiroineet fiktiivistä Room-tarinaa.

* Lue myös huvittava keskusteluketju siitä, onko Jack poika vai tyttö.

 

TRAILERI:

 

© Siru Valleala