Jäätävä zombiwestern – The Revenant (***½)

Hugh Glass (Leonardo DiCaprio) hurjan erämaan armoilla.

Ensi-ilta 29. tammikuuta 2016

Annos: ALEJANDRO GONZÁLEZ IÑÁRRITU: THE REVENANT
Juomasuositus: Ei ainakaan Karhu III. Hirvi IV.

Ensi-iltaviikonlopun yllättäjä on The Revenant. Yllättävää on se, kuinka monta Oscar-ehdokkuutta elokuva on kerännyt: peräti 12.

En ehtinyt pressinäytökseen, joten jouduin tyytymään Sello Vip -salin jalkatuelliseen pehmonojatuoliin ja rajattomaan määrään popcornia ja limuja.

Johtuiko se upottavan nojatuolin vaikutuksista vai elokuvan kahden ja puolen tunnin kestosta, mutta toisinaan oli vaikea muistaa, mitä olinkaan katsomassa. Luontofilmiä? The Walking Deadia?

Alejandro González Iñárritu on paitsi yksi niistä harvoista ulkomaalaisista elokuvaohjaajista, jotka olen tavannut (Tokion filmifestareilla vuonna 2009) myös yksi niistä harvoista, joilta voi odottaa oivaltavan hämmentäviä mestariteoksia. Sellaisia kuin Birdman, Biutiful ja Babel.

Nyt mennään metsään. Ja vuorille. Ja koskiin, vesiputouksiin ja Dakotan lumirinteille. Niillä vaeltaa turkiksiin kuorrutettu örisevä zombi. Hän muistuttaa toisinaan Leonardo DiCapriota, toisinaan kuolaavaa verimössöä. Toisinaan Ville Haapasaloa. Syypää keskimmäiseen ulkomuotoon on emokarhu, joka suojeli kaikin voimin poikasiaan.

Myös DiCaprion näyttelemä Hugh Glass yrittää suojella poikastaan (Forrest Goodluck), mutta luonto on julma. Ainakin ihmisen luonto, jonka rinnalla leffan jykevät maisemat tuntuvat lähes lempeiltä. Elokuvan keskeisin teema onkin se, saako pahemmat vammat ihmiselle aikaiseksi villipeto vai toinen ihminen. Ja onko näillä villipedoilla suurta eroa.

Ehkä siksi, ettei tämä elokuva ala B-kirjaimella, Iñárritu ei onnistu tavoittamaan henkilöiden tasolla samanlaista kiinnostavuutta kuin aiemmissa elokuvissaan. 1820-luvulle sijoittuva tarina pohjautuu aidon turkismetsästäjän ja eräoppaan Hugh Glassin kokemuksiin. Mies joutui intiaanien hyökkäyksen jälkeen harmaakarhun käpälien kohteeksi ja matkatovereidensa hylkäämäksi. Alkoi uskomaton eloonjäämistaistelu.

Se on elokuvassa kuvattu äärimmäisen hienosti. Jos unohtaa muutamat lumiseen erämaahan liittyvät kohmettumis- ja hypotermiafaktat (ja sen, että karhut kuuluvat talvilevolle) on Glassin kamppailu fyysiselle elämysalueelle saakka tunkeutuvaa. Kanadassa, Yhdysvalloissa ja Argentiinassa kuvatun elokuvan tunnelma on poikkeuksellisen tiheä ja alkuvoimainen.

Itse olisin ollut tyytyväinen ilman päälle rakennettua ultimaalisen koston teemaa – Glassia pitää liikkeellä viha itsekästä pahista (Tom Hardy) kohtaan. Kiinnostavampaa olisi ollut pysytellä ihmisen ja luonnon välisessä sekä ihmisen ja oman pääkopan välisessä taistelussa. Oikea Glass toki oli vihainen hylkääville lajitovereilleen, mutta antoi heille lopulta anteeksi.

Koston teemalla haetaan western-genren perusvirettä, mutta tuntuu hieman ankealta, että jo itsessään maaginen tarina kuorrutetaan vihamielisellä angstilisällä. Eikö elämänhalu itsessään riitä tuottamaan suorastaan epäinhimillisiä voimia? Ehkei. Kostoteema on lähinnä hieman tylsä.

DiCaprio tekee moitteettoman roolisuorituksen, joskin Glassin hahmo jää etäiseksi. Kipu näkyy ja kuuluu, muttei tunnu. Moraalisen päätöksen kanssa painiva reissutoveri (Will Poulter), oikeudentuntoinen kapteeni (Domhall Gleeson) ja vanha intiaani (Duane Howard) vaikuttavat todellisemmilta henkilöiltä. Ehkä siksi, että Glass on jo astunut tietyn rajan yli.

Uskollisuus tunnelman aitoudelle näkyy. Kuvaaminen luonnonvalossa ja työryhmän ahkeroiminen jäätävässä ympäristössä sään ehdoilla oli niin rankkaa, että filmiporukkaa jättäytyi pois kesken kaiken. Lopputulos tarjoilee hyytäviä valintoja, jäätäviä maisemia ja kuuraisia verilöylyjä sillä volyymilla, että elokuvakameran linssikin huurtuu.

Tapellako ennemmin karhun, ihmisen vai itsensä kanssa? Iñárritu asettaa mielenkiintoisen kysymyksen.

3,5/5

Loppusnapsi:

Tuomio Vip-salista

Suomen elokuvateatterissa on nykyään hyvin harvoin pieniä, ergonomisia luksussaleja, joten on hienoa, että Sellossa on säilytetty tämä erikoisuus. Puolitoista vuotta sitten uudistettu Sellon Vip-sali on Finnkinon ainoa erikoissali. Salissa on 32 paikkaa, joista jokainen sisältää lokoisan, pehmeän nojatuolin. Napin painalluksella esiin saa jalkatuen.

Ja ilmeisesti myös makuuasentoa kohti kääntyvän selkänojan. En kuitenkaan nähnyt kenenkään laittavan selkänojaansa alas, eikä omassakaan penkissä näkynyt mitään keinoa säätöön. Missään ei ollut ohjeita penkin käyttöön. Muistan Sello Rex -ajoilta, että penkkiä sai säädettyä varsin helposti heti, kun hoksasi tekniikan. En tiedä, oliko säätömahdollisuus nyt poissa käytöstä, vai missä vika. Tuoli oli kiva noinkin, mutta olisihan mukava käyttää myös makuumahdollisuutta.

Jokaiselta penkiltä on hyvä näkyvyys valkokankaalle. Jalkatukeni nousi ja laski välillä pyytämättäkin. Näin pitkän elokuvan parissa mukava tuoli on mahtava juttu, vaikken nahasta materiaalina pidäkään.

Näytöksen ajan salin etuosan popcorn-kaappia ja mausteita sekä automaattista limukonetta saa hyödyntää rajattomasti. Väkeä lappaa laitteella maltillisesti. Limua tulee tankattua, poppareita ei.

Vip-salin lisämaksu on 8 euroa. Sarjalipulla voi maksaa hinnan perusosan. Itse maksoin lisämaksun Finnairin Plus-pisteillä. Jos joka tapauksessa aikoo ostaa popcornia ja virvoketta, jää hintaero tavalliseen saliin verrattuna varsin pieneksi. Ja onhan jaloille ruhtinaallisesti tilaa.

Vinkki! Vip-salissa voi viettää myös synttärijuhlat.

© Siru Valleala

Mainokset

TV: X-Files yrittää näyttävää paluuta (**½)

The X-Files ja vanhat nuoret jehut.

FOXilla tiistaisin alkaen 26. tammikuuta 2016

Annos: THE X-FILES – SALAISET KANSIOT
Juomasuositus: Brewfist/To Øl Space Frontier ja smurffilimsaa

Monien muiden lailla jaan nostalgisen suhtautumisen muukalaissarjaan X-Files. Ensimmäiset kaudet viehättivät sekä mysteerisen kehyskertomuksen että jaksokohtaisten kummajaishirviöiden vuoksi, mutta myös Mulderin (David Duchovny) ja Scullyn (Gillian Anderson) välisen vähintäänkin erikoisen suhteen takia.

Olihan se neitokaisena kiva jännätä, että saavatko he lopulta toisensa.

Humanoiditkin kiinnostivat, ja valitsin Mulderin puolen: uskoin. Monsterijaksot olivat oikeasti pelottavia ja häiritseviä, vaikka kohutuin, sisäsiittoinen veljeskauhujakso ”Home” jäikin näkemättä.

Kausien edetessä kiinnostus alkoi lopahtaa. Sarjan jälkeisten elokuvien tekeminen olivat mielestäni suoranainen virhe. Nyt tapahtuva Salattujen kansioiden paluu minisarjan muodossa herätti vain laimean innostuksen. Eniten kiinnosti se, miltä ne nyt näyttävät yhdessä.

Scully (Gillian Anderson) ja Hank, eikun Mulder (David Duchovny).
Scully (Gillian Anderson) ja Hank, eikun Mulder (David Duchovny).

Toimittajille FOX tarjoili etukäteen vain yhden jakson, vaikka tv:ssä nähdään kaksi jaksoa saman tien. Koska Chris Carterin luomassa sarjassa on tälläkin erää mukana myös muita legendaarisia käsikirjoittajia, kuten monsterimestarit Glen Morgan ja James Wong, olisi ollut hyvä nähdä kerralla suurempi kokonaisuus.

Ensimmäinen jakso ei nimittäin tehnyt sitä, mitä sen olisi pitänyt tehdä. Näin suuren sarjan paluun kuuluisi tapahtua shokeeraavasti, niin, että katsoja saisi edes pari välitöntä sydämentykytystä. Alkumusiikin aiheuttaman nostalgiaryöpyn jälkeen nousua ei enää tapahdu. Traileri tuntuu tehokkaammalta.

Mulder ja Scully näyttävät kyllä hyviltä, Gillian Anderson hieman muovikasvoiselta. Mutta miksi kaikki vaikuttaa jopa parodialta? He huutavat: I want to believe! The truth is out there! Sen on pakko olla vitsiä. Muutoin jakso on haudanvakava. Humanoidihommiin palaavalla pariskunnalla ei mene hyvin.

Ei mene maailmallakaan. Käynnissä mitä ilmeisimmin on mullistava salaliitto, johon liittyy koko ihmiskunta. Minisarja lähtee heti laajalla skaalalla liikkeelle, ja kieltämättä jatkon haluaa nähdä. Rytmi kuitenkin ontuu, ja päähenkilöt eivät tunnu ainakaan vielä löytävän oikeaa otetta.

X-Filesissa oli ennen vanhaan etenkin Mulderin taholta mukava määrä lakonista huumoria. Nyt huumori puuttuu lähes kokonaan. On totta, että David Duchovny on vahvasti assosioitunut sarjaansa Californication, ja kenties liiallinen huumori saisi katsojan vielä enemmän odottamaan, että humanoidi-Hank viettelee esimerkiksi Svetan, abduktion uhrin (Annet Mahendru).

Sarjan alku tekee yhteenvedon jo koetusta ja esittelee vanhoja tuttuja, kuten Skinnerin (Mitch Pilegg) ja kenties erään tupakkamiekkosenkin. Uutena hahmona mukana on uutisankkuri Tad O’Malley (Joel McHale), jonka ansiosta Mulder ryömii jälleen kolostaan innostumaan alieneista.

Mutta miksi Scully on kaiken aikaa kuin romahtamaisillaan? Kenen DNA:ssa kuhisee muukalaismatskua? Mikä on Danan ja Foxin suhteen nykyjama? Saadaanko mystiseksi jääneestä lapsesta lisäinfoa? Kysymykset ovat täällä ja totuus siellä – jaksakaamme ainakin kuuden jakson verran toivoa mallikasta kokonaisuutta!

Ja sitten riittää, kiitos!

 

Ensimmäinen jakso: 2,5/5

 

J.K.

Miksi sarja palaa juuri nyt?

Rolling Stone -lehti pohtii asiaa. Jääkäämme me pohtimaan sitä, miksi alun perin tilanne oli se, että Gillian Andersonille maksettiin vähemmän palkkaa kuin David Duchovnylle. Kyse ei ole vain sarjan paluun palkkakohusta, vaan Anderson painiskeli palkkaerojen kanssa jo vuonna 1993 startanneen sarjan alkukausien ajan. Sinnikäs työ lopulta – palkittiin.
© Siru Valleala

 

Pieni suuri Suomi-trilleri: Jättiläinen (***½)

Ensi-ilta 22. tammikuuta 2016

Annos: ALEKSI SALMENPERÄ / JÄTTILÄINEN
Juomasuositus: kipakkaa kossua ja tuontivettä

Kiva kiitti, Aleksi Salmenperä, että teet toisenlaista kotimaista elokuvaa! Trilleri on piristys kaiken massakatsotun komediahötön lomassa. Aihe tosin ei ole lainkaan piristävä.

Talvivaaran kaivos on oma tragedian lähteemme, josta on helppo ammentaa ainekset poliittiseen juonitteluelokuvaan. Faktoja sieltä täältä, fiktiota aimo annos ja pientä perhedraamaa sivuun – johan siitä yksi liuos sopivasti liukasta korruptiodraamaa syntyy.

Joonas Saartamo on uunituore virkamies Jussi, jonka harteille nopeassa tahdissa kasataan kainuulaisen nikkelikaivoksen ympäristöluvan käsittelytaakka. Kotona raskautuu vaimo (Elena Leeve), töissä mieli. Vastassa ovat kovat luut, Talvivaaran johtohahmo Pekka Perä (Jani Volanen) ja oman viraston pomo Raimo (Peter Franzén).

Sitten säädetään. Vehkeillään. Valehdellaan ja vetkutellaan. Jussi alkaa kuulla kummia geologisen tutkimuskeskuksen nuorelta ja tarkkasilmäiseltä Adalta (Saara Kotkanniemi) ja kohta herää huoli. Onko ympäristö vaarassa? Onko sillä väliä?

Henkilövetoisessa elokuvassa ei keskitytä nyt luontokuvitukseen, kainuulaisten kansanpuheenvuoroihin tai Talvivaaran työntekijöiden asemaan (siitä on jo tehty kelpo dokumentti Talvivaaran miehet) vaan simppelin julmaan päätöksentekoprosessiin, jonka mutkiin rahanhimoiset kätöset koukkivat.

Jani Volasen Pekka Perä olisi lähes parodinen hahmo, ellei tyypissä olisi niin perinpohjaista ytyä. Harmi vain, että hahmo on yksipuolisen pahis. Volanen on etevä ja mainio roolissaan. Muut eivät nouse yhtä hyvin esille, ja toisinaan jopa ärsyttää puolen näyttelijä-Suomen läsnäolo. Tutut kasvot vesittävät uskottavuutta. Onko Tommi Korpelankin pakko istua taustajoukoissa?

Jussi ”kasvaa” elokuvan edetessä vastuullisesta, ajattelevasta isukista hälläväliä-hemmoksi, jota alkaa muiden lailla kiinnostaa enemmän kokouspulla kuin ympäristövuodot. Elena Leeven vaimon rooli on turhakkeen tuntuinen, mutta perheen lasten kautta avataan symbolinen akkuna sukupolvien tulevaisuuteen.

Tämmöistäkö se herrais- ja rouvaiskerho johtoportaikossa sitten on? Mitä tämä elokuva kertoo Suomesta? Mitä Talvivaaralle tapahtuu juuri nyt? Mitä mahtaa Pekka Perä pitää Volasen luomasta kaksoisolennostaan?

Vai otetaanko kuitenkin pullat ja kahvit! Ei mietitä liikaa!

3,5/5

 

 

Ja suut makeaksi

DANNY BOYLE / STEVE JOBS

Ensi-iltansa saa myös Apple-sankari Steve Jobsin elämästä kertova Steve Jobs. Michael Fassbender herra Jobsina ja Kate Winslet hänen ”työvaimonaan” ovat molemmat ehdolla Oscarin vastaanottajaksi.

Kolmen tuotejulkistuksen kulisseihin ja tytärdraamaan sukeltava mielenkiintoinen elokuva näyttää Jobsista viileän ja hetkittäin lämpöisemmän puolen. Aaron Sorkinin käsikirjoitus ja Danny Boylen (Slummien miljonääri, Trainspotting) ohjaus on dialogiin keskittyvää. Steve Wozniakin roolissa on Seth Rogen.

Kaikissa kolmessa sessiossa on eri tekniikka: 16mm, 35mm ja digitaalinen kuvaus. Tarkoituksena on näyttää, kuinka teknologia on elokuvan aikahaarukassa, 16 vuoden aikana, kehittynyt.

Fassbender on roolissa aitoakin aidompi, mutta en ole varma, opinko Steve Jobsista elokuvan myötä mitään uutta.

3,5/5

 

TV: Sherlock hämmentää 1800-luvun Lontoossa (***)

Sherlock Holmes (Benedict Cumberbatch). Yle Kuvapalvelu CC.

Sunnuntaina 17. tammikuuta TV2 klo 21.00 / Yle Areena

Annos: UUSI SHERLOCK: The Abominable Bride – Karmiva morsian
Juomasuositus: absinttia ja tomaattimehua

Uuden Sherlockin erikoisjakso vieraili elokuvateattereissakin, ja nyt jakso nähdään Suomen televisiossa. Briteissä Karmiva morsian näytettiin uudenvuodenpäivänä.

Keskeisin erikoisuus suosikkisarjan poikkeusjaksossa on se, että etsivä Sherlock Holmes (Benedict Cumberbatch) ja tohtori John Watson (Martin Freeman) astuvat vuoteen 1895. Normaalisti nykyajan Lontoossa operoiva rikoskaksikko myös kohtaa toisensa ensimmäistä kertaa – uudelleen.

Hyvänmakuista:

  • Aikamatka viktoriaaniseen Englantiin tarjoaa huimat pukudraamamahdollisuudet ja ne hyödynnetään erityisen hyvin. Miljöö on autenttisen ja purppuraisen rikas ja rikosaltis.
  • Sarjalle tyypilliset kerronnan tekniset erikoisuudet sopivat mainiosti aikakauden mystiseen tunnelmaan. Teatraalisuutta korostetaan esittämällä hetkiä, joissa sarjan hahmot seuraavat juonen tapahtumia itse teatterilavalla.
  • Käsikirjoittajat Steven Moffat ja Mark Gatiss laittavat tarinan tulvimaan verta ja varjoja. Tunnelmassa haetaan kauhutrillerin sävyjä, kun kummitusnainen etsii karmeaa kostoaan. Sherlock Holmes kaivaa muinaisia hautoja auki yrittäessään selittää haamuteeman järkeenkäyvästi. Huom! K16!
  • Rouva Ricolettin (Natasha O’Keeffe) aave kylvää pelkoa, mutta miksi itsemurhan tehnyt vaimo haluaa murhata aviomiehensä? Keskiöön nousevat naisten oikeudet, jotka 1800-luvulla vielä suurelta osin puuttuivat. Kysymyksiä nostatetaan sen faktan suuntaan, että Sherlock-kirjailija Arthur Conan Doyle usein jätti naiset litteiden sivullisten rooleihin.
  • Huumoria ja yllätyksiä on mukana mukava annos. Sherlockin ja Watsonin välinen suhde saa uudelleensyntymisensä vuoksi kiinnostavaa syvyyttä.
  • Näyttelijät antavat parastaan, ja Benedict Cumberbatch on monipuolisen kiehtova, kuten aina.

Pahanmakuista:

  • Tarinankerronta kokee puolivälin jälkeen erikoisen notkahduksen. Hurmeinen haamukertomus ja viktoriaaninen fiilistely latistuvat psykologisen käänteen myötä. Juuri, kun henkeen ja ruumiisiin on päässyt hyvin kiinni, katsoja kiskaistaan muualle. Minne?
  • Tämän vuoksi uskottavuus karisee ja kiinnostus uhkaa lopahtaa. Tilalle tarjoillaan vanha pahis, jonka tapaamista moni kenties on odottanut. Mysteerikohtalo saa selvennystä, mutta uusia mysteerejä syntyy lähes samaa tahtia. Holmes joutuu kaksinkamppailuun.
  • Jaksossa on fanikosiskelun tuntua. Kuten erikoisjaksoissa usein, pyritään miellyttämään sarjan ydinystäviä ja kertomaan totuuksia matkan varren aukoista – ehkä liikaakin. Sherlock Holmes on jumalainen päähenkilö omassa mielen palatsissaan, joskin Watsonillakin on sanottavaa.
  • Jakso on kokonaisuutena sekava. Kannattaakin keskittyä historian huminaan ja visuaaleihin.

Tulevaisuus:

Vihjeitä annetaan sen suuntaan, millaisia sfäärejä kohti neljäs kausi kenties kulkeutuu. Kuvaukset alkavat kevään aikana ja sarja palaa ruutuun ensi vuoden puolella.

 

3/5

 

Sherlock Holmes (Benedict Cumberbatch, vas.) ja John Watson (Martin Freeman). Yle Kuvapalvelu CC.
Sherlock Holmes (Benedict Cumberbatch, vas.) ja John Watson (Martin Freeman). Yle Kuvapalvelu CC.

 

© Siru Valleala

TV: Mr. Robot on uusi koukuttaja (****½)

Rami Malek / Mr. Robot / Yle Kuvapalvelu CC

Keskiviikkoisin TV2 klo 21.00, alkaen 13. tammikuuta 2016

Annos: MR. ROBOT
Juomasuositus: reilun kaupan bio-cola

Nyt katsojaa koukkuun kakkosella! True Detective -tuottajan uusin tulokas Mr. Robot saalisti jo kaksi Golden Globea, parhaasta draamasarjasta ja parhaasta sivuosan näyttelijäsuorituksesta. Sam Esmailin luoma kybertrilleri suunniteltiin alkuun elokuvaksi, mutta sarjapotentiaali huomattiin pian.

Ylellä esitellään: ”Mr. Robot kuvaa dystopiaa, jossa huippuälystä ja teknologiasta on tullut ihmiskunnan ylin ystävä ja samalla vaarallisin vihollinen.” Kyseessä on siis tässä ja nyt, nykydystopia. Tapahtumapaikkana on rahan ja vallan keskus, New York.

Mainio viihdesarja! Rami Malekin esittämä Elliot on öisin haktivisti, päivisin Allsafe-yhtiön kyberturvallisuusteknikko. Hän on sosiaalisesti vetäytyvä, masentuneen oloinen, eikä tiedä, näkevätkö muutkin mustiin pukeutuvia miehiä, vai onko kaikki pelkkää paranoiaa.

Ansiokkaasti hän kuitenkin iskee pedofiileille kokat kurkkuun paljastamalla hakkeroineensa koko heidän elämänsä. Päivätöissäkin onnistaa: kun Elliot seivaa suurimman asiakkaansa, jättiyhtiö E Corpin (”Evil Corp”) tietomurron, hän saa suurta ylistystä osakseen. Samaan aikaan tapahtuu jotakin mystistä.

Tavoitteena hakkeroida koko yhteiskunta

Morfiiniin turvautuva Elliot alkaa nähdä oudon hyypiön kaikkialla. Hän on Mr. Robot, anarkistihakkerointiporukan johtohahmo. Christian Slaterin esittämä Mr. Robot esittäytyy ambivalenttina hahmona, jonka tarkoitusperiä Elliot etenkin toisessa jaksossa joutuu pohtimaan.

Alkuun kaikki näyttää loistavalta. Mr. Robot haluaa samaa kuin Elliotkin: muuttaa yhteiskuntaa. Maailma on pelkkää huijausta, sosiaalinen media lumeläheisyyttä. Meillä on vain valinnan illuusio – kaikki valinnat on jo tehty puolestamme. Pommitamme toistemme elämää turhanpäiväisellä somemoskalla. Sarjalla on piristävän pureva ote nykyilmiöihin.

Mr. Robot ja hänen ohjastamansa Fsociety haluaa suorittaa superhakkeroinnin ja tuhota Amerikan tärkeimmän suuryrityksen. Siihen tarvitaan Elliotia. Elliot elää epävarmuudessa siitä, mitä itse tarvitsee. Sarjan edetessä ainakin lisää morfiinia, psykiatrisia istuntoja ja menneisyyden menetysten puintia.

Entä teknologinen ulottuvuus? Samalla, kun Elliot kritisoi sosiaalista mediaa, on se myös yksi hänen tärkeimmistä työkaluistaan. Sarjassa on hyviä opetuksia siitä, millaisia jälkiä toimintamme internetissä jättää ja mitä nettikäyttäytymisestämme voi päätellä.

Itse koodaaminen ja hakkerointi on sarjan tekijöiden mukaan mahdollisimman autenttista, ja ulkopuolisia eksperttejä on konsultoitu. Pilotissa paljastuu, että Elliot käyttää ainakin Linuxia ja Gnomea.

Persoonallisia rooleja, viileitä vihollisia

Rami Malek (s. 1981) on oiva valinta Elliotiksi. Tuo laajasilmäinen nuorukainen (!) on yhtä aikaa viaton ja syyllinen, hullu ja kenties ainoa selväjärkinen. Onko hän skitsofreeninen? Aspergerin sydroomasta kärsivä? Yksinäisyys on Elliotin suurin uhka, ja syitä alkaa avautua ensimmäisen jakson jälkeen.

Elliotin elämässä on kolme nuorta naista. Lapsuudenystävä Angela (Portia Doubleday) on työtoveri ja mahdollisesti salaisten suurempien tunteiden kohde. Uusi hakkerikollega Darlene (Charly Chaikin) vaikuttaa Elliotista maaniselta sekopäältä. Morfiinilähde Shaylalla (Frankie Shaw) on pintapuolinen tyttöystävän asema, mutta enimmäkseen hän on se henkilö, jota Elliot käyttää tarpeidensa tyydyttämiseen. Riesaa aiheutuu Shaylan diileristä (Elliot Villar), joka on mehukkaan häiriintynyt pahishahmo.

Sarjan ansioita on kiehtovan juonen ja tyylikkään kuvauksen ohella se, että jokaisesta henkilöstä on tehty heti syvyyksiä omaava. Näin ei jäädä parin päätyypin varaan. Jatko näyttää, muodostuuko sivuhahmoille omia tarinoita vai tukevatko he vain Elliotin henkilökohtaista juonikehitystä.

Elliotin honottavahko kertojaääni tuo mieleen Gaspar Noén Love-elokuvan kertojaäänen, muttei poukkoile samalla ajatuksenjuoksulla. Kertoja puhuttelee katsojaa ja pohtii useita mahdollisuuksia samaan aikaan. Keino on vanhanaikainen ja arveluttava, mutta tuntuu istuvan sarjaan. Se tarjoaa reitin Elliotin huppupään sisälle. Suurimmat paljastukset tehdään silti dialogissa muiden hahmojen kanssa.

Tämä robottipala tekee mieli ahmaista kerralla. Konkari Mac Quaylen musiikit tuovat syketunnelmaa. Liian cool sarja ei teemoistaan huolimatta yritä olla, vaan perinteinen draama jyrää vahvoilla. Mieleen vilahtelee sellaisia kollegoja kuin Matrix, Trainspotting, Fight Club, kertojaäänen puolesta Dexter, ja kenties hieman Jussi Valtosen romaani He eivät tiedä mitä tekevät.

Kolmas jakso jo polttelee hyppysissä! Mitä Elliot valitsee?

– JA JÄLKKÄRIKSI –

Christian Slater

Mr. Robot - Pilot

Onpa hienoa nähdä vanha kunnon Slater keskeisessä osassa. Vaikka Mr. Robotin hahmo on esillä vain silloin tällöin, Elliotin ja hakkerijehun välillä tuntuu kuplivan kiintoisa suhde. Rami Malek on kuvaillut myös tekovaiheen työparisuhdetta Slaterin kanssa hyvin kiinteäksi.

Hauska triviatieto on, että elokuvassa True Romance Christian Slaterin hahmo ajaa Elliot-nimisen hahmon kanssa vuoristoradassa. Nyt sama tehdään Mr Robot -sarjassa, mutta huvipuiston laite on maailmanpyörä.

Itse muistan Slaterin parhaiten elokuvista Heathers (1989), Young Guns II (1990), True Romance (1993) ja Veren vangit (1994). Viileän kolea kovis! Söpis! Ja hieman Jack Nicholson…

tumblr_nq8pe8VvS81rw3mvfo1_500

Mr. Robot (16)

 

4,5/5 (pilottijakso)

 

 

© Siru Valleala

YOUTH sivelee ja puuduttaa (****)

Youth. Kuva: GIANNI FIORITO

Ensi-ilta 8. tammikuuta 2016

Annos: PAOLO SORRENTINO / YOUTH
Juomasuositus: lähdevesi, vuosikertajälkiruokaviini nätillä etiketillä

Paolo Sorrentinon edellinen, Oscarin voittanut Suuri kauneus (2013) oli ikimuistoinen, mutta aiheutti ylikuormitusuupumusta. Kauneus voi myös puuduttaa, ja samaa on havaittavissa uusimmassa ohjaustyössä.

Kuoleman läheisyyteen hamuava Youth on Suurta kauneutta helpommin sulatettava pala Sorrentinon visuaalista leikkiä. Yksinkertaistukset ja alleviivaukset tekevät siitä toisaalta vähemmän kiehtovan. Vaikka elokuva puhuu arvoituksista suurimmasta eli manan rajan yli astumisesta, on ennen kaikkea kyse jokaiselle yhtä samastuttavasta teemasta: elämästä.

Suuri kauneus oli yleisilmapiiriltään kyyninen ja kylmähkö, Youth taas lämpöinen kuin vuoristoresortin lötkö mutakylpy.

Katsojansa elokuva ottaa hellästi kämmenelleen ja hoivaa, hieroo elinvoimaa. Michael Cainen ja Harvey Keitelin esittämät ikäherrat Fred ja Mick ovat lukuisten muiden vieraiden kanssa nauttimassa ylellisen terveyshotellin palveluista Sveitsin elvyttävissä alppimaisemissa. Heitä mietityttää vanheneminen.

Youth_01391_picture-by-Gianni-Fiorito
Fred (Michael Caine) ja Mick (Harvey Keitel). Kuva: GIANNI FIORITO

Mukana on joukko julkimoita, ja päähenkilötkin ovat kermaa: Fred on tunnettu kapellimestari, Mick elokuvaohjaaja. Nuoremman polven leffatekijää esittää alati kiinnostava näyttelijä Paul Dano, ja onpa mukana myös Miss Universum (Madalina Ghenea) sekä happivarusteiden kanssa kulkeva jättivatsainen, Maradonaa ilmentävä futisstara (Roly Serrano).

Henkilökaarti on mittava, ja persoonalliset kasvot täyttävät valkokankaan yhä uudelleen. Sorrentino rakastaa kasvoja, hahmojen sanattomia tarinoita ja hetkessä välähtäviä kohtaloita. Nopeat leikkaukset symboloivat elämän pikaista ohi vilahtamista ja yksittäisten persoonien turhuutta suuremman kuvan kannalta.

Päivät seuraavat toisiaan hotellissa. Juonista keskeisin – ja varsin tylsä – on Fredin tyttären Lenan (Rachel Weisz) ja Mickin pojan (Ed Stoppard) avioero. Toinen teema on Fredin ja Lenan välinen suhde perheen äidin kaikottua kauas. Ohessa eläköitynyttä kapellimestaria houkutellaan esiintymään Englannin kuningattarelle. Mick käy omaa kamppailuaan uusimman, testamentikseen leimatun elokuvaideansa ja sen diivan (Jane Fonda) kanssa.

Uima-altaisiin solahtelee nuoria, hehkeitä vartaloita samaan aikaan, kun vanha liha jo tutisee hyödyttömyydessään. Silti kaikilla on intohimonsa. Muuta elämässä ei lopulta ole, päähenkilöt toteavat ja ovat tietenkin, itsestään selvästi, oikeassa.

Sorrentinon tyyli on tehdä elokuvallista elokuvaa kaikkia kikkoja käyttäen. Aika ajoin on mieltä ja sielua silittävää nähdä jotakin suurta, näytteille asettavaa, kaunista ja kuvallista. Musiikki on yksi henkilöhahmoista ja näyttelee välillä hienovireisesti, välillä yliampuvasti. Mukana ovat itseinään laulajat Paloma Faith, Mark Kozelek (Sun Kil Moon) ja Sumi Jo. Musiikista vastaa David Lang.

Mutta siinä vaiheessa, kun itämainen munkki ryhtyy levitoimaan, pissaamisesta puhutaan taas kerran tai kun loppukohtausta pitkitetään jo piinallisella kiihkolla, alkaa jälleen väsyttää. Piiskaava teho muutamista pysäyttävistä kuvista haipuu toistelun myötä. Ääneen lausuttu elokuvakritiikki tuntuu osoittelevalta.

Tästäkin huolimatta kuulun siihen osaan kahtiajakautuvasta elokuvakansasta, joka lankeaa Sorrentinon loveen – kunhan sitä tapahtuu tarpeeksi harvoin. Nyt ohjaaja ei anna paljon pureskeltavaa sisältöä; kyseessä on kuin Fredin sävellys Simple Songs. Kauniiden ja kipeiden kuvien äärellä katsoja luo halutessaan syvyyksiä itse.

Siten Youth on rakastettava ja liikuttava elämys, jonka äärellä voi kelailla funktiotaan maailmankaikkeudessa. Tulevaisuutta on yhä tovi jäljellä. Pitäisikö vanhuuteen astellessaan vielä tehdä muutama haaveiltu jutska?

4/5

 

– JÄLKKÄRI –

Hyvis vai pahis tai mitä sitten?

youth_04472_picture_by_gianni_fiorito
Michael Caine. Kuva: GIANNI FIORITO

Michael Caine on 82-vuotias. Vuodet näkyvät hänen kasvoistaan, silmistään. Youth-elokuvassa hänen esittämänsä Fred Ballinger on eletyn elämän melankolian ilmentymä. Keskustelut toisen ikäveikon, 76-vuotiaan Harvey Keitelin näyttelemän Mickin kanssa keskittyvät muun muassa muistamiseen. Heput tuntuvat unohtaneen olennaisia asioita menneestä. Kaikkea he eivät halua muistaa, kaikkea muistettua kertoa.

Fred vaikuttaa herrasmieheltä, joka ammentaa opittua ja omittua viisautta nuoremmille. Voisi ammentaa. Varsinaisesti hän ei ammenna yhtään mitään. Yhtä hyvin häntä voi kuvailla itsekkääksi perverssiksi, joka tuijottaa nuorten naisten rintoja ja laiminlyö perhettään. Tyttären ahdistuneen kärsivä monologi paljastaa isän lepsahtaneiden silmien takana asuvan julmurin.

Vai paljastaako? Kenen totuus on oikea? Elokuvassa havainnollistetaan näkökulmien runsautta ja sitä, kuinka vähän toisen elämästä lopulta tietää, vaikka kyseessä olisi sukulainen.

Oletko itse hyvis vai pahis?

Michael Caine (Hannah ja sisaret, Oman elämänsä sankari, Inception, Yön ritari) on loistava näyttelijä ja antaa roolissaan näkyä juuri sopivasti pilkahduksia hahmonsa piinkovasta menneisyydestä kuin myös sympaattisen isukin pehmentyneestä puolesta.

Ja siitä tragediasta, jonka jokainen kuolevainen kohtaa.

 

I can seem quite cold and I can hold it in but it stores itself; it works later. I’m very easily moved. I’m not repressed at all.

I do a lot of charity work, but never for adults. I don’t like grown-ups very much.

– Michael Caine

 

 

 

© Siru Valleala

Kiitos Maxim ja Charlotte Rampling!

Maxim / ©Siru Valleala

Kun jotain päättyy, jotain alkaa! Tänään purevana pakkaspäivänä alkaa tämän blogin taival, mutta elokuvateatteri Maximin taival taas – sellaisena, kuin se on tähän saakka tunnettu – päättyi.

Maximin toistaiseksi viimeisenä näytöspäivänä paikalla on kuhinaa, muttei erityisiä seremonioita – ainakaan vielä alkuillasta. Maximin ei uskota remontin myötä katoavan elokuva-anniskelijana, mutta tulevaisuus on yhä mysteeri.

Remontin jälkeen rakennukseen tulee Kämp Groupin uusia hotellitiloja sekä suunnitelmien mukaan kolmas elokuvasali. Finnkino vetäytyy henkilökuntineen paikalta.

Maxim on vanhin samassa osoitteessa toiminut elokuvateatteri Suomessa. Sillä on aivan oma tunnelmansa. Henkilökohtainen historiani Maximin kanssa on suhteellisen nuori, mutta sitäkin intensiivisempi. Niin yläkerran ykkösessä kuin alakerran koristeellisessa kakkosessakin on henkäilty ja hekoteltu etenkin R&A-filmifestareiden annille.

Maxim on myös ollut yksi pitkäaikaisimmista työpaikoistani: sali 1 toimi toissavuoden vesivahinkoon saakka pressinäytösten pääkohteena. Lempipenkkini vaihtuivat säännöllisesti. Toisinaan parven keskikakkosrivin toinen penkki oikealta. Toisinaan permannon takarivin keskimmäinen paikka. Toisinaan permannon keskirivin oikean laidan paikka. Kuuma lattemuki, salainen possumunkki.

Ja se on fakta, että permannon keskiosassa niskat tulevat kipeäksi ja parven ensimmäisessä rivissä ei voi löhötä, tai kaide peittää alaosan valkokankaasta.

maxim2

Yläaulassa on vietetty hauskoja ja maittavia tiedotustilaisuuksia sekä rupateltu lennokkaita kotimaisten leffatähtien ja alan muiden tekijöiden kanssa. Se eräskin hulvaton haastattelu Mikko Leppilammen ja Laura Birnin kanssa…

Maximin historia muistuttaa omasta työhistoriastani. Arvioita on rustattu niin Episodiin, kaupunkilehtiin, telkku.comiin kuin viimeiset vuodet Me Naisiinkin.

Nyt niitä rustataan myös tänne. Tervetuloa mukaan!

Ja mikä näytös jäikään toistaiseksi viimeiseksi Maximissa näkemäkseni?

45 vuotta (45 Years)

Rampling
Charlotte Rampling / 45 Years / Kuva: Agatha A. Nitecka

Charlotte Rampling, mikä viileä voima, pinnan alle kipeäksi palloksi puristuva, iholle vaivihkaa tunkeva. Rampling on vakuuttanut aina, jopa Dexter-sarjan psykopaattien neuropsykiatrina tai haitilaisten nuorukaisten rakastajana (Kohti etelää, 2005), ja aidoimmillaan hän tuntuu olevan nyt, 45-vuotista avioliittoaan juhlivana vaimona.

Elokuvan juoni on yksinkertainen. Kate (Rampling) ja Geoff (Tom Courtenay) ovat tasaisen onnellinen pari, kunnes juuri ennen vuosijuhlia Geoff saa kuulla yllättävän seikan nuoruuden rakastetustaan. 45 vuotta elettyä, tutuksi luullutta elämää muuttuu äkkiä muuksi – siltä tuntuu vaimosta.

Andrew Haighin (Weekend, 2011) ohjaamassa draamassa kaikki on kohdallaan. Kuvaus on kaunista, rytmi seesteinen ja ulkoinen maailma soi tehokkaasti sisäisen rinnalla. Elokuvan lopetus on myös yksi hienoimmista pitkiin aikoihin. Pakkaseen poistutaan pala kurkussa.

Ensi kuussa 70 vuotta täyttävän Ramplingin soisi jatkavan uraansa vielä pitkälle tulevaisuuteen.

45 vuotta elokuvateattereissa.

4,5/5

 

I generally don’t make films to entertain people. I choose the parts that challenge me to break through my own barriers. A need to devour, punish, humiliate, or surrender seems to be a primal part of human nature, and it’s certainly a big part of sex. To discover what normal means, you have to surf a tide of weirdness.

– Charlotte Rampling

 

©Siru Valleala