teit meistä kauniin

Kotimaista elokuvaa saa tänä syksynä leffateatterien täydeltä. Odotellessa kauhulla Luokkakokous kakkosta voi nautiskella lievemmällä kauhulla tai jopa pelonsekaisella ihastuksella nämä elokuvateattereissa olevat, juuri olleet tai kotvan kuluttua tulevat Suomi-filmit!

Todellakin!

Hymyilevä mies

– kyynisyyden pehmentämiseksi

Juho Kuosmasen ohjaamaa Hymyilevää miestä on syystä kehuttu ja nostettu Suomen Oscar-ehdokkaaksi. 16mm filmille kuvatussa mustavalkoisessa elokuvassa on aitoa suloisuutta ja charmia, mitä ei ehkä heti nyrkkeilyelokuvalta uskoisi. Nyrkkeilijä Olli Mäen (Jarkko Lahti) tarina perustuu todellisiin tapahtumiin, kun mies otteli ensimmäisenä suomalaisena maailmanmestaruudesta Helsingin olympiastadionilla vuonna 1962.

Vetovoimaiseksi hahmoksi kohoaa Ollin tyttöystävä Raija (Oona Airola), kokkolalainen, verevä maalaistyttö, johon Olli tajuaa olevansa sydänhippua myöten rakastunut. Siksi urheilusuoritukseen keskittyminen on ajoittain vaikeaa – ja siksi hymy viipyy juntturankin miehen huulilla.

Elokuvassa parasta on tilan ja ajan antaminen tunteelle, sydämellisyys. Leffateatterista poistuu piirua pehmeämpänä, melkein sympaattisena.

4,5/5

——————————

Mielenkiinnosta katsastettava:

Syysprinssi (ensi-illassa tällä viikolla)

– hörhöihin hetkiin ja syysretkiin

Syksy näkyy ja tuoksuu Anja Kauranen-Snellmanin omakohtaiseen rakkausromaaniin Syysprinssi (1996) perustuvassa Alli Haapasalon esikoisohjauksessa. Elokuva on ennen kaikkea tähtileffa: siinä miltei yhtä voimakkaina hahmoina esiintyvät kaksi Suomen tunnetuimpiin kuuluvaa näyttelijää Laura Birn ja Lauri Tilkanen. Birn vie voiton sielukkaana ja raikkaana kirjallisuudenopiskelija Inkana (eli Anjana), Tilkanen taas on wanna-be-morrison, nuori pöyhkeä kirjailijanalku Juhana (eli Harri Sirola, 1958-2001). 1980-luvun alku on kulttuuripiireissä provosointia ja punkkia, yleviä ajatuksia ja suurten taiteilijaegojen manifestejä.

Rakkaustarina toimii, mutta teennäisyys – vaikka tarkoituksellista varmasti onkin – vuorosanojen tasolla uhkaa etäännyttää. Pieni teatraalinen karsiminen olisi auttanut lopputulosta, joka sinällään on viehättävä, nostalginen ja mielenterveyden romahtamisesta onnistuneesti kertova. Sivunäyttelijöiden ärsyttävyydestä (esimerkiksi Sara Melleri) miinuspisteitä.

Kiinnostavinta on Inkan kirjailijanuran alkutaipaleen kuvaaminen, ensirakkauden kutina ja mahdollisten ja mahdottomien unelmien ikuisen ristiriidan näyttäminen.

3+/5

——————————

Kannattaa!

Tyttö nimeltä Varpu

– muistutukseksi siitä, että oma perhe on sittenkin aika tavallinen

Varpu (Linnea Skog) ja Siru (Paula Vesala) ovat tytär ja äiti – ja välillä äiti ja tytär, sillä rooleja on joskus vaihdettava vallitsevan tilanteen mukaan. Selma Vilhusen elokuvassa näytetään nuoren naisen kipua ja kaipuuta, kun heppatalleilla sorsitaan ja isästä ei ole tietoa. Kohta on, sillä Varpu saa arjesta tarpeekseen, urkkii ilmi isänsä nimen ja lähtee omin päin Helsingistä Ouluun. Löytyykö oikea isä? Löytyy ainakin Lauri Maijalan muhevasti esittämä outomies, jolle elämä näyttäytyy levottomana, kohisevana paikkana.

Psykologisessa elokuvassa replikointi on varsin aitoa, joskin äidin hysteria on paikoin liioiteltua. Skog hallitsee hyvin pääroolinsa, mutta Maijalan suoritus jää painokkaimpana mieleen.

3/5

——————————

Ei välttämätön:

Teit meistä kauniin

– haikeisiin mäkin-olin-joskus-nuori-hetkiin

Elokuvateattereista tänään (13.10.) poistuva Apulanta-elokuva yllättää siinä, ettei se lähellekään lunasta parjauksiaan. Tuukka Temosen elokuvassa on nostattavaa nuorisomeininkiä ja loistava, sympaattinen casting. Sipe (Teppo Manner), Tuukka (Iiro Panula) ja etenkin Toni (Tatu Sinisalo) ovat osuvia hahmoja.

Elokuva ei aivan hallitse rajanvetoaan, sillä Apulanta-faneille musiikillista antia on vain vähän, muille taas muuta sisältöä ei ole kylliksi. Toki 1975-1985 syntyneet löytävät paljon yhtymäkohtia muistoihinsa ja angsteihinsa.

Loppuratkaisu aitoine Apiksineen ei sovi elokuvaan hyvin. Parempi ratkaisu leffalle olisi ollut suoraviivainen Apulannan koko tarina kämäisistä alkutahdeista kohti yhä porvarillisempaa tulevaisuutta, mutta sitä ei tällä erää tahdottu tehdä.

2,5/5

——————————

Jätä väliin:

Pahan kukat

– mellakkamielialaan

Antti J. Jokisen Kätilö (2015) ja Puhdistus (2012) olivat vakuuttavia elokuva, jotka hallitsivat miljöönsä erittäin hyvin. Nyt aidonmukaisuutta saa etsiä suurennuslasilla. Pahan kukat on kyllä näyttävä, värikäs ja tarjoaa ilahduttavan määrän monikulttuurisia rooleja, mutta voi mitä kliseitä! Punkkari (Viljami Nojonen) on niin misfits, rastapää (Juno) niin bob marley, ja vuorosanat ovat sitä mitä ne ovatkin: ulkoa opetellun kuuloisia.

Elokuvassa soisi olevan lisää sitä nykypäivän tulkintakanavaa, jota näyttelijöiksi hypänneet artistit Juno ja Mikael Gabriel edustavat eli suomiräppiä. Ja suomiräppiä sen positiivisessa voimallisuudessa – katharttisena kanavana. Sen sijaan kaikki on vain pahaa oloa ja epämääräistä mellakkaa, syistä, joita ei eritellä.

Charles Baudelairelta lainattu elokuvan nimi yrittänee selittää sisältöä. Elokuvan nuoret ovat ihan spleen, tylsää on, tylsää vain on, eikä muuta ole, ja flanööristi harhailevat lähiöiden kaduilla. Tuntuu silti siltä, että moni tyypeistä, kuten Juno, mokaavat tyhminä tahallaan. Itaraa meininkiä.

Onneksi leffan liimaa jonkinlaiseen kokoon ja kuosiin mainio Eero Aho, jonka suoritus on toisaalta niin hyvä, että muu elokuva tuntuu kasalta lössöä paatosta.

1,5/5

——————————

Bonuksena vanha suosikki:

Äkkilähtö

– DVD-illanviettoon

Vaikkei Tiina Lymin esikoiselokuva jää mieleen mullistavana kokemuksena, on siinä jotain, joka kotimaisesta viihteestä Häiriötekijää ja Lymin Kohtuuttomuuksia-tv-sarjaa lukuun ottamatta usein puuttuu: oikeasti naurattavia kohtia. Asialla ovat samat tyypit tai ainakin kavereiden kaverit Q-teatterista tai Kom-teatterista, ja saattaa myös olla, että tähän nimenomaiseen kriitikkoon puree (vain) niin sanottu q-teatterilainen tai komilainen huumori.

Eipä siitä sen enempää, on petetty nainen (Lotta Kaihua), laiminlyöty pikkutyttö (Eedit Patrakka), liero huijarinössö (Antti Holma), vatsavaivainen gangsteri-isäpuoli (tukka hyvin –Ville Tiihonen), kivääri-länkkärimummo (Marja Packalén) ja naistenkaataja-junttihurmuri (Jussi Vatanen). Sähläystä. Lempeä. Uusiosuhteita. Roadtrippiä. Ei oikeastaan väliä mitä, jos edes tämän verran naurattaa!

4/5

© Siru Valleala