Kenen: Kenneth Lonerganin ohjaama ja käsikirjoittama, Matt Damonin tuottama. Alkuun Damonin piti ohjata ja päänäytellä, mutta kiireiden vuoksi hän jättäytyi omasta ideastaan sivuun.
Juoni: juro talonmies saa puhelimitse uutisen ja lähtee piinavalle matkalle menneeseen.
Tunnelma: melankolinen, tumman humoristinen, realistinen, maskuliininen, arkinen, silti erityinen.
Dialogi: toisinaan ristiriidassa muun aitouden kanssa: liiankin jouhevaa ulosantia.
Parasta: elokuvan pituus (lähes 140min) saa aikaan tunteen, kuin katsoisi hyvää tv-draamaa, jota voisi luukuttaa putkeen jaksokaupalla – myös henkilöhahmot tuntuvat heti tutuilta ja kiinnostavilta ja heidän mukanaan tahtoisi kulkea vaikka koko päivän.
Mainio seikka: mikään ei voisi olla näin arkista, ja se on hienoa! Kuinka usein näet elokuvassa pöntön putsausta, flunssaa ja pakastekanaa ilman inhorealismia, vain siten, kuin kaikki on?
Kehnoa: takaumatyyli, hidastukset ja teemana matka muistojen kotiseudulle ovat eittämättä hyvin perinteisiä ratkaisuja. Silti juuri ne luovat elokuvan vahvan jännitteen ja imevät katsojaa sopivan hitaasti mukaan. Eräs tietty klassinen kappalemusiikkivalintana on tietysti kaluttu, mutta toimii niin prkleen hyvin.
Harmittavaa: ettei vahvoja naisrooleja ole kuin Williamsin, ja häntä saisi olla paljon enemmänkin – joskin on perusteltua, ettei ole.
Hauskaa: tahattoman oloinen tilannekomiikka. Muutenkin mukana on yllättävää huumoria. Tämä on kenties viime aikojen hauskin surullinen elokuva.
Triviaa: kömpelö ambulanssipaarikohtaus oli juurikin tahatonta tilannekomiikkaa, joka päätettiin jättää elokuvaan.
Lisää triviaa: elokuvassa on vegaanituotepiilomainontaa (ks. pakastekanakohta). Päänäyttelijä Affleck on itse vegaani.
Ja vieläkin: kyllä, näyttelijä Affleck on näyttelijä Ben Affleckin veli.
Kaunista: lumi, elämä.
Esille kohoaa: totuuden hetki: klassinen huippukohta ja käänne, myös musertavin hetki, jonka jälkeen mikään ei ole samoin.
Silmille: Päänäyttelijän sisäinen ahdistus pilkahtelee esiin surullisella hienovireisyydellä. Eleet, ilmeet.
Erityismaininta: nuoren veljenpojan näyttelijä Lucas Hedges on kelpo valinta uskottavaksi pärjääjä-teiniksi.
Jälkiolo: teatterista lähtiessäni ei halua puhua kellekään mitään, luikkii yhtä köyryssä kuin Affleck samanlaiseen valkoiseen sohjoon, arvostaa arkeaan, kaikkien arkea, läheisten arkea.
AND THE OSCAR GOES TO: Casey Affleck! Affleckin alistunut, patoutunut, kiltteyttä pilkahteleva, rasittunut, tavallinen hahmo on yhtä kuin tämä elokuva. Golden Globe ja Bafta jo tulivat, että eikun lisää pystejä, kiitos!
Annos: Pedro Almódovar: Julieta Juomasuositus: verenpunaa, sydänsouria, sitruunaa säväys
Ikihekumallisen Pedro Almódovarin uusimmassa elokuvassa on kaikki kohdallaan – siis värikkään nyrjähtäneenä. Peruspalikat ovat volvermaisen tutut: Julieta-elokuvassa kamppaillaan naisten kesken ja suvun ja perheen, oman lihan ja veren kanssa. Pääteema on äidin ja tyttären suhde. On piristävää edellisen homopilottisekoilun (Matkarakastajat, 2013) jälkeen nähdä jälleen kunnon kipeää draamaa.
Julieta (Emma Suaréz) on kärsivä nainen, jonka suuret sydänsurut paljastuvat pala kerrallaan. Takaumien kautta kuljetaan upean näköiselle 1980-luvulle ja nuoren Julietan (Adriana Ugarte) kohtalokkaaseen rakkaustarinaan. Junassa tavattu Xoan (Daniel Grao) muuttaa hänen elämänsä, mutta Xoanin elämään kuuluu myös toinen nainen, Ava (Inma Cuesta). Yhdessä Julieta ja Xoan saavat suloisen tyttären, Antían.
Nuori Julieta (Adriana Ugarte) ja junamies Xoan (Daniel Grao) rakastuvat palavasti. Kuva: Future Film.
Nykyajassa Julieta kirjoittaa pitkää kirjelmää nyt aikuiselle tyttärelleen. Missä Antía on? Miksi Julieta on niin surullinen, epätoivoinen?
Elokuvan haaste on ajassa liikkuminen ja kahden Julietan yhdistäminen. Nuori Julieta ja keski-ikäinen Julieta tuntuvat eri ihmisiltä. Näyttelijöinä he sitä ovatkin, mutta elokuvalla on kova työ sulattaa loppupuolella nämä kaksi persoonaa yhdeksi ja samaksi. Siinä ei täysin onnistuta, mikä osittain johtuu nuoren Julietan näyttelijän säkenöivästä persoonallisuudesta. Keski-ikäinen Julieta on silti hienosti tulkittu hahmo hänkin, tuskassaan elävä kuollut, miltei jo hullu.
Emma Suáres / vanhempi Julieta. Kuva: Future Film.
Helpointa elokuvassa on sen tunnelmaan imeytyminen. Värikylläisyys ja musiikki hyväilevät aisteja ja tarina saa ajattelemaan erilaisia ihmiskohtaloita, oma mukaan luettuna. Koska jokainen on jonkun tytär tai poika, aukenee elokuva myös perheettömille. Almódovarin ote on kenties hieman kuivakkaampi kuin aiemmissa töissä, hieman aikuisempi. Päättömiä irtiottoja ja rönsyilyjä toisaalta kaipaa, toisaalta tarinan ytimekkyys miellyttää.
Mukana on ohjaajan tapaan hänen luottonäyttelijöitään, kuten legendaarinen Rossy de Palma, joka esittää nenäkkään täpäkkää kodinhoitajaa. De Palma esiintyi ensimmäisen kerran vuonna 1988 Almódovarin elokuvassa Naisia hermoromahduksen partaalla. Hauska yksityiskohta on, että edellisessä Pedro-elokuvassaan Särkyneet syleilyt (2009) de Palma näytteli hahmoa nimeltä Julieta.
Julietan käsikirjoituksen pohjalla on Alice Munron kolme novellia teoksesta Karkulainen: Kertomuksia (2004). Musiikin on säveltänyt Almodóvarin pitkäaikainen luottosäveltäjä, Alberto Iglesias. Elokuva oli osa Cannesin elokuvajuhlien arvostettua pääkilpasarjaa toukokuussa 2016.
En ole koukuttunut tämän uutuussarjan juoneen. En ole koukuttunut raamikkaaseen pääosan näyttelijään Tom Hiddlestoneen, paitsi vähän. En ole koukuttunut House-tähti Hugh Laurien esittämään asekauppakonnaan. Mutta olen koukuttunut 6-osaisen sarjan (8-osainen Suomessa) maisemiin ja tunnelmaan!
Tanskalaisen Susanne Bierin ohjaama ja John le Carrén romaaniin perustuva Yövahti-sarja alkaa levottomasta arabikevään Egyptistä, jota näyttelee Marokko. Sveitsin silmiä vihlovassa lumenvalkoisuudessa käväistään, kunnes jäädään pidemmäksi toviksi Mallorcan turkooseihin maininkeihin. Meren sykettä ja uima-altaan liplatusta kuunnellessa mieli rauhoittuu.
Ellei se askartelisi vakooja Jonathan Pinen (Hiddleston) mukana etsimässä kostoa. Entinen brittisotilas ja sarjan alussa hotellin yövahtina toimiva Jonathan joutuu mukaan kavalaan soppaan. Hän auttaa asekauppiaan bisneksiin sekaantunutta naista ja sekoittaa mukaan koko sydämensä. Kun avunantoromanssissa käy huonosti, jää Jonathan kriisin valtaan. Hän lähtee Sveitsiin kaukaiseen vuoristohotelliin töihin, mutta samaan paikkaan saapuu vihollinen, juuri tuo traagisten tapahtumien syypää, asekauppias Richard Roper (Laurie).
Yövahti / Hugh Laurie (Richard Roper) ja Tom Hiddleston (Jonathan Pine).
Jonathan liittyy tiedustelupalveluun, jota johtaa pätevä Angela Burr (Olivia Colman), ja soluttautuu vihollisen leiriin. Leiri on autuas espanjalainen atmosfääri, jonka näennäisen rentouden taakse piiloutuu vaarallinen koneisto. Jonathan liikkuu veitsen terällä tutustuessaan aseliigaan ja Roperin perheeseen. Roperin oikea käsi Corkoran (Tom Hollander) epäilee alusta saakka tulokkaan taustoja ja tarkoitusperiä. Roperista itsestään on hankala sanoa – hän on yhtä salakavalan tulkitsematon kuin Tohtori House aikoinaan.
Hugh Laurien roolisuoritus on ristiriitainen. Sitä se on etenkin Hiddlestonin sielukkuuden rinnalla, sillä tuntuu, että Laurie helposti toistaa House-maneerejaan ainakin sarjan alkupuolella. Yksi syy on toki se, että Roperin hahmo on ambivalentti Housen tapaan, sarkastinen ja kuivan humoristinen – siis hyvin britti.
Broadchurch-sarjasta tuttu Olivia Colman on vielä topakampi kuin aiemmassa roolissaan. Näiden konkareiden rinnalle nousee Tom Hiddlestonin hahmo autenttisina ja persoonallisena. Tyypistä ei ota selkoa noin vain. Miksi hän niin kiihkeästi lähtee projektiin mukaan? Kuinka paljon aitoja tunteita on pelissä? Kuinka syvällä asteella hän kiinnostuu Roperin tyttöystävästä Jedistä (Elizabeth Debicki)?
Yövahti / Elizabeth Debicki (Jed Marshall)
Jonathanin identiteetit muuttuvat lennossa, ja kiinnostavaa on, selviääkö sarjan jatkuessa hänen todellinen identiteettinsä – vai onko sitä olemassakaan? Leveän hymyn takana elää jotakin aivan muuta.
Hiddleston on viimeksi nähty Guillermo del Toron ohjaamassa goottiromanssissa Crimson Peak (2015), ja varsin goottilainen oli myös rooli hienossa vampyyrielokuvassa Only Lovers Left Alive (2013). Nyt miehen habitus on täysin toisenlainen – hän muistuttaa enemmän James Bondia kuin riutuvaa romantikkoa. Vaikka juuri riutuva romantikko hän sarjassa jälleen on.
Hiddleston on viimeistään Yövahdin myötä noussut melkoisen fanituksen kohteeksi ja jopa seksisymboliksi (”hiddlesbumia” bongaillaan ahkerasti), ja auliisti hänen lihaksistoaan sarjassa esitelläänkin. Kohua syntyi myös alastonkohtauksesta, joka nähdään Suomen television viidennessä jaksossa. Kyseinen jakso sai Twitterin tukkoon.
Ohjaaja Susanne Bier siis nauttinee mieskauneudesta? Sarjassa on nähtävillä Bierille tyypillinen tunteeseen vetoaminen ja vetävät, tunteikkaat päähenkilöt. Bierin tuotannosta muistetaan etenkin hienot elokuvat Häiden jälkeen (2006), Kosto (2010) ja Toinen mahdollisuus (2014). Viimeisin elokuva Serena (2014) tosin oli kliseinen pettymys.
Yövahti karttelee kliseitä, mutta myös kovin jännittäviä hetkiä. Poliittisen aloituksen jälkeen pääpaino on draamassa, ihmisten välisissä suhteissa, salaisuuksissa ja eroottisessa latauksessa. Koston teema laajenee keskeiseksi, kun myöhemmin selviää, että myös Angelalla on henkilökohtainen kana keihästettävänään Richard Roperin kanssa.
Jaksoarviot – Sarjassa esitellään ja analysoidaan jaksojen sisältöjä, joten juonipaljastuksia on!
Game of Thrones kausi 6, jakso 8 ”No one”
Lemmen ritari Jaime
Huomio: käytän mielivaltaisen sekaisin suomennettujaja englanninkielisiä paikkojen ja ihmisten nimiä!
Holy cow, sain mitä toivoin eli särmikkäämmän Jaimen!
Ensin kuitenkin katsaus muille maille. Jakso alkaa jälleen teatteriesityksestä, jossa lady Crane antaa kaikkensa ja kansa nyyhkii. Pukuhuoneessa kahisee oudosti, ja lady Crane löytää roolivaatteiden suojista verisen Aryan. Aryalla käy tuuri, sillä Crane on tottunut puhkomaan reikiä ihmisiin (aviomieheensä) ja parsimaan niitä taas kokoon. Myös juoma nimeltä unikonmaito antaa Aryalle lepoa ja parannusta.
Hurtta heiluu kirvesmiehenä, mutta puiden sijasta kirves kalahtelee kalloihin. Roisia jälkeä on luvassa, kun uusien ystäviensä kuolemasta suivaantunut Hurtta huitoo koston iskuja. Hurtta ja velipoika Vuori vastaavat tämän jakson väkivalta-annista. Vuori nimittäin murjoo erään uskonvarpusen Cersein kieltäydyttyä Lancel Lannisterin käskyistä. Näillä veljeksillä on intohimonaan keskittyä ihmisten päihin.
Brienne ja Jaime taas vastaavat jakson kätketyn tunteen pakahduksesta. He tapaavat jälleen, ja Brienne tarjoaa Jaimen antamaa miekkaa takaisin. Jaime ei suostu ottamaan sitä vastaan. Jaimen yllättää se tieto, että Sansa on elossa. He keskustelevat myös siitä, käykö pian niin, että Brienne joutuu astumaan taistelussa Jaimea vastaan. Kaikki on nyt kiinni Edmuresta ja Mustakalasta.
Katseissa välitetään sanattomia tunteita. Brienne on tietenkin totaalisen rakastunut Jaimeen, joka taas ei koskaan pääse Cersein ikeestä eroon. Jaime arvostaa Briennen ystävyyttä, mutta tietää, että heillä on eri sodat sodittavanaan. Brienne on myös aivan liian ritari antaakseen henkilökohtaisille tuntemuksille valtaa.
He neuvottelevat verettömän valtauksen sopimuksesta. Jaime antaa sanansa sille, että Brienne saa Mustakalan ja tämän joukot mukaansa Sansan avuksi, Jaime linnansa. Jaime ei tahdo mitään muuta kuin vallata äkkiä linnan ja palata Kuninkaansatamaan, joten hän on helppo suostuteltava.
Brienne tapaa Blackfishin, joka ei kuitenkaan noin vain aio antautua, ei edes luettuaan Sansan kirjeen. ”She’s exactly like her mother, ” Mustakala toteaa, muttei sittenkään suostu Sansan joukkoihin. Onko tulossa taistelu? Joutuvatko Brienne ja Jaime vastakkain?
Hauska hetki on, kun Podrick ja Bronn tapaavat pitkästä aikaa telttojen pihamaalla. Läppä lentää ja Bronn lupaa antaa Podille omanlaisensa taisteluoppitunnin.
Cersei kuulee Kuninkaansatamassa kurjan uutisen. Tommen, joka ei salli äitiään enää rinnalleen, ilmoittaa kuninkaallisessa tiedotuksessa, ettei kirkon ja kruunun yhteistyö salli kaksintaistelun käyttämistä metodina oikeudenkäynnissä. Cersein usko voittoon romahtaa. Hän myös kaipaa poikaansa niin, että pahaa tekee. (Miksei tyttären kuolemasta ole enää puhuttu mitään?)
Meereenissä Tyrion tarjoilee Harmaalle madolle ja Missandeille virkistävää viiniä ja kertoo vitsejä ja unelmansa omasta viinitarhasta. Viinilanseeraus ”Peikon nautinto”, ”Imp’s Delight” ei kuulosta pahalta makuelämykseltä. Vitsailu keskeytyy karmivaan näkyyn. Isännät ovat saapuneet valtavalla laivaparvella. Tykitys alkaa tuota pikaa.
Viinisieppo Tyrion. Kuva: HBO.
Jaime tapaa Edmuren – ja NYT näemme taas vanhan kunnon pahis-Jaimen! Edmure haastaa Jaimen vaikeilla moraalisilla kysymyksillä, mutta Jaime vastaa rakkauden sanoilla. Hän niiiiiin rakastaa Cerseitä, ettei ole kerta kaikkiaan kiinnostunut mistään muusta. Kuten sellaisista, joita ei rakasta. Eli muista kuin Cerseistä. Hän lupaa viskata Edmuren pienen lapsen katapultilla koskeen, ellei Edmure heti paikalla marssi linnaan ja anna valtaa Jaimelle. Jaimen perisynti: heitellä lapsia.
Kylläpä muuten Edmure näyttää Starkin suvun jäseneltä! Yhdennäköisyys Branin kanssa on huomattava.
Ja niin käy, että Edmure astelee linnaan, jossa häntä yhä pidetään herrana ja isäntänä pitkästä vankeudesta huolimatta. Miehet tottelevat häntä, eivät Mustakalaa. ”You are not my lord, my lord,” sanovat ritarit nujerretulle Kalalle. Edmuren perässä saapuu Jaime joukkoineen – Mustakala on mennyttä.
Mutta millä tavalla! Jakson mysteerisin osuus on tässä. Mustakala ei suostu pakenemaan Briennen ja Podin veneellä. Hän toteaa kaipaavansa kunnon kaksintaistelua. Hetkeä myöhemmin sotilas saapuu ilmoittamaan Jaimelle, että Mustakala on menehtynyt. Mitään ei näytetä!
Näytetään vain se, kun Brienne lipuu veneellä pois ja Jaime näkee, nostaa kätensä kankean haikeaan kömpelön lempeään hyvästelyyn. Se tunne! Hienosti toimii kemia näiden kahden välillä! Kohtaavatkohan enää koskaan? Ja jos kohtaavat, kenen joukoissa seisten?
Jaime ja Brienne katkeransuloisina. Kuva: HBO.
Tyrion ja muut pyramidissa hyökkäystä kuuntelevat yllättyvät totisesti, kun yhtäkkiä ovesta astuu vihollisen sijaan – Dany! Lohikäärme liitelee taustalla eli emäntä on palannut! Oli aikakin, sillä kaupunki on tulessa…
Tapahtumarikkaassa jaksossa Hurtta vielä tapaa vanhoja tuttuja, kuten Beric Dondarrionin, ja saa kostonsa, joskin miedomman kuin tahtoisi. ”Enkö saisi katkaista edes yhden käden?” Hurtta anelee, mutta joutuu tyytymään tylsään perushirttämiseen.
Muistelkaamme tovi: Beric (Brotherhood Without Banners -ryhmittymästä) on sarjan ensimmäinen hahmo, joka tuotiin kuolleista takaisin. Hänet tappoi Hurtan veli Vuori, ja punainen pappi Thoros pelasti hänet. Nyt Beric on Veljien johtaja ja houkuttelee Hurttaa liittymään joukkoihin.
Jakso päättyy Aryan taisteluun elämästä ja kuolemasta. Waif tietenkin saapuu kasvojahtiin ja suolistaa ensimmäisenä lady Cranen. Kuin kauhuelokuvasta suoraan tempaistu Waif lähtee Arya-jahtiin, joka vie läpi kaupungin ja paiskoutuu pitkin portaita ja porttikonkeja. Arya pääsee yllättävän hyvin juoksemaan vatsahaavoistaan huolimatta, ja lopulta hän päätyy piilopaikkaansa miekkansa luo. Waif saapuu, kynttilä sammuu…
Myöhemmin Jaqen H’ghar löytää uudet kasvot Muurista. Arya on viimeinkin läpäissyt testin ja tullut Ei-keneksikään. Harmi vain, ettei hän enää tahdo olla Ei-Kukaan. ”Minä olen Talvivaaran Arya Stark ja lähden kotiin!” Arya julistaa ja tallustelee taivaanrantaan.
Arya kohtaa vielä kerran Jaqenin. Kuva: HBO.
Jakso oli kiinnostava ja jännittävä, latautunut. Poissa ei ole se pelko, että joku päähahmoista kokisi karmean lopun, mutta hieman taustalle ajatus on painunut. Jaksoja on jäljellä enää kaksi, joten paljon on vielä tapahtuva. Kiinnostavimmat käänteet tällä hetkellä ovat Sansan ja Jonin suunnitelma vallata koti-Talvivaara takaisin, Cersein oikeudenkäynti ja tietenkin suurimpana se, mitä Bran aikoo kyvyllään tehdä.
Tyrion ja Bronn huolehtivat vitsailullaan huumorikiintiöstä, joka viime aikoina on ollut varsin suppea. After the Thrones -keskustelusarjassa sanottiin viisaasti: humorististen, ”tavallisten” hetkien on tarkoitus näyttää, millaisen maailman puolesta (rennon, mukavan, tavallisen) kannattaa taistella viimeiseen mieheen saakka.
Game of Thrones
Uudet jaksot maanantaisin HBO Nordicilla
Tämä sama arvioni löytyy hieman muokatussa muodossa myös Ilta-Sanomista.
HUOM! Pieniä juonipaljastuksia!
Fantasiadraama Game of Thronesin kuhistu kuudes kausi käynnistyi HBO Nordicilla takuuvarmalla, mutta vielä varsin rauhallisella otteella. Perusasioihin käydään käsiksi heti: kuulaalla lumella lepää Jon Snow’n (Kit Harington) manan rajan ylittänyt jylhä hahmo.
Toverit, ne muutamat uskolliset, kuljettavat Jonin suojaan, ja mukana on myös mystinen Melisandre (Carice van Houten), elämän ja kuoleman noita. Ruumiinvalvojaisten tunnelma on kuin häkkiin ahdistettujen eläinten satimessa, sillä ulkopuolella kapinoitsijat lietsovat kiivaasti joukkojaan. Ratkaisuja on keksittävä äkkiä.
Muidenkin tarinalinjojen pääkohdat käydään kattavasti läpi, varmasti myös kertauksen vuoksi. Dornesta saapuu surusieluinen laiva rannalla odottavan Cersein (Lena Headey) luo. Sokeutunut Arya (Maisie Williams) hapuilee maailmaa nyt muiden aistien kautta. Kuinka kävi surmanhypyn suorittaneiden Sansan (Sophie Turner) ja Löyhkä-Theonin (Alfie Allen)?
Mielenkiintoisimmat uudet käänteet tapahtuvat etelässä. Dornen naiset nousevat taisteluun miehiä vastaan, ja jatkoaikeet eivät voi olla kuin ovelan verisiä. Näistä veikeistä murhaajattarista kuullaan vielä.
Daenerys (Emilia Clarke) taas on dothrakien vankina ja kuuntelee vaiti törkeää kielenkäyttöä, kunnes hänen menneisyytensä khaleesina paljastuu. Dothrakit reagoivat tavalla, joka yllättää Daeneryksen.
Uudella kaudella Bran (Isaac Hempstead Wright) palaa tarinaan.
HBO juuri julkisti George R. R. MartininTulen ja jään laulu -kirjoihin pohjautuvan sarjan jatkuvan vielä ainakin seitsemännelle kaudelle. Kuudennen kauden aloitusjakso on johdattelua ja tulevan rakentamista – kuten lähes koko viides kausikin. Vielä ei paljastu juuri muu kuin se, että tyyli on tuttua ja turvallisen vaarallista GoT-laatua. Keneenkään ei voi lopullisesti luottaa, ja katsojaa jännittää, kuka kellahtaa seuraavaksi.
Merkityksellisempää on kuitenkin se, millaisin menetelmin Rautavaltaistuinta hitaasti saarretaan ja ehditäänkö se tehdä, ennen kuin pohjoisen kuolleet kulkijat puhaltavat jäisen henkäyksen kaiken vielä elävän ylle.
Ja tietenkin se, mitä käy Jonille… Näinkö?
Jon Walker?
Game of Thrones
Kuudennen kauden aloitusjakso 3,5/5
P.S.Tiistaisin HBO:lle saapuu myös keskusteluohjelma After the Thrones, jossa puidaan kunkin jakson tapahtumia. Analyysin ystäville tällainen show kuulostaa tervetulleelta lisältä.
Itselläni ei pressisivuston ohella ole ennen ollut pääsyä HBO-sarjoihin, mutta nyt luvassa on muutaman kuukauden setti. Pakko tuo (lahjajäsenyys) oli nyt lunastaa, kun edes pressille ei Game of Thronesin uuden kauden alkua suvaittu etukäteen näyttää! After the Thronesia seuraamaan pian siis myös.
Annos: Jocelyn Moorhouse / The Dressmaker Juomasuositus: punaista ja kuplivaa, loraus myrkkyä
Viimeinkin pääsen hehkuttamaan tätä helmeä! On mielenkiintoista, kuinka toisinaan tovin kuluttua elokuvan näkemisestä katsomishetken tunne laimenee. Joidenkin elokuvien, kuten ehkäpä leffan Carol, kanssa kävi niin.
Mutta The Dressmakerin kanssa ei käynyt! Yhä hykerryttää, kun ajattelee synkänveikeää, Kate Winsletin tyylillä tähdittämää draamakomediaa.
Kävin varta vasten juhlistamassa Kino Engelin viimeisiä remonttia edeltäviä hetkiä The Dressmakerin ennakossa. Harmi, että taas on yksi omaleimainen teatteri pelistä pois, ainakin hetkeksi.
Omaleimainen on Jocelyn Moorhousen ohjaama, Rosalie Hamin romaaniin pohjautuva värikylläinen elokuvakin. Australialainen kyläpahanen hätkähtää, kun kuoliaaksi vaiettu musta lammas palaa kotiin – kostonpunaisissa. Kate Winsletin näyttelemä Myrtle eli Tilly pakotettiin nuorena tyttönä muuttamaan pois epäiltynä kauheasta teosta. Nyt häntä ei enää tunnista edes sekopäinen Molly-äiti (loistava Judy Davis).
Tilly saa jo valmiiksi vinksahtaneen kylän vielä vinksahtaneempaan tilaan. Haute coutureen pukeutunutta pahatarta katsovat naiset karttaen ja miehet palvoen. Erityisen myyty on Teddy (Liam Hemsworth), jonka huomion vuoksi myös Tillyn oma mieli myllertyy.
Tyyli ennen kaikkea, vaikka vankila uhkaisi! Kylä täyttyy vaivihkaa liehuvista helmoista, kapeista uumista ja huumaavasta eleganssista. Tillyn teot lakaistaan hetkeksi maton alle, kunhan hän suunnittelee ja valmistaa jokaiselle oman tyrmäävän tyyliasun. Paikkakunnan poliisimies (hersyvä Hugo Weaving) on suurimmassa mekkohurmiossa.
Kuva: Cinema Mondo.
Elokuvaa katsoessa mielessä alkaa soida Nick Caven Murder Ballads. Musta huumori, tyylilajien väistely ja kaiken taustalla goreileva kuolemantapaus ja sen aiheuttama kuohuva kostonhimo säväyttävät. Kun rakkaustarina syvenee, irvaillaan myös romantiikalle. Hetken aikaa kaikki on täydellistä, ja katsoja alkaa jo pelätä onnellista loppua.
Kuva: Cinema Mondo.
Huh helpotus, sellaista ei ole onneksi luvassa! Vai onko omanlaisellaan, tulisella tavalla? Tärkeimmäksi teemaksi karmeiden turmien ohella nousee Tilly-tyttären ja Molly-äidin suhde. Se on hyvin epätavallinen. Kylähulluksi leimatun Mollyn mieli käsittelee tytär-asiaa psyykkisen muurin läpi.
Tytär ja äiti. Kuva: Cinema Mondo.
Juonesta tai koko elokuvasta ei kannata tietää enempää etukäteen. Kieroileva dialogi, outojen käänteiden suma, hervottomat sivunäyttelijät ja kuosien kirjo vievät mukanaan vastustamattomasti.
The Dressmaker
4+/5
TRAILERI:
Kate, vanha kuoma
Yllätyin, kun huomasin IMDb-sivustolla kuumana käyvän keskustelun Kate Winsletin (s. 1975) ja Nälkäpelistä tutun Liam Hemsworthin (s. 1990) ikäerosta The Dressmaker-elokuvan lemmentarinaan liittyen. Eipä käynyt mielessä, että tuossa nyt on reippaasti vanhempi nainen ja nuorempi mies. Toki tarinan aikakaaren suhteen näyttelijöiden oikeat iät ovat epäloogiset – kummatkin kertovat muistavansa toisensa lapsina – mutta elokuvahan on fiktiota! Tarina toimii, kun moisiin asioihin ei edes kiinnitä huomiota. Sitä paitsi elokuvan rakkaustarina on joka tapauksessa liioiteltu.
Kate on lempinäyttelijöitäni ja valitsee usein elokuvia, joista pidän. Ensimmäinen Winslet-elokuvani oli Taivaalliset olennot (Heavenly Creatures, 1994), tuo Peter Jacksonin hurmaava ja raastava elokuva tyttöjen välisestä ystävyydestä ja mielikuvitusmaailmasta. The Dressmaker on tehty reipas 20 vuotta tuon elokuvan jälkeen, mutta siinä on jotain samaa voimaa: periksiantamattomuutta, intohimoa ja hyppäämistä odottamattomaan.
Naisten äänioikeustaistelijoista kertovan Carey Mulligan -elokuvan tärkein hetki koittaa lopputeksteissä. 1910-luvulle sijoittuvassa tarinassa joukko rohkeita (valkoisia) brittinaisia tekee mitä vain saadakseen (valkoisen) miesvallan kukistettua. Lopputekstit valaisevat, milloin tasa-arvoinen äänioikeus maailmalla lopulta saavutettiin, ja hätkähdyttävää on, kuinka myöhään se monissa maissa tapahtui. Saudi-Arabiassa vasta viime vuonna naiset astelivat äänestämään – tai osa heistä.
Myös Isiksen sortotoimien myötä elokuva on tärkeä muistuttaja historian epäkohdista, jotka ovat yhä elävästi läsnä. Hieman kritiikkiä saa se fakta, että eivät kaikki miehetkään olleet vielä tapahtumien aikaan oikeutettuja äänestämään. Carey Mulliganin Maud-hahmon syvyys fiktiivisenä henkilönä ei myöskään yllä käsikirjoituksen tasolla tositapahtumien ja tunteiden rinnalle – jää tunne, että todellisista hahmoista ja käänteistä olisi halunnut kuulla lisää.
Carey Mulligan / Suffragette.
Näyttelijät tekevät parhaansa, joskin Meryl Streepin pieni vilahdus olisi voitu jättää pois kokonaan, mutta elokuvan harmaa väritys rinnastuu laimeahkoon lopputulokseen. Juuri, kun vauhtiin viimein alettiin päästä, tarina jo katkeaa.
Silti elokuva on mielenkiintoinen ja paikkansa lunastava aikamatka.
Suomi muuten, joskaan ei vielä itsenäisenä, oli Euroopan ensimmäinen maa, jossa naiset saivat äänioikeuden. Tämä tapahtui vuonna 1906, mutta elokuvasta supermaamme on unohdettu pois!
Annos: NAOMI KAWASE / AN – KIRSIKKAPUIDEN ALLA Juomasuositus: Ramunea, kirsikkamehua, oolongteetä
Naomi Kawasen ohjaamassa An-elokuvassa (suomeksi Kirsikkapuiden alla) on onnistuttu vangitsemaan kirsikankukkien kauneuden luoma olennaisin tunnelma. Elämä on hurmaavaa, mutta häipyväistä, syntyväistä, mutta kuolevaista. Silti se kannattaa katsoa läpikotaisin, ihailla, jakaa tunne läsnäkulkijoiden kanssa.
Sentaro (Masatoshi Nagase) on vastoinkäymisten kolhima pienen herkkukioskin pitäjä. Hänen dorayaki-pannukakkunsa eivät ole parasta laatua, eikä asiakkaita ole paljon. Yksi vakiokasvoista on nuori Wakana (Kyara Uchida), yksinäisen oloinen koulutyttö, jolla on pieniä unelmia.
Kolmas katselija, kulkija, kolhittu on Tokue (Kirin Kiki), iäkäs nainen, jonka kantama leimaava sairaus näkyy hänen käsissään. Tokue haluaa töitä. Hänen an-punapaputahnansa on suunnattoman herkullista. Vaikka Sentaroa arveluttaa, hän antaa vanhukselle mahdollisuuden. Kohta kioskin ulkopuolella kiemurtelee pitkä jono.
Kirsikkapuiden alla, Cinema Mondo.
Elokuva, jonka näin itse jo syksyllä Rakkautta & anarkiaa -festivaaleilla, on hidasrytmisesti viipyilevä. Ajatus paputahnasta ei länsimaalaiselle katsojalle tuo ehkä ylintä herkullisuutta mieleen, mutta Japanin kulttuuriin tottuneena oma dorayakin nälkäni kasvoi elokuvan aikana tuskallisiin mittoihin.
Tässäkin leffassa, kuten myös elokuvassa Siskokset, kulinarismilla on hyvin keskeinen asema. Ulkopuolisen voi olla vaikea ymmärtää, kuinka merkittävää on, kun Japanissa joku onnistuu valmistamaan niin maittavan makupalan, että sitä saavutaan jonottamaan kaukaa.
Eikä japanilaista draamaa ilman itkettäviä kohtaloita! Elokuva saa käänteillään (ja kauniilla musiikillaan!) palan kurkkuun ja ihmisen pohtimaan pienuuttaan. Lämminhenkisyys ei kuitenkaan ylitä ällöttävyyden rajaa vaan säilyy kenties juuri sellaisena, kuin dorayaki parhaimmillaan on: ei liian makeaa, mukavan pehmyttä, miellyttävästi täyttävää.
Ensi-ilta on sopivasti kirsikankukka-aikaan, sillä juuri tällä hetkellä Tokion taivas on täynnä kirsikankukkasadetta ja joet ovat saaneet valkean kukkaispeitteen.
Joten paremman puutteessa suunnatkaahan teattereihin – ja sen jälkeen vaikkapa Momotokonvegeraamenkeitolle!
Keskiviikkoisin TV2 klo 21.00, alkaen 13. tammikuuta 2016
Annos: MR. ROBOT Juomasuositus: reilun kaupan bio-cola
Nyt katsojaa koukkuun kakkosella! True Detective -tuottajan uusin tulokas Mr. Robot saalisti jo kaksi Golden Globea, parhaasta draamasarjasta ja parhaasta sivuosan näyttelijäsuorituksesta. Sam Esmailin luoma kybertrilleri suunniteltiin alkuun elokuvaksi, mutta sarjapotentiaali huomattiin pian.
Ylellä esitellään: ”Mr. Robot kuvaa dystopiaa, jossa huippuälystä ja teknologiasta on tullut ihmiskunnan ylin ystävä ja samalla vaarallisin vihollinen.” Kyseessä on siis tässä ja nyt, nykydystopia. Tapahtumapaikkana on rahan ja vallan keskus, New York.
Mainio viihdesarja! Rami Malekin esittämä Elliot on öisin haktivisti, päivisin Allsafe-yhtiön kyberturvallisuusteknikko. Hän on sosiaalisesti vetäytyvä, masentuneen oloinen, eikä tiedä, näkevätkö muutkin mustiin pukeutuvia miehiä, vai onko kaikki pelkkää paranoiaa.
Ansiokkaasti hän kuitenkin iskee pedofiileille kokat kurkkuun paljastamalla hakkeroineensa koko heidän elämänsä. Päivätöissäkin onnistaa: kun Elliot seivaa suurimman asiakkaansa, jättiyhtiö E Corpin (”Evil Corp”) tietomurron, hän saa suurta ylistystä osakseen. Samaan aikaan tapahtuu jotakin mystistä.
Tavoitteena hakkeroida koko yhteiskunta
Morfiiniin turvautuva Elliot alkaa nähdä oudon hyypiön kaikkialla. Hän on Mr. Robot, anarkistihakkerointiporukan johtohahmo. Christian Slaterin esittämä Mr. Robot esittäytyy ambivalenttina hahmona, jonka tarkoitusperiä Elliot etenkin toisessa jaksossa joutuu pohtimaan.
Alkuun kaikki näyttää loistavalta. Mr. Robot haluaa samaa kuin Elliotkin: muuttaa yhteiskuntaa. Maailma on pelkkää huijausta, sosiaalinen media lumeläheisyyttä. Meillä on vain valinnan illuusio – kaikki valinnat on jo tehty puolestamme. Pommitamme toistemme elämää turhanpäiväisellä somemoskalla. Sarjalla on piristävän pureva ote nykyilmiöihin.
Mr. Robot ja hänen ohjastamansa Fsociety haluaa suorittaa superhakkeroinnin ja tuhota Amerikan tärkeimmän suuryrityksen. Siihen tarvitaan Elliotia. Elliot elää epävarmuudessa siitä, mitä itse tarvitsee. Sarjan edetessä ainakin lisää morfiinia, psykiatrisia istuntoja ja menneisyyden menetysten puintia.
Entä teknologinen ulottuvuus? Samalla, kun Elliot kritisoi sosiaalista mediaa, on se myös yksi hänen tärkeimmistä työkaluistaan. Sarjassa on hyviä opetuksia siitä, millaisia jälkiä toimintamme internetissä jättää ja mitä nettikäyttäytymisestämme voi päätellä.
Itse koodaaminen ja hakkerointi on sarjan tekijöiden mukaan mahdollisimman autenttista, ja ulkopuolisia eksperttejä on konsultoitu. Pilotissa paljastuu, että Elliot käyttää ainakin Linuxia ja Gnomea.
Persoonallisia rooleja, viileitä vihollisia
Rami Malek (s. 1981) on oiva valinta Elliotiksi. Tuo laajasilmäinen nuorukainen (!) on yhtä aikaa viaton ja syyllinen, hullu ja kenties ainoa selväjärkinen. Onko hän skitsofreeninen? Aspergerin sydroomasta kärsivä? Yksinäisyys on Elliotin suurin uhka, ja syitä alkaa avautua ensimmäisen jakson jälkeen.
Elliotin elämässä on kolme nuorta naista. Lapsuudenystävä Angela (Portia Doubleday) on työtoveri ja mahdollisesti salaisten suurempien tunteiden kohde. Uusi hakkerikollega Darlene (Charly Chaikin) vaikuttaa Elliotista maaniselta sekopäältä. Morfiinilähde Shaylalla (Frankie Shaw) on pintapuolinen tyttöystävän asema, mutta enimmäkseen hän on se henkilö, jota Elliot käyttää tarpeidensa tyydyttämiseen. Riesaa aiheutuu Shaylan diileristä (Elliot Villar), joka on mehukkaan häiriintynyt pahishahmo.
Sarjan ansioita on kiehtovan juonen ja tyylikkään kuvauksen ohella se, että jokaisesta henkilöstä on tehty heti syvyyksiä omaava. Näin ei jäädä parin päätyypin varaan. Jatko näyttää, muodostuuko sivuhahmoille omia tarinoita vai tukevatko he vain Elliotin henkilökohtaista juonikehitystä.
Elliotin honottavahko kertojaääni tuo mieleen Gaspar Noén Love-elokuvan kertojaäänen, muttei poukkoile samalla ajatuksenjuoksulla. Kertoja puhuttelee katsojaa ja pohtii useita mahdollisuuksia samaan aikaan. Keino on vanhanaikainen ja arveluttava, mutta tuntuu istuvan sarjaan. Se tarjoaa reitin Elliotin huppupään sisälle. Suurimmat paljastukset tehdään silti dialogissa muiden hahmojen kanssa.
Tämä robottipala tekee mieli ahmaista kerralla. Konkari Mac Quaylen musiikit tuovat syketunnelmaa. Liian cool sarja ei teemoistaan huolimatta yritä olla, vaan perinteinen draama jyrää vahvoilla. Mieleen vilahtelee sellaisia kollegoja kuin Matrix, Trainspotting, Fight Club, kertojaäänen puolesta Dexter, ja kenties hieman Jussi Valtosen romaani He eivät tiedä mitä tekevät.
Kolmas jakso jo polttelee hyppysissä! Mitä Elliot valitsee?
– JA JÄLKKÄRIKSI –
Christian Slater
Onpa hienoa nähdä vanha kunnon Slater keskeisessä osassa. Vaikka Mr. Robotin hahmo on esillä vain silloin tällöin, Elliotin ja hakkerijehun välillä tuntuu kuplivan kiintoisa suhde. Rami Malek on kuvaillut myös tekovaiheen työparisuhdetta Slaterin kanssa hyvin kiinteäksi.
Hauska triviatieto on, että elokuvassa True Romance Christian Slaterin hahmo ajaa Elliot-nimisen hahmon kanssa vuoristoradassa. Nyt sama tehdään Mr Robot -sarjassa, mutta huvipuiston laite on maailmanpyörä.
Itse muistan Slaterin parhaiten elokuvista Heathers (1989), Young Guns II (1990), True Romance (1993) ja Veren vangit (1994). Viileän kolea kovis! Söpis! Ja hieman Jack Nicholson…
Arvioita viikon ensi-illoista - Elokuvat ja tv 