Siskokset Japani-oppaina (***½)

Julkaistu kirjoittanut siruvalleala
Siskokset.

Ensi-ilta 26. helmikuuta 2016

Annos: KORE-EDA HIROKAZU / SISKOKSET
Juomasuositus: biirua, sakea ja vehreää teetä

Siskokset (Umimachi Diary/Our Little Sister) on tyylipuhdas esimerkki japanilaisesta perhedraamaelokuvasta. Herkkää, hidasta, kaunista, tunteikasta, ja jossain vaiheessa joku kuolee. Vuodenajat vaihtuvat. Ja syödään koko ajan!

Epätavallisempaa on teema. Kolme sisarusta asuu yhdessä, eikä pidä juuri yhteyttä äitiinsä. Vanhemmat ovat eronneet, mikä on Japanissa harvinaista. Välit ovat viilenneet, siskokset tottuneet pärjäämään omillaan ja unohtaneet hylkäämisen tunteesta aiheutuneen katkeruuden.

Isä on perustanut uuden perheen, josta Sachi (Haruka Ayase), Yoshino (Masami Nagasawa) ja Chika (Kaho) eivät tiedä juuri mitään. Isää ei ole vuosikausiin näkynyt. Kun kutsu isän hautajaisiin saapuu, lähtevät siskokset matkalle maaseudulle. Retki muuttaa paljon. He tapaavat sisarpuolensa, teini-ikäisen Suzu-tytön (Suzu Hirose).

Suzu muuttaa isosiskojensa luo Kamakuran pikkukaupunkiin lähelle Tokiota. Kamakurassa on oma tunnelmansa, meren ja pyhien temppelien läheisyys. Suuri osa elokuvasta tapahtuu kuitenkin kotona, vanhassa, natisevassa perintökämpässä, jossa jokaisen asukkaan persoonallisuus saa tilaa.

Alitajunnasta kohoaa käsiteltäviä asioita. Erityisesti vanhin sisar Yoshino käy läpi isänsä ja äitinsä valintoja samalla, kun pohtii omiaan. Jokainen sisar kasvaa ottamaan vastuuta kunkin luonteelle sopivalla tavalla. Lempeä huumori muistetaan päivittäin.

Siskokset - Umimachi Diary. Kuva: Kinghill.
Siskokset – Umimachi Diary. Kuva: Kinghill.

Ohjaaja Kore-eda Hirokazun edellinen elokuva Isänsä poika (2013) oli myös perhekeskeinen tarina. Siskokset perustuu Akimi Yoshidan mangasarjaan, joka on suunnattu nuorille naisille. Elokuva sopisi kenties paremmin tv-draamasarjaksi ja muistuttaakin suuresti japanilaisessa televisiossa hyvin suosittuja dorama-sarjoja.

Elokuvana Siskosten anti on toimia arjen rauhoittajana – rytmi on hidas ja hakeva, kauniisiin kuviin voi heittäytyä ja jäädä oleilemaan. Elokuva on myös erinomainen johdatus japanilaisuuteen. Se esittelee shintolaista esi-isien muistamista kotialttarilla ja kertoo valta-asemista perheessä.

Menetettyjen lapsuuksien ohella se kertoo myös onsen-kylvyistä, kevään kirsikankukista, kesän ilotulitusjuhlista, syksyn ruskasta, perinteistä ja juhlatavoista. Se kertoo rahan ja statuksen merkityksestä suvussa, sukupolvien ketjusta, työn arvosta ja anteeksiannosta.

Ja tietenkin se kertoo tempurasta, raamenista, karee raisusta, nuudeleista, makrillileivistä ja arkioluesta niin usein, että elokuva on sietämätöntä katsottavaa nälkäisenä tai janoisena. Padat höyryävät, kotatsu-pöydän ääreen kokoonnutaan napsimaan kipoista koreita makupaloja. Suu mussuttaen mumistaan kehuja herkuille.

Jo tätä kirjoittaessa oli pakko hakea voileipä kesken kaiken.

Nämä siskokset eivät rähjää ja riitele, eivät huuda toistensa kasvoille padottuja törkeyksiä, vaan kaikki omista ahdistuksistaan huolimatta (työ- ja mieshuolia riittää) pysyvät seesteisinä ja keskustelukykyisinä. Yhdessä on helpompi selättää epävarma tulevaisuus, joten miksi tapella?

Hyviä opetuksia itse kullekin! Ja aina voi kaiken päälle kulauttaa pikkuisen biirua ja huikata: kampai!

Siskokset
3,5/5

TRAILERI:

 

Jälkiruuaksi

Lue lisää japanilaisista herkuista ja tokiolaisista ravintoloista:

Tripsteri-opas / Ruoka ja ravintolat
Tempuraa. Kuva: Kent Wang.
Tempuraa. Kuva: Kent Wang.

© Siru Valleala

Advertisement

Hyvä, parempi, ROOM (****½)

Julkaistu kirjoittanut siruvalleala
Room. Brie Larson / Jacob Tremblau.

Ensi-ilta 26. helmikuuta 2016

Annos: LENNY ABRAHAMSON / ROOM
Juoma: kaakaota, pegasoksenmuotoisia vaahtokarkkeja

ELLET OLE NÄHNYT ROOM-ELOKUVAA, LOPETA LUKEMINEN SANAAN ”SEIS”!

Irlantilainen Lenny Abrahamson on itselleni vieras ohjaajatuttavuus. En ole nähnyt elokuvia Frank (2014), What Richard Did (2012) tai Garage (2007). Kun Abrahamson luki Emma Donoghuen hyvin myydyn romaanin Room (2010), hän koki vastustamatonta vimmaa ohjata tarinasta elokuvan. Hän ei halunnut, että kukaan muu tekisi sitä – hän pelkäsi tarinan menevän pilalle.

Koska ohjaaja oli vähän tunnettu indietekijä, hän päätti kirjoittaa henkilökohtaisen, analysoivan ja myös teknisten aikeidensa kannalta perinpohjaisen kirjeen suoraan kirjailijalle. Siinä hän selvitti, millaisiin vaaroihin tarina saattaisi joutua, mikäli sitä käsiteltäisiin väärin.

Se kannatti. Abrahamson sai ohjattavakseen Room-romaanin. Hän teki siitä uskollisen ja intohimoisen version – loistavan elokuvan.

Roomissa on kaksi päähenkilöä: äiti, Joy eli tuttavallisemmin Ma (Brie Larson) ja lapsi, Jack (Jacob Tremblau). Heidän elämänsä on epätavallista joka ikisen katsojan silmissä, mutta heille se on normaalia ja jokapäiväistä. Jack ei tiedä muusta elämästä, äiti on luonut hänelle turvallisen arjen. Päivät ovat täynnä satua ja valoa, mukavia rutiineja ja hieman pelottavaa yötä. Yöaika on viisivuotiaille aina hieman pelottavaa.

Äidin arki ei ole kuitenkaan turvallista. Siinä ei ole mitään satua. Joy tahtoo vain pois kaikesta, muttei tiedä, kuinka sen tekisi. Voisiko Jack, oma tuuheatukkainen kultapieni, ärsyttävä vaatija, rasittavan rakastettava, auttaa aikeessa? Jack ei halua, hän säikähtää kuollakseen. Mutta on haluttava, jotta äidin saisi hymyilemään.

Elokuvassa on kaksi osaa, jotka eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Päivänvaloa eivät yösilmät siedä. Normaali elämä ei ole normaalia sellaisille, jotka eivät ole koskaan siitä kuulleetkaan. On helpompi kaivautua hämärään koloon.

Ohjaaja tekee hienovaraista, yksityiskohtaisen tarkkaa työtä. Hän lunastaa sen, minkä kirjeessään lupaa. Kuvaus on huikean hienoa ja kerronta sydäntä kylmäävästi puristavaa. Jännite kasvaa lopulta sellaisiin mittoihin, ettei voi kuin huutaa sisäisesti. Älä liiku! Pää alas! Kieri! Juokse!

26-vuotias Brie Larson on roolistaan Oscar-ehdokkaana, ja toivon, että hän pystin myös saa. Larson on aiemmin esiintynyt useissa pienemmän luokan produktioissa, kuten indiefilmissä The Beautiful Ordinary (2007) ja tv-sarjoissa Taran monta elämää (2009) ja Paluu pulpettiin (2013). Itse näin hänet viimeksi sivuroolissa komediassa Ihan yössä (2015). Nyt hän näyttää todelliset, herkät kykynsä.

Larson esiintyi jo 10-vuotiaana nuorille suunnatuissa elokuvissa. Hän opiskeli sanfranciscolaisessa näyttelijäkoulussa sen pikkuisimpana opiskelijana, 6-vuotiaana. Ei ihme, että Room-kuvausten aikana Larsonista ja 9-vuotiaasta Jacob Tremblausta tuli ylimmät ystävykset.

Jacob voisi olla itsekin nyt Oscar-ehdokkaana. Pitkään povattiin, että näin voisi käydä. Poika on uskomattoman ilmeikäs ja aito roolissaan. Ohjaaja on kertonut, että antoi Jacobin improvisoida varsin monta kohtausta. Voidaan siis puhua täydestä näyttelijäluonteesta eikä vain lapsinäyttelijästä, joka matkii kaiken, mitä ohjaaja näyttää. Jacob muuttuu mielikuvitusrikkaaksi Jackiksi täydellisesti.

Room on elokuva, josta ei saisi tietää mitään etukäteen. Suosittelen olemaan lukematta juonikuvauksia ja katsomatta trailereita. Siksi tässä kohdassa kannattaa lopettaa lukeminen ja palata vasta, kun on elokuvan nähnyt.

Room
4,5/5

–

SEIS!

–

SISÄLTÄÄ SPOILEREITA

Jälkikirjoitus eli ARVIO JATKUU

Elokuva oli itselleni poikkeuksellisen rankka. Olen äiti ja minulla on 5-vuotias poika. En tiedä, mitä tekisin tilanteessa, johon Joy on joutunut. Tiedän vain sen, kuinka pelkäisin lapseni puolesta ja kuinka hän olisi ainoa syy, jonka vuoksi jaksaisin nousta aamulla. Tai ainakin useimpana aamuna.

Elokuvan puolenvälin kohtaus, jossa Jack näkee sinitaivaan pilvineen, on huumaava. Siihen saakka kaikki on tapahtunut vain yhdessä tilassa, yhdessä synkässä Huoneessa, josta ei ole ulospääsyä. Äiti ja lapsi ovat vankeina, eikä Jack edes tiedä, että ulkomaailma on varsinaisesti olemassa. Kun Ma siitä alkaa hänelle kertoa, hän ei suostu uskomaan.

Hän on elänyt koko lapsuutensa sisällä. Jokaisen päivän, ja jokaisena päivänä on äiti ollut hänen kanssaan. Tv ja kattoikkuna ovat ainoat kanavat ulos, ja iltaisin ulko-ovi usein aukeaa, hetkeksi. Silloin Jack menee kaappiin nukkumaan.

Kun katsoja ymmärtää, kuka Joyn ja Jackin on vanginnut, alkaa ahdistava piina. Hirmuisista olosuhteista huolimatta Joyn luoma maailma on ollut Jackille turvallinen, rauhoittavakin. Tilanne alkaa muuttua. Jack joutuu ottamaan vastuun äidistä, heidän kummankin vapaudesta. Pahalta sedältä on karattava.

Kun Jack lopulta pääsee vapauteen, on hänen sitä mahdoton käsitellä. Kun elokuvan ensimmäinen puolisko on tiukkaa trilleriä, jälkimmäinen on puhdasta psykologista draamaa. Sävyero on suuri ja saattaa hämmentää katsojaa. Jännite katoaa, kun vapaus koittaa?

Selviää, ettei todellisuus ole välttämättä sen turvallisempi, vaan se voi olla suunnattoman paljon pelottavampi.

Tähän olisin kaivannut syvyyttä lisää. On ilmiselvää, että pitkäaikaisesta kaappauksesta syntyneet traumat ovat syviä. Ne ohitetaan hieman liian kevyesti. Toisaalta näkökulma on kautta elokuvan Jackin, joten tästä syystä on perusteltua, ettei Joyn psykologista ydintä päästä kunnolla näkemään. Äiti ei ole enää Jackin kanssa joka ikinen päivä, tulee muita ihmisiä, kuten mummi (Joan Allen).

Myös Huoneessa luotu turvallinen pohja kantaa Jackia tosimaailman puolella. Kun katsoja tottuu elokuvan muuntuneeseen tunnelmaan, on kiinnostavaa seurata, millä tavoin tynnyrissä kasvanut tyttö – eipäs kun poika* – kohtaa satumaailman eli todellisuuden.

–
Lue ohjaajan kirje kirjailija Emma Donoghuelle Indiewire-sivustolta.

Lue tositarinoista, jotka ovat inspiroineet fiktiivistä Room-tarinaa.

* Lue myös huvittava keskusteluketju siitä, onko Jack poika vai tyttö.

 

TRAILERI:

 

© Siru Valleala

 

Kohtalon kaunottaret: Carol (****-)

Julkaistu kirjoittanut siruvalleala
Carol. Kuva: Wilson Webb.

Ensi-ilta 19. helmikuuta 2016

Annos: TODD HAYNES / CAROL
Juomasuositus: martini yhdellä oliivilla

Yksilönvapaus. Yksilönrakkaus. Niiden vaaliminen tässä 1950-luvulle sijoittuvassa naisrakkausdraamassa on ydinaihe. Kyseisellä aikakaudella yksilönvapauden ihanne ei toteutunut, eikä se nykypäivänäkään itsestään selvää ole. Carolin (Cate Blanchett) ja Theresen (Rooney Mara) väliset tunteet tuomittiin.

Toisaalta laajempi kuva yksilöiden vapaudesta tiivistyy myös vain henkilökohtaisella, suljetulla tasolla. Carolin aviomies (Kyle Chandler) ei voi antaa vaimolleen anteeksi sitä, ettei tämä rakasta miestään, kuten mies tahtoisi. Hylkäämisen tunteesta syntyy miehen vimma eristää vaimolta tämän tärkein: oma lapsi.

Carol joutuu mahdottoman valinnan eteen. Hän kokee oikeaksi noudattaa kutsumustaan, luontoaan ja sydämensä tahtoa, mutta itsensä toteuttaminen tarkoittaa suuren luokan uhrauksia.

Ja kaikki siksi, että hän on tavannut, odottamatta, lelukaupan suloisen myyjättären. Suurisilmäinen keskustelu joululahjajunaradasta sisältää sanattoman, toisen keskustelun. Se käydään kemiallisella tasolla, katseiden ja tuoksujen tasolla. Kumpikin jää kaipaamaan.

Rakkaus löytää tiensä, sanotaan, ja haasteista huolimatta Carol ja Therese tulevat vedetyiksi toistensa läheisyyteen yhä uudelleen. He ovat valmiit ottamaan riskejä. Erilainen Thelma & Louise -roadtrip vie tutustuvan parin nuhjuisiin motelleihin ja muihin anonyymeihin tiloihin.

Vaikka elokuvan nimi on Carol, on Theresellä lähes yhtä suuri rooli. Hän ei ole pelkästään halun kohde vaan myös itse, joskin epävarmana kypsymättömyydessään, aktiivinen toimija. Hän toteaa olevansa myötäilijä, mutta kaiken läpi paistaa liikuttava tunne.

Viaton Therese (Rooney Mara). Kuva: Wilson Webb.
Viaton Therese (Rooney Mara). Kuva: Wilson Webb.

Kumpikin näyttelijä on Oscar-ehdokkaana, mutta johtuuko Blanchettin ja elokuvan nimestä se kyseenalainen seikka, että Blanchett on ehdolla pääroolista, Mara sivuroolista? Todellisuudessa Mara viipyy valkokankaalla kuusi minuuttia pidempään kuin Blanchett. Konkari vetää silti pidemmän korren.

Aiemmin Mara on esiintynyt varsin pienissä rooleissa, muun muassa elokuvissa Her ja The Social Network. Yhteensä Carol sai kuusi Oscar-ehdokkuutta.

Todd Haynesin (I’m Not There, Velvet Goldmine) ohjaamassa ja Patricia Highsmithin romaaniin The Price of Salt pohjautuvassa elokuvassa edetään hienovaraisesti. Miljööt hurmaavat vastustamattomalla tavalla. New York 1950-luvulla on täynnä innokkaita kulttuurin harrastajia. Autot ovat virtaviivaisia, lelukaupassa lelut somaa käsityötä, baareissa ja leffakerhoissa inspiroidutaan ja keskustellaan intohimoisesti.

Carol on kohtalokas, hienostunut ja hieman ylhäinen lady in red, mutta välittävä ja ystävällinen. Therese on innokas, heittäytyvä, ailahtelevakin. Carolin vihjataan viettäneen intiimejä hetkiä ystävätär Abbyn (Sarah Paulson) kanssa, ja myös Abbyn kautta Therese oppii lisää elämästä ja Carolista.

Yksi vika elokuvassa tuntuu olevan, etenkin jälkeenpäin ajateltuna. Se ei jätä pysyvää lämmön tunnetta. Ehkä kuvaus on liiankin täydellistä, hieman kliinistä. Tunne on liiankin täyttä. Onneksi kauneus pelastaa paljon.

Vaikkei katsoja löytäisi naisrakkaudesta samastumissuuntia, on elokuva yhtä lailla kuvaus universaalista ihastumisen tunteesta ja sen aiheuttamista väistämättömistä tuskan hetkistä. Päähenkilöiden välinen sähkö ei liity sukupuoleen.

4-/5

TRAILERI:

Puddingit kaupan päälle

Aikakauden aito kuvaus

Viime aikoina niin television kuin elokuvateatterienkin puolella on mieluusti astuttu nykyajan sijaan vanhoihin kunnon aikoihin. Ja todistettu, etteivät nuo ajat ehkä olleetkaan niin kunnolliset. Mutta pirun tyylikkäät kuitenkin!

1900-luku jaksaa kiehtoa, varmasti siksi, ettei menneestä vuosisadasta ole vielä liian kauan aikaa, mutta kuitenkin tarpeeksi luomaan soveliasta etäisyyttä. Mad Men ja Vinyl sykkivät 1970-lukua, Tanskalainen tyttö kutsui 1920-luvulle, kuten myös esimerkiksi tv-sarjat Downton Abbey ja Kotikylä. Ylen pian alkava uusi draamasarja Kotilieden lämpöä sijoittuu toisen maailmansodan aikaan.

Carol-elokuvaa inspiroinut Patricia Highsmithin romaani The Price of Salt julkaistiin alun perin vuonna 1952 salanimellä. Vasta 38 vuotta myöhemmin vuonna 1990 Highsmith tunnusti olevansa suositun romaanin kirjailija ja uusi painos julkaistiin hänen nimellään.

Miksi näin? Highsmith on kertonut, että tarinan juoni sai ideansa kirjailijan omasta kokemuksesta. Hän itse kohtasi vaalean, turkistakkisen naisen newyorkilaisessa tavaratalossa, jossa tuolloin työskenteli nukkemyyjänä. Samana yönä hän jo laati alustavan romaaniaihion.

Toinen teoria tuo esiin naisen nimeltä Virginia Kent Catherwood, jonka uskotaan olleen esikuvana Carolille. Yläluokkaisella, rikkaalla ja varatulla Catherwoodilla ja Highsmithillä oli romanssi, ja asiaan liittyi myös lapsen huoltajuuden menettäminen johtuen lesboustodisteista. Lue koko kiintoisa tarina.

Ajatus tällaisesta tuomiosta tuntuu hurjalta, mutta monessa maailman kolkassa ja toisinaan koto-Suomessakin asenneilmapiiri ei aina ole niin vapaa, kuin sen luulisi näin kuutisenkymmentä vuotta myöhemmin jo olevan.

 

© Siru Valleala

 

TV: VINYL – Mad Menin punkrockversio? (***)

Julkaistu kirjoittanut siruvalleala
Vinyl. HBO Nordic.

HBO Nordic alkaen 15. helmikuuta 2016

Annos: VINYL
Juomasuositus: kultahileskumppaa ja kiljua

1970-luku ja New York. Sekoileva levy-yhtiösetä unelmineen ja juurineen. Muita sekoilevia setiä. Yksi nuori, tuleva Sid&Nancy-pariskunta. Ja lotosti huumeita. Säröä. Seksiä. Räimettä. Sielua?

Uusimman HBO-tykityksen äärellä viihtyvät parhaiten tyypit, jotka saavat kicksejä kiihkeästä rockmusiikista, soulista ja punkista. Vinyl on sarja saman sukuisesta intohimosta, jollaista Beat-liikkeen hahmot 50-60-luvuilla etsivät. Osittain Vinylissä löydetään Se, mutta riittääkö Se tekemään sarjasta hyvän?

Vinyl on muun muassa Martin Scorsesen, Mick Jaggerin, Rick Cohenin ja Terence Winterin luoma HBO-laadukas aikakausisarja. Kun tekijöinä ovat hemmot, jotka ovat tehtailleet sellaiset teokset kuin sarjat Sopranos ja Boardwalk Empire, leffat The Wolf of Wall Street, The Departed ja Gangs of New York sekä yhtyeen The Rolling Stones, voi vakuuttua siitä, että lopputulos on vähintäänkin visuaalinen ilotulite.

Se se onkin. Vinylin pilottijakso sykkii ja hakkaa. Musiikkipätkät eivät lopu heti kesken, rytmiä riittää. Mutta jotakin tuntuu puuttuvan. Pomo Richien (Bobby Cannavale) kipuilu levy-yhtiönsä tulevaisuuden vuoksi ja lankeaminen päihteiden viemäksi tuntuu tavanomaiselta. Lisäkiinnostusta ei synny siitä, että yhtiön käytävillä ja keikkapaikoilla huikkaillaan moikkia kuvitelluille ajan staroille.

Moni on ehtinyt jo verrata Vinyliä Mad Meniin. On firma, jota pyörittävät pääasiassa miespuoliset pamput viinamukeinensa – noh, hieman raisuimpiin viiksiin sonnustautuneina ja huikkaa otetaan myös pullosta. On kaiken keskiössä seilaava päähenkilö, joka yrittää selvitä itsensä ja kunnianhimonsa kanssa.

On tytötelty nuori sihteeri-assistentti (Juno Temple), joka aikoo nousta ja näyttää kykynsä. On vanhempi nainen, Richien vaimo (Olivia Wilde), joka on siirtynyt vastuualueelle (perheen pariin) ja yrittää unohtaa menneisyytensä Andy Warholin Factory-possessa.

James Jagger ja Juno Temple / Vinyl. HBO Nordic.
James Jagger ja Juno Temple / Vinyl. HBO Nordic.

Henkilöistä puuttuu charmia ja sielua. Cannavale ei vie sukkia jaloista. Mick Jaggerin pojan James Jaggerin esittämä punknuorukainen ei ainakaan vielä herätä kiinnostusta paitsi sen suhteen, kuinka paljon hän näyttää ja kuulostaa isältään (paljon). Ylipäänsä kukaan hahmoista ei kiehdo sillä voimakkuudella, että palavasti tahtoisi tietää, mitä kullekin käy.

Sillä kullekin kyllä käy.

Toivottavasti jatko alkaa koukuttaa. Tällä hetkellä sarjaa haluaa seurata enemmän musiikillisista ja muista aikakaudellisista kuin juonellisista syistä. Nimekkäille käsikirjoittajille kannattanee kuitenkin antaa mahdollisuus.

Koko sarja syntyi Mick Jaggerin ideasta. Martin Scorsesen kanssa yhteistyössä herrat jo vuonna 1996 alkoivat suunnitella Vinyl-tyylistä elokuvaa. Viimein idea jalostui kokonaiseksi sarjaksi, ja varmasti parempi niin. Yksittäisenä elokuvana suvantohetkiä olisi luultavasti liian vähän ja kokonaisuus olisi liian räimeä.

Terence Winter (Boardwalk Empire) on ollut käsikirjoittamassa kaikkia ensimmäisen kauden kymmentä jaksoa. Ohjaajina on useita henkilöitä, kuten Allen Coulter, Jon S. Baird, Carl Franklin ja Nicole Kassell. On jännittävää nähdä, poikkeavatko eri ohjaajien jaksot toisistaan.

Soundtrackilla on paljon alkuperäissävellyksiä, ja sarjassa näyttelijät esittävät aitoja rockpiirien hahmoja, kuten Robert Plantia. Luvassa on myös David Bowien visiitti!

Pilottijakson on ohjannut itse Scorsese, ja sen huomaa näyttävässä lopputuloksessa. Jakso päättyy symboliseen koko maailman romahtamiseen ja tuhkasta nousevaan Fenix-lintuun. Väkivaltaa näytetään hetkittäin, mutta hetket ovat anteliaita – ällöttäviä.

Palaamme asiaan, kun kausi on kokonaan katsottu!

Pilottijakso 3/5

Kokaiinina pohjalla

Suomessa kerrankin näyttävät HBO-julkkarit

Olin katsomassa pilottijakson 1970-luvun glitterhenkeen verhotulla Tavastialla. HBO Nordicin järjestämissä enskaribileissä oltiin nähty vaivaa. Pöydille oli aseteltu tarjolle kokaiinia – no ainakin siltä se näytti – ja seteliputkiloita helpottamaan nokkaan vetämistä. Pilleriäkin löytyi joka makuun.

Baari oli vapaasti avoinna ja istumapaikoille tarjoiltiin sarjan edetessä viiniä niin, että varmasti sai luvan kanssa päihtyä niin tahtoessaan. Vaikutti siltä, että päihtyneimmät myös taputtivat ja nauroivat eniten, kas tietenkin.

Vinyylilevyillä ja discopalloilla koristellussa salissa soitti illan päätteeksi 70-luvun rockcovereita veivaava bändi Veeti Kallion johdolla. Bäkkäreille sai kerrankin mennä ihan ilman kepulikonsteja. Muistoksi sai polaroid-kuvan kuulun nimmariseinän edustalla.

Äänentoisto toimi sarjaa katsoessa hienosti, oltiinhan rockklubilla. Miljöö oli kaikin puolin sopiva. Yleisöä vain olisi voinut olla reippaasti enemmän. Etenkin jakson päättyessä ja osan porukasta häipyessä ei voinut olla miettimättä, millaiset HBO-bailut jossakin muussa maassa saattaisivat olla.

Suomessa meininki on aika usein sitä, että paikalla on pari kourallista mediaväkeä ja Kauko Röyhkä.

© Siru Valleala

Tavastian tarjoilua.
Tavastian tarjoilua.

Pukuleikin loppu / Tanskalainen tyttö (***)

Julkaistu kirjoittanut siruvalleala
Tanskalainen tyttö.

Ensi-ilta 5. helmikuuta 2016

Annos: Tom Hooper / Tanskalainen tyttö
Juomasuositus: miehille pinkki drinkki ja naisille perus-IPA

Naisen katse ja miehen katse. Tässä Tom Hooperin (Kuninkaan puhe, Les Misérables) ohjaamassa, tosipohjaisessa elokuvassa katsellaan paljon. Katsellaan naisen kautta miestä, miehen kautta naista, taiteilijan silmien kautta sukupuolta, moraalisten silmien kautta yhteiskuntaa, sielun silmien kautta omaa identiteettiä.

Gerda Vegenerillä (Alicia Vikander) ja Einar Vegenerillä (Eddie Redmayne) on täydellisen oloinen taiteilijaparisuhde. He ovat intiimejä ja leikkisiä, luovia ja humoristisia. Vaimoa ei häiritse kokeilla pientä roolileikkiä, hän yllyttää ja ilakoi nähdessään ujossa miehessään uusia, sukkahousuilla verhoiltuja puolia.

Huomataan kuitenkin pian, etteivät nuo puolet olekaan uusia. Einar on jo pitkään tuntenut itsensä toiseksi henkilöksi. Leikkimielisesti annettu lisänimi Lili osuu niin syvälle ja suoraan Einarin ytimeen, että tapahtuu suuren luokan mullistus. Gerda ei enää pysy mukana pukuleikin lumossa. Leikki loppuu.

Intohimo ja kiihkeys säilyvät. Alusta loppuun saakka Einar, Lili, on täynnä suurta tunnetta. Kun hän alkaa löytää todellista minäänsä, on sen mukanaan tuomaa suuruutta vaikea hallita. Ulkopuolelta mainitaan sanoja ”kemiallinen epätasapaino” ja ”skitsofrenia”, mutta vain sisäpuolella tiedetään, mikä tuntuu oikeimmalta.

Gerdan rooli on rakastaa ja tukea. Juuri hänen kauttaan ulkomaailma ja samalla elokuvan katsojat ovat mukana sisäisissä prosesseissa. Ote Einarin/Lilin persoonaan alkaa nimittäin kadota elokuvan loppupuolella. Se kuvastaa hyvin itsensä etsimisen dilemmaa. Voiko kahden identiteetin välille jäädä roikkumaan niin, ettei ole oikeastaan kukaan?

Tanskalainen tyttö on saman tyyppinen kokemus kuin taidenäyttely tai konsertti. Se perustuu puhtaasti tunteeseen. Loppupuolella tunnetta on jo liikaa. Elokuvassa ei mennä tapahtumista huolimatta kohti katharsista vaan kohti ylidramaattista paisuttelua, jonka voima alkaa uuvuttaa ja kyllästyttää.

Alkupuolen hienovaraisuuden ja kompleksisuuden olisi toivonut jatkuvan läpi elokuvan. Yhtäkkiä palasia aletaan loksautella kohdilleen ja tarina suoraviivaistuu. Tässä esiin viimeistään astuu epäilys: tositarinasta taidetaan kulkea jo hyvin kaukana. David Ebershofin romaaniin perustuva Lucinda Coxonin käsikirjoitus tuntuu siltä, kuin todellisuus olisi puettu satumaisen kauniiseen viittaan, jossa on ylimäärä ulkokultaa.

Kööpenhamina 1920-luvulla on kuitenkin viehättävä tausta tapahtumille. Taiteilijamiljöö antaa vapauksia sukupuolten kokeiluille, mutta Einarin tapauksessa kyse on suuremmasta ja syvemmästä muutoksesta. Sitä ei ympäristökään ole kestää. Lili on hauras, hän ei ole katseen kestävä.

3/5

Kermaleivokset

Nousussa Alice ja Eddie

Tanskalainen tyttö ei voi olla muistuttamatta Eddie Redmaynen (s. 1982) edellisestä Oscar-magneetista Kaiken teoria (2014). Silloin näyttelijä esitti fyysikko Stephen Hawkingia, ja nyt hän taas esittää hahmoa, jonka on hankittava yhteiskunnan arvostus persoonaan liittyvistä erityispiirteistä huolimatta. Jälleen vaimo tukee loputtomasti, lopuksi ystävänä.

Englantilainen Redmayne (koko nimeltään Edward John David Redmayne) on elementissään näytellessään erikoisia hahmoja. Jokainen lihas on mukana roolissa, heittäytyminen on täydellistä. Tanskalaisessa tytössä ehkä liiankin täydellistä – silmien kaino räpsyttely tuppaa jo täyttämään tarkoituksensa liiankin kanssa.

Redmaynella on pitkä teatteritausta. Hän on hyvä ystävä Benedict Cumberbatchin kanssa, ja hauskaa on, että heistä molemmat ovat esittäneet Stephen Hawkingia, Cumberbatch elokuvassa Hawking (2004).

Ruotsalainen Alice Vikander (s. 1988) on yhtä lailla alati nousevia näyttelijöitä. Espoo Cinéssä syksyllä näytetyssä elokuvassa Testament of Youth (2014) hän teki näpsäkän roolisuorituksen kirjailija Vera Brittainina, ja elokuvassa Ex Machina (2015) hän on hurmaava tekoäly Ava.

Kansainvälisille estradeille Vikander pääsi vuonna 2012 Anna Karenina -elokuvan Kittynä. Aiemmin hän tanssi ammattitasolla balettia. Alicia Vikander seurustelee näyttelijä Michael Fassbenderin kanssa. Kumpainenkin on parhaillaan Oscar-ehdokkaana, kuten myös Eddie Redmayne. Tähtijengiä!

 

”I’m someone who likes clarity, some sense of structure, and yet I’ve ended up in this peripatetic and crazy existence, in which you’re at the beck and call of everyone else. I think that’s why family is so important to me. In the rest of my life, I’m trying to create something as rooted as possible.” – Eddie Redmayne

”Both my mom and my dad have always included me in intelligent conversations about people, about characters, about how people work. My dad and my mom still read all scripts that I find interesting.” – Alice Vikander

© Siru Valleala