Ajatuksenvirtaa Blade Runnerista ja sen sivuraiteista

Lörpötellään hieman scifejä. Itsehän olen elokuvien suhteen aika moninälkäinen ja kiinnostunut useammastakin genrestä, joskin vähiten kauhusta, toiminnasta ja romanttisesta komediasta. Action on ok, jos juoni on älykäs ja mukana on tunnetta. Kauhu on ok, jos se on psykologista, eteeristä, tyylikästä eikä sisällä splatter-elementtejä. Romanttinen komedia on ok, jos se tehdään quirkysti tai jos se muutoin on erityisen laadukasta tai normikaavasta poikkeavaa.

Mikä tahansa genre on ok, jos mukana on Ryan Gosling.

Triboro-EW-spread_v9_FullBleed

Tästä pääsemme scifiin, eli tietenkin viikon ja kuukauden, vuoden, ehkä vuosikymmenen, kenties jopa vuosisadan ellei ihan tuhansiin mennä – sanaan eli Blade Runneriin. 2049. Denis Villeneuven Blade Runneriin. Villeneuveen pätee pitkälle sama kuin Goslingiin. Metsään on vaikea mennä, jos tämä heppu on matkassa.

Arrival (2016) mylläsi aivoja vastikään, Sicario (2015) tyylitteli sitä ennen ja Vangitut (2013) oli kipeästi ihon alle tunkeva kokemus.

Blade Runnerin kanssa odotuksia ei erityisemmin ollut. Kulttikamaa, kyllä, ja muinoin luin analyyttisesti ja ihastuneena Philip K. Dickin sähkölammasteoksen (1968) ja synnytin siitä innostuneen yliopistoesseen. Siinä sivussa tuo kasarileffa tuli toistamiseen katsottua, mutta juuri mukavan verran unholaan se ehti uppoutua ennen tätä toista tulemista.

Blade Runner 2049 kannattaa katsoa mielestäni juuri näin: aiempi osa nostalgisoi mieltä hieman mutta ei liikaa, taustoista tietää tarpeeksi ja muutoin on avoin kaikelle.

Ryan Goslingin fanittaminen auttaa. Jared Letonkin, mutta hän ei ole nyt erityisen mieleenpainuva, vaikka tehokas evil onkin. Leto osaa kaikki kameleonttiroolit joka tapauksessa, oikeastaan liian hyvin. Tyrellin vallanperijä ja replikanttijumala jää yksioikoisen eli melko tylsän julmaksi.

BLADE RUNNER 2049

Mutta Ryan. Vakiokritiikki hänestä on että yhden ilmeen mies – tai ilmeettömyyden mies. No eipäs. Vaikka Drivessakin (2011) ilme on tyyliä peruslukema, kaikki muu puhuu. Olemus, eleet, silmät. Aina olen myös pitänyt näistä tyypeistä, jotka yhtä hyvin hoitelevat coolin gangsterin tai nössön poikaystävän roolin.

Blade Runneriin Ryan on ykkösvalinta. Uuden ajan viileä sankari, sellainen kuin Keanu Reeves oli Matrixin aikoina. Tyylikkyyttä, lakonisuutta ja sielukkuutta yhtä aikaa. (Paljon enemmän kuin Keanussa.) Ei tätä voi enempää perustella. Pitää tykätä. Liikuttua.

Nyt emme, kuten tarkkaavaisimmat saattavat huomata, ole syväpureutuvan ja runsaasti ruotivan elokuva-arvion äärellä. Fiilistelyä ennemmin, suitsuttelua, sen sellaista. Onhan leffa ihan uskomattoman hieno. Pitkään aikaan ei ole ollut sitä tunnetta, että on pakko istua lopputekstit viimeiseen hetkeen saakka vain saadakseen leijua tunnelmassa ja neo-noirin miljöössä.

BLADE RUNNER 2049

Ylipäänsä pitkään aikaan ei ole tuntunut siltä, että yhdessä on kaikki. Blade Runner 2049 kiteyttää pienin liikkein lähes kaikki transmodernin maailman piirteet ja pelot. On lapsityövoimaa, mehiläisten sukupuuttouhkaa, hyönteisruokaa, virtuaalierotiikkaa, luonnon tuhoa, robotiikkaa, ilmastonmuutosta, markkinavoimia, lisääntymiskriisiä ja suuri sähkökatkos, joka on tyhjentänyt kaikkien kovalevyt eli suurimman osan muistoista.

Pääteema on toki sama kuin ensimmäisessäkin osassa. Ihmisyys ja humaaniuden määritelmät. Voiko replikantti, androidi, olla olemassa yhtä voimakkaasti kuin aito ihminen? Mitä tarkoittaa olla ihminen? Jos ihmisen tarkoitus on lisääntyä, eikä monikaan enää sitä nykymaailmassa saati postapokalyptisessä maailmassa tee, mitä tapahtuu ihmisyydelle?

Samat kiehtovat aiheet kuin Dickin romaanissa pyörittävät mielen miellyttävän filosofiselle kiemuralle. Androideja metsästetään, mutta juonesta en pukahda sen enempää. Tämä elokuva on paras nähdä mahdollisimman ummikkona.

blade6

Toisin kuin Arrival, Blade Runner ei toisaalta edes herätä halua analysoida ja arvioida viimeisen päälle ja tuntikaupalla. Se on hallittu kokonaisuus, jossa on selkeä juoni ja paljon, paljon psykologiaa. Ja taidetta. Harmoniaa.

Tiesittekö muuten Philip K. Dickin kohtalosta? Heppu koki niin voimallisia kipulääkenäkyjä vuonna 1974, että uskoi nähneensä Jeesuksen ja antiikin Rooman. Lopulta hän päätteli elävänsä rinnakkaiselämää antiikin ajassa vainottuna Thomas-nimisenä kristittynä. Dick väitti, ettei reippaasti nautittu LSD liittynyt näkyihin millään lailla, vaan että VALIS-jumala tai vaihtoehtoisesti satelliitti nimeltä Vast Active Living Intelligence System oli yhteydenottajana.

Dick tutki loppuelämänsä eli noin kahdeksan vuotta tätä mystistä asiaa, kunnes kuoli aivohalvaukseen 53-vuotiaana.

Ylenpalttinen upeus. Palataan Blade Runneriin. Hillittämän hieno! Mitkä musat! Visuaalisesti vangitseva, kuin myös Arrival, mutta tässä Villeneuve saa vielä enemmän revitellä harmaan eri sävyillä, sumulla ja sateella. Vettä, lunta, tuulta, hiekkaa, neonvaloja, virtuaalimainoksia ja dystopiaa. Tai kuten joku jossain sanoi, Blade Runner 2049:n maailma ei ole varsinaisesti dystooppinen, sillä se muistuttaa niin paljon nykymaailmaamme. Elokuvan visuaalinen kuvasto on niin kiehtovaa, että sitä katselisi vaikka kuinka kauan.

Blade1

Kritisoitu on ylipitkäksi. Häh! Tämähän loppui liian pian! Tunti lisää tunnelmointia, ainakin! Etenkin 2D-versiona. 3D:nä täytyy käydä katsomassa uudelleen. Vaikea on vielä arvioida sen efektilisäarvoa, kun tällaisenaan mieli maisemassa niin luontevasti lepäsi.

Scifistä piti lörpötellä. No mitäs, kiva genre. Aina se kiehtoo, mitä tulevaisuudessa tapahtunee, olenhan Paluu tulevaisuuteen -ajan leffalapsia. Tämä Blade Runner toi mieleen sellaisia viime aikojen hyvyyksiä kuin Her, Ex Machina, sarjapuolella Mr. Robot. Virtuaaliset elämykset ovat saavuttamaisillaan meidät. Ei kulu kauaa, kun ihmisillä oikeasti on Ana de Armasin roolihahmo Join kaltaisia virtuaalirakkaita.

blade5

Ja eipä kaipa androideihinkaan paljon matkaa ole.

Mitäs myö tälle nyt lätkäistään. Kovasti leffaa katsoessa koetin keksiä jotakin huonoa, mutta huonosti kävi. Harrison Fordia on moitittu käpsähtäneeksi pakkolisukkeeksi, mutta minusta mies – selkeässä sivuosassaan – esitti aivan pätevästi menneen maailman reliikkiä.

Harrison

Ne Jared Leton silmät ärsyttivät. Voisiko siitä vähentää pisteen puolikkaan?

Ei voisi!

5/5

Siru Valleala

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s