Pukuleikin loppu / Tanskalainen tyttö (***)

Tanskalainen tyttö.

Ensi-ilta 5. helmikuuta 2016

Annos: Tom Hooper / Tanskalainen tyttö
Juomasuositus: miehille pinkki drinkki ja naisille perus-IPA

Naisen katse ja miehen katse. Tässä Tom Hooperin (Kuninkaan puhe, Les Misérables) ohjaamassa, tosipohjaisessa elokuvassa katsellaan paljon. Katsellaan naisen kautta miestä, miehen kautta naista, taiteilijan silmien kautta sukupuolta, moraalisten silmien kautta yhteiskuntaa, sielun silmien kautta omaa identiteettiä.

Gerda Vegenerillä (Alicia Vikander) ja Einar Vegenerillä (Eddie Redmayne) on täydellisen oloinen taiteilijaparisuhde. He ovat intiimejä ja leikkisiä, luovia ja humoristisia. Vaimoa ei häiritse kokeilla pientä roolileikkiä, hän yllyttää ja ilakoi nähdessään ujossa miehessään uusia, sukkahousuilla verhoiltuja puolia.

Huomataan kuitenkin pian, etteivät nuo puolet olekaan uusia. Einar on jo pitkään tuntenut itsensä toiseksi henkilöksi. Leikkimielisesti annettu lisänimi Lili osuu niin syvälle ja suoraan Einarin ytimeen, että tapahtuu suuren luokan mullistus. Gerda ei enää pysy mukana pukuleikin lumossa. Leikki loppuu.

Intohimo ja kiihkeys säilyvät. Alusta loppuun saakka Einar, Lili, on täynnä suurta tunnetta. Kun hän alkaa löytää todellista minäänsä, on sen mukanaan tuomaa suuruutta vaikea hallita. Ulkopuolelta mainitaan sanoja ”kemiallinen epätasapaino” ja ”skitsofrenia”, mutta vain sisäpuolella tiedetään, mikä tuntuu oikeimmalta.

Gerdan rooli on rakastaa ja tukea. Juuri hänen kauttaan ulkomaailma ja samalla elokuvan katsojat ovat mukana sisäisissä prosesseissa. Ote Einarin/Lilin persoonaan alkaa nimittäin kadota elokuvan loppupuolella. Se kuvastaa hyvin itsensä etsimisen dilemmaa. Voiko kahden identiteetin välille jäädä roikkumaan niin, ettei ole oikeastaan kukaan?

Tanskalainen tyttö on saman tyyppinen kokemus kuin taidenäyttely tai konsertti. Se perustuu puhtaasti tunteeseen. Loppupuolella tunnetta on jo liikaa. Elokuvassa ei mennä tapahtumista huolimatta kohti katharsista vaan kohti ylidramaattista paisuttelua, jonka voima alkaa uuvuttaa ja kyllästyttää.

Alkupuolen hienovaraisuuden ja kompleksisuuden olisi toivonut jatkuvan läpi elokuvan. Yhtäkkiä palasia aletaan loksautella kohdilleen ja tarina suoraviivaistuu. Tässä esiin viimeistään astuu epäilys: tositarinasta taidetaan kulkea jo hyvin kaukana. David Ebershofin romaaniin perustuva Lucinda Coxonin käsikirjoitus tuntuu siltä, kuin todellisuus olisi puettu satumaisen kauniiseen viittaan, jossa on ylimäärä ulkokultaa.

Kööpenhamina 1920-luvulla on kuitenkin viehättävä tausta tapahtumille. Taiteilijamiljöö antaa vapauksia sukupuolten kokeiluille, mutta Einarin tapauksessa kyse on suuremmasta ja syvemmästä muutoksesta. Sitä ei ympäristökään ole kestää. Lili on hauras, hän ei ole katseen kestävä.

3/5

Kermaleivokset

Nousussa Alice ja Eddie

Tanskalainen tyttö ei voi olla muistuttamatta Eddie Redmaynen (s. 1982) edellisestä Oscar-magneetista Kaiken teoria (2014). Silloin näyttelijä esitti fyysikko Stephen Hawkingia, ja nyt hän taas esittää hahmoa, jonka on hankittava yhteiskunnan arvostus persoonaan liittyvistä erityispiirteistä huolimatta. Jälleen vaimo tukee loputtomasti, lopuksi ystävänä.

Englantilainen Redmayne (koko nimeltään Edward John David Redmayne) on elementissään näytellessään erikoisia hahmoja. Jokainen lihas on mukana roolissa, heittäytyminen on täydellistä. Tanskalaisessa tytössä ehkä liiankin täydellistä – silmien kaino räpsyttely tuppaa jo täyttämään tarkoituksensa liiankin kanssa.

Redmaynella on pitkä teatteritausta. Hän on hyvä ystävä Benedict Cumberbatchin kanssa, ja hauskaa on, että heistä molemmat ovat esittäneet Stephen Hawkingia, Cumberbatch elokuvassa Hawking (2004).

Ruotsalainen Alice Vikander (s. 1988) on yhtä lailla alati nousevia näyttelijöitä. Espoo Cinéssä syksyllä näytetyssä elokuvassa Testament of Youth (2014) hän teki näpsäkän roolisuorituksen kirjailija Vera Brittainina, ja elokuvassa Ex Machina (2015) hän on hurmaava tekoäly Ava.

Kansainvälisille estradeille Vikander pääsi vuonna 2012 Anna Karenina -elokuvan Kittynä. Aiemmin hän tanssi ammattitasolla balettia. Alicia Vikander seurustelee näyttelijä Michael Fassbenderin kanssa. Kumpainenkin on parhaillaan Oscar-ehdokkaana, kuten myös Eddie Redmayne. Tähtijengiä!

 

I’m someone who likes clarity, some sense of structure, and yet I’ve ended up in this peripatetic and crazy existence, in which you’re at the beck and call of everyone else. I think that’s why family is so important to me. In the rest of my life, I’m trying to create something as rooted as possible.” – Eddie Redmayne

Both my mom and my dad have always included me in intelligent conversations about people, about characters, about how people work. My dad and my mom still read all scripts that I find interesting.” – Alice Vikander

© Siru Valleala

Jäätävä zombiwestern – The Revenant (***½)

Hugh Glass (Leonardo DiCaprio) hurjan erämaan armoilla.

Ensi-ilta 29. tammikuuta 2016

Annos: ALEJANDRO GONZÁLEZ IÑÁRRITU: THE REVENANT
Juomasuositus: Ei ainakaan Karhu III. Hirvi IV.

Ensi-iltaviikonlopun yllättäjä on The Revenant. Yllättävää on se, kuinka monta Oscar-ehdokkuutta elokuva on kerännyt: peräti 12.

En ehtinyt pressinäytökseen, joten jouduin tyytymään Sello Vip -salin jalkatuelliseen pehmonojatuoliin ja rajattomaan määrään popcornia ja limuja.

Johtuiko se upottavan nojatuolin vaikutuksista vai elokuvan kahden ja puolen tunnin kestosta, mutta toisinaan oli vaikea muistaa, mitä olinkaan katsomassa. Luontofilmiä? The Walking Deadia?

Alejandro González Iñárritu on paitsi yksi niistä harvoista ulkomaalaisista elokuvaohjaajista, jotka olen tavannut (Tokion filmifestareilla vuonna 2009) myös yksi niistä harvoista, joilta voi odottaa oivaltavan hämmentäviä mestariteoksia. Sellaisia kuin Birdman, Biutiful ja Babel.

Nyt mennään metsään. Ja vuorille. Ja koskiin, vesiputouksiin ja Dakotan lumirinteille. Niillä vaeltaa turkiksiin kuorrutettu örisevä zombi. Hän muistuttaa toisinaan Leonardo DiCapriota, toisinaan kuolaavaa verimössöä. Toisinaan Ville Haapasaloa. Syypää keskimmäiseen ulkomuotoon on emokarhu, joka suojeli kaikin voimin poikasiaan.

Myös DiCaprion näyttelemä Hugh Glass yrittää suojella poikastaan (Forrest Goodluck), mutta luonto on julma. Ainakin ihmisen luonto, jonka rinnalla leffan jykevät maisemat tuntuvat lähes lempeiltä. Elokuvan keskeisin teema onkin se, saako pahemmat vammat ihmiselle aikaiseksi villipeto vai toinen ihminen. Ja onko näillä villipedoilla suurta eroa.

Ehkä siksi, ettei tämä elokuva ala B-kirjaimella, Iñárritu ei onnistu tavoittamaan henkilöiden tasolla samanlaista kiinnostavuutta kuin aiemmissa elokuvissaan. 1820-luvulle sijoittuva tarina pohjautuu aidon turkismetsästäjän ja eräoppaan Hugh Glassin kokemuksiin. Mies joutui intiaanien hyökkäyksen jälkeen harmaakarhun käpälien kohteeksi ja matkatovereidensa hylkäämäksi. Alkoi uskomaton eloonjäämistaistelu.

Se on elokuvassa kuvattu äärimmäisen hienosti. Jos unohtaa muutamat lumiseen erämaahan liittyvät kohmettumis- ja hypotermiafaktat (ja sen, että karhut kuuluvat talvilevolle) on Glassin kamppailu fyysiselle elämysalueelle saakka tunkeutuvaa. Kanadassa, Yhdysvalloissa ja Argentiinassa kuvatun elokuvan tunnelma on poikkeuksellisen tiheä ja alkuvoimainen.

Itse olisin ollut tyytyväinen ilman päälle rakennettua ultimaalisen koston teemaa – Glassia pitää liikkeellä viha itsekästä pahista (Tom Hardy) kohtaan. Kiinnostavampaa olisi ollut pysytellä ihmisen ja luonnon välisessä sekä ihmisen ja oman pääkopan välisessä taistelussa. Oikea Glass toki oli vihainen hylkääville lajitovereilleen, mutta antoi heille lopulta anteeksi.

Koston teemalla haetaan western-genren perusvirettä, mutta tuntuu hieman ankealta, että jo itsessään maaginen tarina kuorrutetaan vihamielisellä angstilisällä. Eikö elämänhalu itsessään riitä tuottamaan suorastaan epäinhimillisiä voimia? Ehkei. Kostoteema on lähinnä hieman tylsä.

DiCaprio tekee moitteettoman roolisuorituksen, joskin Glassin hahmo jää etäiseksi. Kipu näkyy ja kuuluu, muttei tunnu. Moraalisen päätöksen kanssa painiva reissutoveri (Will Poulter), oikeudentuntoinen kapteeni (Domhall Gleeson) ja vanha intiaani (Duane Howard) vaikuttavat todellisemmilta henkilöiltä. Ehkä siksi, että Glass on jo astunut tietyn rajan yli.

Uskollisuus tunnelman aitoudelle näkyy. Kuvaaminen luonnonvalossa ja työryhmän ahkeroiminen jäätävässä ympäristössä sään ehdoilla oli niin rankkaa, että filmiporukkaa jättäytyi pois kesken kaiken. Lopputulos tarjoilee hyytäviä valintoja, jäätäviä maisemia ja kuuraisia verilöylyjä sillä volyymilla, että elokuvakameran linssikin huurtuu.

Tapellako ennemmin karhun, ihmisen vai itsensä kanssa? Iñárritu asettaa mielenkiintoisen kysymyksen.

3,5/5

Loppusnapsi:

Tuomio Vip-salista

Suomen elokuvateatterissa on nykyään hyvin harvoin pieniä, ergonomisia luksussaleja, joten on hienoa, että Sellossa on säilytetty tämä erikoisuus. Puolitoista vuotta sitten uudistettu Sellon Vip-sali on Finnkinon ainoa erikoissali. Salissa on 32 paikkaa, joista jokainen sisältää lokoisan, pehmeän nojatuolin. Napin painalluksella esiin saa jalkatuen.

Ja ilmeisesti myös makuuasentoa kohti kääntyvän selkänojan. En kuitenkaan nähnyt kenenkään laittavan selkänojaansa alas, eikä omassakaan penkissä näkynyt mitään keinoa säätöön. Missään ei ollut ohjeita penkin käyttöön. Muistan Sello Rex -ajoilta, että penkkiä sai säädettyä varsin helposti heti, kun hoksasi tekniikan. En tiedä, oliko säätömahdollisuus nyt poissa käytöstä, vai missä vika. Tuoli oli kiva noinkin, mutta olisihan mukava käyttää myös makuumahdollisuutta.

Jokaiselta penkiltä on hyvä näkyvyys valkokankaalle. Jalkatukeni nousi ja laski välillä pyytämättäkin. Näin pitkän elokuvan parissa mukava tuoli on mahtava juttu, vaikken nahasta materiaalina pidäkään.

Näytöksen ajan salin etuosan popcorn-kaappia ja mausteita sekä automaattista limukonetta saa hyödyntää rajattomasti. Väkeä lappaa laitteella maltillisesti. Limua tulee tankattua, poppareita ei.

Vip-salin lisämaksu on 8 euroa. Sarjalipulla voi maksaa hinnan perusosan. Itse maksoin lisämaksun Finnairin Plus-pisteillä. Jos joka tapauksessa aikoo ostaa popcornia ja virvoketta, jää hintaero tavalliseen saliin verrattuna varsin pieneksi. Ja onhan jaloille ruhtinaallisesti tilaa.

Vinkki! Vip-salissa voi viettää myös synttärijuhlat.

© Siru Valleala

Pieni suuri Suomi-trilleri: Jättiläinen (***½)

Ensi-ilta 22. tammikuuta 2016

Annos: ALEKSI SALMENPERÄ / JÄTTILÄINEN
Juomasuositus: kipakkaa kossua ja tuontivettä

Kiva kiitti, Aleksi Salmenperä, että teet toisenlaista kotimaista elokuvaa! Trilleri on piristys kaiken massakatsotun komediahötön lomassa. Aihe tosin ei ole lainkaan piristävä.

Talvivaaran kaivos on oma tragedian lähteemme, josta on helppo ammentaa ainekset poliittiseen juonitteluelokuvaan. Faktoja sieltä täältä, fiktiota aimo annos ja pientä perhedraamaa sivuun – johan siitä yksi liuos sopivasti liukasta korruptiodraamaa syntyy.

Joonas Saartamo on uunituore virkamies Jussi, jonka harteille nopeassa tahdissa kasataan kainuulaisen nikkelikaivoksen ympäristöluvan käsittelytaakka. Kotona raskautuu vaimo (Elena Leeve), töissä mieli. Vastassa ovat kovat luut, Talvivaaran johtohahmo Pekka Perä (Jani Volanen) ja oman viraston pomo Raimo (Peter Franzén).

Sitten säädetään. Vehkeillään. Valehdellaan ja vetkutellaan. Jussi alkaa kuulla kummia geologisen tutkimuskeskuksen nuorelta ja tarkkasilmäiseltä Adalta (Saara Kotkanniemi) ja kohta herää huoli. Onko ympäristö vaarassa? Onko sillä väliä?

Henkilövetoisessa elokuvassa ei keskitytä nyt luontokuvitukseen, kainuulaisten kansanpuheenvuoroihin tai Talvivaaran työntekijöiden asemaan (siitä on jo tehty kelpo dokumentti Talvivaaran miehet) vaan simppelin julmaan päätöksentekoprosessiin, jonka mutkiin rahanhimoiset kätöset koukkivat.

Jani Volasen Pekka Perä olisi lähes parodinen hahmo, ellei tyypissä olisi niin perinpohjaista ytyä. Harmi vain, että hahmo on yksipuolisen pahis. Volanen on etevä ja mainio roolissaan. Muut eivät nouse yhtä hyvin esille, ja toisinaan jopa ärsyttää puolen näyttelijä-Suomen läsnäolo. Tutut kasvot vesittävät uskottavuutta. Onko Tommi Korpelankin pakko istua taustajoukoissa?

Jussi ”kasvaa” elokuvan edetessä vastuullisesta, ajattelevasta isukista hälläväliä-hemmoksi, jota alkaa muiden lailla kiinnostaa enemmän kokouspulla kuin ympäristövuodot. Elena Leeven vaimon rooli on turhakkeen tuntuinen, mutta perheen lasten kautta avataan symbolinen akkuna sukupolvien tulevaisuuteen.

Tämmöistäkö se herrais- ja rouvaiskerho johtoportaikossa sitten on? Mitä tämä elokuva kertoo Suomesta? Mitä Talvivaaralle tapahtuu juuri nyt? Mitä mahtaa Pekka Perä pitää Volasen luomasta kaksoisolennostaan?

Vai otetaanko kuitenkin pullat ja kahvit! Ei mietitä liikaa!

3,5/5

 

 

Ja suut makeaksi

DANNY BOYLE / STEVE JOBS

Ensi-iltansa saa myös Apple-sankari Steve Jobsin elämästä kertova Steve Jobs. Michael Fassbender herra Jobsina ja Kate Winslet hänen ”työvaimonaan” ovat molemmat ehdolla Oscarin vastaanottajaksi.

Kolmen tuotejulkistuksen kulisseihin ja tytärdraamaan sukeltava mielenkiintoinen elokuva näyttää Jobsista viileän ja hetkittäin lämpöisemmän puolen. Aaron Sorkinin käsikirjoitus ja Danny Boylen (Slummien miljonääri, Trainspotting) ohjaus on dialogiin keskittyvää. Steve Wozniakin roolissa on Seth Rogen.

Kaikissa kolmessa sessiossa on eri tekniikka: 16mm, 35mm ja digitaalinen kuvaus. Tarkoituksena on näyttää, kuinka teknologia on elokuvan aikahaarukassa, 16 vuoden aikana, kehittynyt.

Fassbender on roolissa aitoakin aidompi, mutta en ole varma, opinko Steve Jobsista elokuvan myötä mitään uutta.

3,5/5

 

YOUTH sivelee ja puuduttaa (****)

Youth. Kuva: GIANNI FIORITO

Ensi-ilta 8. tammikuuta 2016

Annos: PAOLO SORRENTINO / YOUTH
Juomasuositus: lähdevesi, vuosikertajälkiruokaviini nätillä etiketillä

Paolo Sorrentinon edellinen, Oscarin voittanut Suuri kauneus (2013) oli ikimuistoinen, mutta aiheutti ylikuormitusuupumusta. Kauneus voi myös puuduttaa, ja samaa on havaittavissa uusimmassa ohjaustyössä.

Kuoleman läheisyyteen hamuava Youth on Suurta kauneutta helpommin sulatettava pala Sorrentinon visuaalista leikkiä. Yksinkertaistukset ja alleviivaukset tekevät siitä toisaalta vähemmän kiehtovan. Vaikka elokuva puhuu arvoituksista suurimmasta eli manan rajan yli astumisesta, on ennen kaikkea kyse jokaiselle yhtä samastuttavasta teemasta: elämästä.

Suuri kauneus oli yleisilmapiiriltään kyyninen ja kylmähkö, Youth taas lämpöinen kuin vuoristoresortin lötkö mutakylpy.

Katsojansa elokuva ottaa hellästi kämmenelleen ja hoivaa, hieroo elinvoimaa. Michael Cainen ja Harvey Keitelin esittämät ikäherrat Fred ja Mick ovat lukuisten muiden vieraiden kanssa nauttimassa ylellisen terveyshotellin palveluista Sveitsin elvyttävissä alppimaisemissa. Heitä mietityttää vanheneminen.

Youth_01391_picture-by-Gianni-Fiorito
Fred (Michael Caine) ja Mick (Harvey Keitel). Kuva: GIANNI FIORITO

Mukana on joukko julkimoita, ja päähenkilötkin ovat kermaa: Fred on tunnettu kapellimestari, Mick elokuvaohjaaja. Nuoremman polven leffatekijää esittää alati kiinnostava näyttelijä Paul Dano, ja onpa mukana myös Miss Universum (Madalina Ghenea) sekä happivarusteiden kanssa kulkeva jättivatsainen, Maradonaa ilmentävä futisstara (Roly Serrano).

Henkilökaarti on mittava, ja persoonalliset kasvot täyttävät valkokankaan yhä uudelleen. Sorrentino rakastaa kasvoja, hahmojen sanattomia tarinoita ja hetkessä välähtäviä kohtaloita. Nopeat leikkaukset symboloivat elämän pikaista ohi vilahtamista ja yksittäisten persoonien turhuutta suuremman kuvan kannalta.

Päivät seuraavat toisiaan hotellissa. Juonista keskeisin – ja varsin tylsä – on Fredin tyttären Lenan (Rachel Weisz) ja Mickin pojan (Ed Stoppard) avioero. Toinen teema on Fredin ja Lenan välinen suhde perheen äidin kaikottua kauas. Ohessa eläköitynyttä kapellimestaria houkutellaan esiintymään Englannin kuningattarelle. Mick käy omaa kamppailuaan uusimman, testamentikseen leimatun elokuvaideansa ja sen diivan (Jane Fonda) kanssa.

Uima-altaisiin solahtelee nuoria, hehkeitä vartaloita samaan aikaan, kun vanha liha jo tutisee hyödyttömyydessään. Silti kaikilla on intohimonsa. Muuta elämässä ei lopulta ole, päähenkilöt toteavat ja ovat tietenkin, itsestään selvästi, oikeassa.

Sorrentinon tyyli on tehdä elokuvallista elokuvaa kaikkia kikkoja käyttäen. Aika ajoin on mieltä ja sielua silittävää nähdä jotakin suurta, näytteille asettavaa, kaunista ja kuvallista. Musiikki on yksi henkilöhahmoista ja näyttelee välillä hienovireisesti, välillä yliampuvasti. Mukana ovat itseinään laulajat Paloma Faith, Mark Kozelek (Sun Kil Moon) ja Sumi Jo. Musiikista vastaa David Lang.

Mutta siinä vaiheessa, kun itämainen munkki ryhtyy levitoimaan, pissaamisesta puhutaan taas kerran tai kun loppukohtausta pitkitetään jo piinallisella kiihkolla, alkaa jälleen väsyttää. Piiskaava teho muutamista pysäyttävistä kuvista haipuu toistelun myötä. Ääneen lausuttu elokuvakritiikki tuntuu osoittelevalta.

Tästäkin huolimatta kuulun siihen osaan kahtiajakautuvasta elokuvakansasta, joka lankeaa Sorrentinon loveen – kunhan sitä tapahtuu tarpeeksi harvoin. Nyt ohjaaja ei anna paljon pureskeltavaa sisältöä; kyseessä on kuin Fredin sävellys Simple Songs. Kauniiden ja kipeiden kuvien äärellä katsoja luo halutessaan syvyyksiä itse.

Siten Youth on rakastettava ja liikuttava elämys, jonka äärellä voi kelailla funktiotaan maailmankaikkeudessa. Tulevaisuutta on yhä tovi jäljellä. Pitäisikö vanhuuteen astellessaan vielä tehdä muutama haaveiltu jutska?

4/5

 

– JÄLKKÄRI –

Hyvis vai pahis tai mitä sitten?

youth_04472_picture_by_gianni_fiorito
Michael Caine. Kuva: GIANNI FIORITO

Michael Caine on 82-vuotias. Vuodet näkyvät hänen kasvoistaan, silmistään. Youth-elokuvassa hänen esittämänsä Fred Ballinger on eletyn elämän melankolian ilmentymä. Keskustelut toisen ikäveikon, 76-vuotiaan Harvey Keitelin näyttelemän Mickin kanssa keskittyvät muun muassa muistamiseen. Heput tuntuvat unohtaneen olennaisia asioita menneestä. Kaikkea he eivät halua muistaa, kaikkea muistettua kertoa.

Fred vaikuttaa herrasmieheltä, joka ammentaa opittua ja omittua viisautta nuoremmille. Voisi ammentaa. Varsinaisesti hän ei ammenna yhtään mitään. Yhtä hyvin häntä voi kuvailla itsekkääksi perverssiksi, joka tuijottaa nuorten naisten rintoja ja laiminlyö perhettään. Tyttären ahdistuneen kärsivä monologi paljastaa isän lepsahtaneiden silmien takana asuvan julmurin.

Vai paljastaako? Kenen totuus on oikea? Elokuvassa havainnollistetaan näkökulmien runsautta ja sitä, kuinka vähän toisen elämästä lopulta tietää, vaikka kyseessä olisi sukulainen.

Oletko itse hyvis vai pahis?

Michael Caine (Hannah ja sisaret, Oman elämänsä sankari, Inception, Yön ritari) on loistava näyttelijä ja antaa roolissaan näkyä juuri sopivasti pilkahduksia hahmonsa piinkovasta menneisyydestä kuin myös sympaattisen isukin pehmentyneestä puolesta.

Ja siitä tragediasta, jonka jokainen kuolevainen kohtaa.

 

I can seem quite cold and I can hold it in but it stores itself; it works later. I’m very easily moved. I’m not repressed at all.

I do a lot of charity work, but never for adults. I don’t like grown-ups very much.

– Michael Caine

 

 

 

© Siru Valleala

Kiitos Maxim ja Charlotte Rampling!

Maxim / ©Siru Valleala

Kun jotain päättyy, jotain alkaa! Tänään purevana pakkaspäivänä alkaa tämän blogin taival, mutta elokuvateatteri Maximin taival taas – sellaisena, kuin se on tähän saakka tunnettu – päättyi.

Maximin toistaiseksi viimeisenä näytöspäivänä paikalla on kuhinaa, muttei erityisiä seremonioita – ainakaan vielä alkuillasta. Maximin ei uskota remontin myötä katoavan elokuva-anniskelijana, mutta tulevaisuus on yhä mysteeri.

Remontin jälkeen rakennukseen tulee Kämp Groupin uusia hotellitiloja sekä suunnitelmien mukaan kolmas elokuvasali. Finnkino vetäytyy henkilökuntineen paikalta.

Maxim on vanhin samassa osoitteessa toiminut elokuvateatteri Suomessa. Sillä on aivan oma tunnelmansa. Henkilökohtainen historiani Maximin kanssa on suhteellisen nuori, mutta sitäkin intensiivisempi. Niin yläkerran ykkösessä kuin alakerran koristeellisessa kakkosessakin on henkäilty ja hekoteltu etenkin R&A-filmifestareiden annille.

Maxim on myös ollut yksi pitkäaikaisimmista työpaikoistani: sali 1 toimi toissavuoden vesivahinkoon saakka pressinäytösten pääkohteena. Lempipenkkini vaihtuivat säännöllisesti. Toisinaan parven keskikakkosrivin toinen penkki oikealta. Toisinaan permannon takarivin keskimmäinen paikka. Toisinaan permannon keskirivin oikean laidan paikka. Kuuma lattemuki, salainen possumunkki.

Ja se on fakta, että permannon keskiosassa niskat tulevat kipeäksi ja parven ensimmäisessä rivissä ei voi löhötä, tai kaide peittää alaosan valkokankaasta.

maxim2

Yläaulassa on vietetty hauskoja ja maittavia tiedotustilaisuuksia sekä rupateltu lennokkaita kotimaisten leffatähtien ja alan muiden tekijöiden kanssa. Se eräskin hulvaton haastattelu Mikko Leppilammen ja Laura Birnin kanssa…

Maximin historia muistuttaa omasta työhistoriastani. Arvioita on rustattu niin Episodiin, kaupunkilehtiin, telkku.comiin kuin viimeiset vuodet Me Naisiinkin.

Nyt niitä rustataan myös tänne. Tervetuloa mukaan!

Ja mikä näytös jäikään toistaiseksi viimeiseksi Maximissa näkemäkseni?

45 vuotta (45 Years)

Rampling
Charlotte Rampling / 45 Years / Kuva: Agatha A. Nitecka

Charlotte Rampling, mikä viileä voima, pinnan alle kipeäksi palloksi puristuva, iholle vaivihkaa tunkeva. Rampling on vakuuttanut aina, jopa Dexter-sarjan psykopaattien neuropsykiatrina tai haitilaisten nuorukaisten rakastajana (Kohti etelää, 2005), ja aidoimmillaan hän tuntuu olevan nyt, 45-vuotista avioliittoaan juhlivana vaimona.

Elokuvan juoni on yksinkertainen. Kate (Rampling) ja Geoff (Tom Courtenay) ovat tasaisen onnellinen pari, kunnes juuri ennen vuosijuhlia Geoff saa kuulla yllättävän seikan nuoruuden rakastetustaan. 45 vuotta elettyä, tutuksi luullutta elämää muuttuu äkkiä muuksi – siltä tuntuu vaimosta.

Andrew Haighin (Weekend, 2011) ohjaamassa draamassa kaikki on kohdallaan. Kuvaus on kaunista, rytmi seesteinen ja ulkoinen maailma soi tehokkaasti sisäisen rinnalla. Elokuvan lopetus on myös yksi hienoimmista pitkiin aikoihin. Pakkaseen poistutaan pala kurkussa.

Ensi kuussa 70 vuotta täyttävän Ramplingin soisi jatkavan uraansa vielä pitkälle tulevaisuuteen.

45 vuotta elokuvateattereissa.

4,5/5

 

I generally don’t make films to entertain people. I choose the parts that challenge me to break through my own barriers. A need to devour, punish, humiliate, or surrender seems to be a primal part of human nature, and it’s certainly a big part of sex. To discover what normal means, you have to surf a tide of weirdness.

– Charlotte Rampling

 

©Siru Valleala