Knight of Cups runoilee tutusti (****-)

Knight of Cups. © Dogwood Pictures, LLC

Ensi-ilta 25. maaliskuuta 2016

Annos: TERRENCE MALICK / KNIGHT OF CUPS
Juomasuositus: Cup of White Knight Tea

Malickin mallilla mennään jälleen uudessa unielokuvassa. Unta siitä tekee häilyvä raja toden ja mielikuvituksen välillä, epälooginen jatkuvuus, hetkittäiset välähdykset ja ylilyöty eteerisyys.

Elokuvasta ei huvita sanoa paljon. Se johtuu siitä, että jos sanoo enemmän, alkaa tuntea polttavaa halua sanoa kaikki, kaikesta kaikki, elämästä, maailmasta, alitajunnasta, filosofiasta, universumista, mytologiasta, esoteriasta, kuolemasta, rakkaudesta

Niiden kaikkien äärellä herra Runollinen ohjaaja, 72 vuotta, tahtoo taas venytellä näyttelijöidensä kykykapasiteettia. Eikä siinä mitään. Antaa venytellä! Knight of Cups tarjoaa parhaimmillaan rentouttavan parituntisen nojatuolin uumenissa, kauneus tekee pesää verkkokalvoille, kuljetaan kohtalon omana vailla sen suurempaa tarkoitusta, etsitään tietä ja suuntaa, välillä miellyttävästi unettaa, liplattaa.

Pahimmillaan saattaa ärsyyntyä narratiiviseen lötköyteen. Haahuiluun. Siihen, että taas kerran pääosassa on itsensä hukannut miesparka, joka vaeltaa naisen luota toisen luo, eipäs vaan: todella kauniin naisen luota todella kauniin (ja usein alastoman) naisen luo, muttei ole tyytyväinen kenenkään kanssa.

Ja päälle nauhoitettu kertojan ääni, voice-over, aika käytetty kikka sekin.

Boring? Nähty jo? Ehkä, muttei ehkä hetkeen nähty näin. Elokuvallisesti Malickia ei voi kuin arvostaa. Tätähän elokuva cinemaattisimmillaan on: audiovisuaalinen tajunnanlaajennus, jonka jälkeen oma elämä tuntuu hetken tylsältä, mutta juuri siksi aika mukavalta. Eipähän (kai) ole niin sekaisin kuin tämä Rick (Christian Bale) tässä.

Christian Bale ja Natalie Portman. © Dogwood Pictures, LLC
Christian Bale ja Natalie Portman. © Dogwood Pictures, LLC

Rick ja naiset. Tarot-korttien kohtalon naiset. Opastajat, kädestä tarttujat ja eteenpäin viejät. Suurin osa meistä kohtaa erilaisia ihmisiä elämänsä aikana syystä että… Joku syy siihen kai on. Knight of Cups -nimi tulee tarot-korteista. Kyseinen kortti tarkoittaa ylöspäin ollessaan charmia ja romantiikkaa, mielikuvitusta, ritarillisuutta, muutosta ja älykkyyttä. Ylösalaisin käännettynä taas epärealistisuutta, epäluotettavuutta, rauhattomuutta, kateutta ja valheellisia lupauksia. Nämä kaikki teemat löytyvät Malickin elokuvasta. Jollain tavalla Knight of Cups tuntuu hyvin henkilökohtaiselta. Ehkä ikääntyvä Malick peilaa siinä osia itsestään.

Hollywood-käsikirjoittaja Rick tapaa nyt naisensa (Cate Blanchett, Natalie Portman, Imogen Poots, Freida Pinto, Isabel Lucas, Teresa Palmer) uudelleen, ehkä muistoissa, ehkä oikeasti. Emme kuule Rickin juuri puhuvan, Hanan Townshendin hieno musiikki peittää dialogin. Ääni kuvan päällä kertoo, kertoo, mitä tahtoo. Rick kenties kuvittelee kohtaamiset, kertaa muistoja.

Cate Blanchett ja Christian Bale. © Dogwood Pictures, LLC
Cate Blanchett ja Christian Bale. © Dogwood Pictures, LLC

Malick käyttää tässä elokuvassa samaa tekniikkaa kuin edellisessä To the Wonder -leffassaan (2012): näyttelijät improvisoivat. Näin tekee erityisesti Christian Bale, joka ei koskaan aamulla työt aloittaessaan tiennyt, mitä hänen hahmolleen tapahtuisi. Osa muista näyttelijöistä sai muutamia sivuja kirjoitettua dialogia sekä vapauden käyttää sitä, miten heitä huvitti.

Jos improvisointiasian tietää etukäteen, jälki luultavimmin näkyy valkokankaalla. Itse epäilin Malickin mahdollisesti tekevän juuri näin, mutta varmistin faktan vasta elokuvan nähtyäni. Sen verran tarinassa on tällä erää struktuuria ja punaista lankaa, että ainakin osittaiseen käsikirjoittamiseen on mahdollista uskoa.

Malick toivoo tekniikkansa tuovan sekä yllätyksiä että tunnetta lisää. Natalie Portmanin tulkitsema Elizabeth ja Cate Blanchettin Nancy ovat aidon tunteikkaita. Itse Rick jää enemmän kuoreksi, hahmoksi, joka kulkee tapahtumien läpi kuin koko ajan pienessä pöllyssä, joskin Christian Bale hoitaa roolinsa tyylillä. Elämän kiristämät ja uhkailemat veli Barry (Wes Bentley) ja isä Joseph (Brian Dennehy) juurruttavat Rickiä hieman nykyhetkeen. Alteregomaisen, huvittavan cameon tekee Antonio Banderas elostelevana, bilettävänä filmimaailman Toniona.

Natalie Portman. © Dogwood Pictures, LLC
Natalie Portman. © Dogwood Pictures, LLC

Malickin vuoden 2011 elokuva The Tree of Life oli yhtä visuaalinen kokemus. Nyt mukana on erityisen paljon selkeää unen elementtiä, vettä. Meri ja aallot, hiekkaranta ovat Rickille merkityksellinen ja herkkä paikka. Rannalla hän odottaa unesta heräämistä, oikeaa elämää, aikoinaan kadonneen kaukaisen maan prinssin elämää, alkua.

Knight of Cups
4-/5

TRAILERI:

 

© Siru Valleala

TV: Homeland palaa haudanvakavana (****)

Mandy Patinkin / Saul Berenson, Rupert Friend / Peter Quinn ja Claire Danes / Carrie Mathison

Sunnuntaisin MTV3 klo 23.45, alkaen 20. maaliskuuta 2016

Annos: Homeland – Isänmaan puolesta
Juomasuositus: kofeiinishotti

Ihmettelen tämän sarjan lähetysaikaa: lähes puoliltaöin sunnuntai-iltana. Kyseessä on yksi kiinnostavimmista ja parhaiten tehdyistä Maikkarin sarjoista, ja tuupattuna sitten tuollaiseen yörakoon. Digikonkareita asia ei tietenkään haittaa, aina voi tallentaa, katsoa Katsomosta tai vaikkapa odottaa koko viidennen kauden saapumista Netflixiin, jossa edelliset neljä kautta jo komeilevat. Yöajan ystävät voivat myös katsoa jaksonsa vielä myöhemmin, telkkarista torstaisin klo 00.35.

Kyseessä on viides kausi Homelandista eli sarjasta Isänmaan puolesta. Ilman Clare Danesia sarja ei olisi mitään, joten on ilo havaita, että myös viidennellä kaudella Danesin esittämä epävakaa, kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava Carrie Mathison tempoilee ja tasapainottelee oikean ja väärän välillä entiseen malliin.

Maisemat ovat muuttuneet. Kaksi vuotta on kulunut neljännen kauden CIA-ajoista, ja irtisanoutunut Carrie on löytänyt uuden tehtävän. Hän toimii Düring-säätiön turvallisuuspäällikkönä Berliinissä. Tytär Frannie ei ole ainoa rakas uudessa elämässä – Carriella on myös komea saksalaismies, juristi Jonas (Alexander Fehling).

Alkuun vaikuttaa siltä, että Carrie voi hyvin. Lääkkeet toimivat ja menneet kauhut, kuten alkukausien tunnemyrsky Nick Brodyyn (Damian Lewis) liittyen, rakkaan menetys, yllätysraskaus ja siinä ohessa Lähi-Itään sijoittuvat traagiset iskut, räjähdykset, ohjukset, salamurhat, peitetehtävät ja niin edelleen – kaikki tuo on nyt kaukana takanapäin.

Eikä tietenkään sittenkään ole. Menneisyys nakuttaa takaraivossa, ja Carrien tasainen hipsterikaupungin arki fillariajeluineen luiskahtaa äkkiarvaamatta pelon puolelle. Carrie, joka on luullut saavansa viimein elää seesteistä perhe-elämää, saa kuulla olevansa kuolemanvaarassa.

Mukana on joukko uusia hahmoja. Esimies Otto Düringin (Sebastian Koch) vuoksi Carrie joutuu tekemään Libanoniin pelottavan vierailun. Aktiivinen, hullunrohkea amerikkalaistoimittaja Laura (Sarah Sokolovic) paljastaa merkittävän CIA-tietomurron ja joutuu salailun kiehuvaan kattilaan.

Entä vanhat tutut Saul ja Quinn? Saul (Mandy Patinkin) on yhä töissä CIA:lla ja jakaa nyt kaiken Carrien seuraajan Allisonin (Miranda Otto) kanssa. Kovia kokenut Saul vaikuttaa kireämmältä kuin ennen, ja silta Carrien kanssa on pahoin kärähtänyt. Silti uuden kauden neljännen jakson käänteet tuntuvat poikkeuksellisen julmilta.

Quinnilla (Rupert Friend) taas on ankea työnkuva käskyläistappajana. Kohtaaminen Carrien kanssa tapahtuu väkivaltaisella tavalla.

Vakavaa on! Berliinin-letkeily on pian unohdettu, ja pian Carrie saa unohtaa kaiken muunkin, mikä hänelle tuttua oli. Auttaisiko lääkkeiden lopettaminen – toimiihan Carrien ongelmanratkaisukyky paremmin ilman pillereitä? Sivuoireena on ainoastaan maaninen, itsetuhoinen käytös.

Aiempaa akuutimpi ote

Sarja on elänyt erikoisen syklin. Alkuun se oli varsin viihteellinen kuvaus kaapatusta sotamies Brodysta ja hänen perheestään sekä Carriesta, joka astui ammatillisen rajan yli ja rakastui Brodyyn – vaikkei kukaan voinut tietää, oliko mies sankari vai sittenkin itse paholainen.

Myöhemmillä kausilla katsottiin syvemmälle pimeyteen, Carrien sairauteen ja periluonteeseen, Saulin pelkoihin, Brodyn tuskaan. Tehtiin kohtalokkaita virheitä, koettiin valtavia menetyksiä, kuoltiin ja synnyttiin. Ihmissuhdedraamaan sekoittuva poliittinen juonikuvio vahvistui kaiken aikaa ja aiheutti seurauksia.

Lähi-idän tragedioiden jäljiltä Carrie on nyt hauras, ja Danes eläytyy vaikeaan rooliin täydellisesti.

Kiinnostavaa on aiempaa tiukempi ajankohtaisuus, joka kiertyy pakolaiskriisin ympärille. Koska nyt ollaan Euroopassa, ovat tapahtumat samastuttavan lähellä. Kyläillään syyrialaispakolaisten leirillä, pohditaan Syyrian vallankaappausta ja Euroopan pakolaiskriisiä.

Tuleeko Carriesta itsestäänkin pakolainen?

Isänmaan puolesta – Homeland, 5. kausi
Jaksot 1-4/12:

4/5

 

Claire Danes on kivisen tien kulkenut Carrie Mathison. Kuva: Stephan Rabold/SHOWTIME
Claire Danes on kivisen tien kulkenut Carrie Mathison. Kuva: Stephan Rabold/SHOWTIME

 

© Siru Valleala

TV: Loistavia Kohtuuttomuuksia (****+)

Pirjo (Elina Knihtilä, vas.) ja Anne (Tiina Lymi). Kuva: Petri Kotwica/Yle Kuvapalvelu

Sunnuntaisin TV1 klo 21.05, alkaen 6. maaliskuuta 2016

Annos: Kotikatsomo / KOHTUUTTOMUUKSIA
Juomasuositus: samaa kuin muillekin

Tämä minisarja on pitkästä aikaa hauska. Suorastaan sekopäisen hauska. Itse en lämpene Putouksille ja vastaaville ollenkaan, mutta esimerkiksi Q-teatterin porukan viime vuosien Häiriötekijä ja Jälkeenjäävät huvittivat.

Tiina Lymin kirjoittamassa ja Petri Kotwican ohjaamassa komediasarjassa on samaa henkeä ja myös samoja näyttelijöitä. Heistäkö henki, ken tietää, mutta ainakin neliosainen sarja oitis nappasi kiinni ja kutitti kovasti.

Jaksoissa esiintyvät samat näyttelijät erilaisissa rooleissa. Jokainen jakso on itsenäinen. Ykkösessä Lotta Kaihuan esittämä assari Kirsi yrittää sopeutua ylimieliseen toimistohenkeen Helsingin Töölönlahdella. Komean ihana pomo (Ville Tiihonen) pelaa satumaisen hyvin golfia, limainen hännystelijä (Hannu-Pekka Björkman) läähättää korvaan ja muuallekin ja kollegat (Tiina Lymi ja Elina Knihtilä) korkkaroivat kopeina ja kaukaisina.

Sarjassa tarinat esitetään ylilyövästi, makaabereina asetelmina ja nolouksia korostaen. Loppuhuipennokset ovat övereitä ja synkänhupaisia. Äärimmilleen viritetyt ja venytetyt ihmiset koettavat sietää kohtuuttomuuksia, mutta ratkeavat lopulta.

Ratkeamisista syntyy uusia näkökulmia, mutta jollekin käy aina huonosti. Ensimmäisessä jaksossa Putous-tähti kirjaimellisesti pudotetaan, toisessa jaksossa Elina Knihtilän esittämä kiekkovaimo paljastaa naisen raadollisen tehtävän miehen menestyksen takana.

Naiset johtoportaan juurella, naiset alemmilla askelmilla, naiset valmiina miellyttämään tai puukottamaan. Lymin käsikirjoituksessa sukupuolten valtaerot näytetään ja niitä huojautetaan. Ylilyövän parodian kautta katsotaan yhteiskunnan ja viihdemaailman heikkouksia. Sukupuolierot kääntyvät lopulta itsensä tyhjentäviksi, riemastuttavaa!

Hahmoihin ei näin teatraalisella tasolla suoraan voi ehkä samastua, mutta myötähäpeän, myötätunnon ja ironian kautta kosketellaan myös aitoutta.

Kolmannessa jaksossa mukaan tiimiin astuu muun muassa Sara Soulié, ja hillitön neljäs jakso kääntää kaiken lopullisesti ympäri: ”making-of-jaksossa” kerrotaan kyseisen sarjan tekijöistä, kuvauksista ja syvemmästä filosofiasta.

Tai ollaan kertovinaan. Tai kerrotaan liikaa, räjäytetään piilorakenteet ja sukupuolet ja seksismit ja koko viihdeteollisuus ja Aku Hirviniemet atomeiksi.

”Me ollaan Petri päätetty näytellä tää niinku miehet”, toteavat Ellu ja Tiina, ja sitten vedetään. Överiksi. Kohta. Tosi överiksi.

Mahtavaa!

 

Kotikatsomo: Kohtuuttomuuksia
4+/5

 

Kirsi (Lotta Kaihua) ja Matti (Hannu-Pekka Björkman). Kuva: Harri Räty/Yle Kuvapalvelu
Kirsi (Lotta Kaihua) ja Matti (Hannu-Pekka Björkman). Kuva: Harri Räty/Yle Kuvapalvelu

 

© Siru Valleala

Anomalisa – Kaufmanin välitila (****)

ANOMALISA. Kuva: Paramount Pictures.

Ensi-ilta 4. maaliskuuta 2016

Annos: CHARLIE KAUFMAN / ANOMALISA
Juomasuositus: omenamojito

Miksi omenamojito? Siksi, että se kuulostaa epätavalliselta. En ole koskaan juonut omenamojitoa. En ole koskaan myöskään nähnyt sellaista elokuvaa kuin Anomalisa. Ja tietenkin juuri Anomalisassa juodaan juuri omenamojitoja.

Niistä pitää Lisa, nukkenainen, jonka pikantti, pehmyt epätavallisuus ihastuttaa Michaelia, elämän tasaisuuteen tympääntynyttä nukkemiestä. On tärkeää mainita sukupuoli, sillä Charlie Kaufmanin nukkeanimaation alkupuoli häiritsee suunnattomasti: siinä on vain miesääniä.

On hämmentävää, kuinka ahdistavalta voi tuntua maailma, jossa kuuluu pelkästään miehen puhetta. Valkokankaalla myös kaikki naiset puhuvat miehen äänellä, kaikki paitsi yksi. Kun ymmärtää, miksi ratkaisu on tehty, valinta tuntuu selkeältä. On tehokasta joutua kuuntelemaan monotonista, samaa ääntä paikasta toiseen, henkilöstä toiseen, samaan toiseen.

Sellaisessa välitilassa unesta herättää yksi erilainen ääni, tavallisuuden ahdingosta poikkeava ääni. Tuota ääntä on ikänsä etsinyt Michael, elämänohjekirjailija, jonka self help -aiheisiin kuuluu muun muassa hyvä asiakaspalvelu. Nyt hän on luennoimassa ja asumassa persoonattomassa hotellissa, eikä häntä kiinnosta mikään.

Kun Michael kohtaa hotellissa Lisan, elämässä tapahtuu satumainen, kirkas ja luonnoton hetki. Kaikki on toisin. Kyseessä on rakastumisen välähdys, mutta yhtä aikaa huumaavan hetken kanssa koetaan pelkoa. Onko kaikki silti vain samaa – CMX-yhtyettä lainaten: ”Jos mikään ei muutu, kaikki vain jatkuu, loputtomasti samaa…”?

Kaufmanin stop-motion-tekniikalla tehty elokuva oli Oscar-ehdokkaana, mutta tällä erää voiton vei ylistetty Inside Out. Kaufmanin tavaramerkki, vinksahtaneisuus, ei ehkä pure kaikkiin, mutta varsin hyvin se toimii myös itsessään hieman karmaisevassa nukkeympäristössä. Animaatiopuolen velhona ja elokuvan toisena ohjaajana on Duke Johnson.

Kaufmanin maailma on usein humaani ja absurdi ja teemat käsittelevät ihmisyyden vaikeimpia ulottuvuuksia, kuten yksinäisyyttä, rakkauden haavoittavuutta ja koko olemista: kuinka merkityksellistä on se, että juuri minä olen juuri täällä juuri nyt? Voisinko yhtä hyvin olla kuka vain muukin – onko millään tavoin tärkeää, että olen minä?

Michael ja Lisa. Kuva: Paramount Pictures.
Michael ja Lisa. Kuva: Paramount Pictures.

Anomalisassa havainnollistetaan sitä mekaniikkaa, jolla kaksi ihmistä havaitsee toisissaan erityisyyttä. Yhtä lailla siinä havainnollistetaan sitä, ettei tuo erityisyys ehkä ole ikuista, vaan lopulta jopa vierasta. Michael ei kenties saavuta suurta ymmärrystä ja helpotusta, Lisa ei ehkä edes tiedä, mitä lopulta tapahtui.

Teknisesti elokuva on ensin etäännyttävä (nuket, kummat nuket!), sitten yksityiskohtaisuudessaan häkellyttävä (kuinka hienosti tehty erityisen tylsä hotellihuone) ja lopulta juuri sopiva.

On perusteltua, että tämä elokuva on animaatio. Paitsi että muoto mahdollistaa esimerkiksi avoimia seksuaalisia kohtauksia olematta mauton, kuvastaa nukkemaailma myös ihmisten tasapäisyyttä. Kaikki näyttävät aika samalta.

Elävillä näyttelijöillä kokemus olisi toisenlainen. Luultavasti tätä elokuvaa ei edes kannattaisi tehdä kuin animaatioksi. Kannattiko elokuva ylipäänsä tehdä? Kaufmanin parhaimmistoa se ei ole, mutta outoa kiehtovuutta nukkeihmisten eksistentiaalisessa kriisissä on.

Anomalisa perustuu Kaufmanin omaan ääninäytelmäkäsikirjoitukseen, joka on kirjoitettu nimellä Francis Fregoli vuonna 2005. Anomalisan tapahtumapaikkana ei suinkaan ole sattumalta hotelli nimeltä Fregoli. Kaufmanmaiseen tapaan mikään yksityiskohta ei ole sattumaa.

Elokuvassa ääninäyttelijöitä on vain kolme. Michaelina puhuu David Thewlis, Lisana Jennifer Jason Leigh ja kaikissa muissa äänirooleissa esiintyy Tom Noonan. Samat näyttelijät olivat mukana myös ääninäytelmässä.

Liian pienellä porukalla ei sentään touhuta: Anomalisan tekovaiheessa luotiin 3D-kopioina 18 Michaelia ja kuusi Lisaa.

 

David Thewlis Michael Stonen äänenä. Kuva: Paramount Pictures.
David Thewlis Michael Stonen äänenä. Kuva: Paramount Pictures.

Yksi elokuvan kiinnostava aihealue on Lisa. Michaeliin keskittyvässä kuvauksessa Lisan rooli on olla epärealististenkin toiveiden kohde, mutta mitä Michael on Lisalle? Millaisesta onnettomuudesta Lisan arpi on peräisin? Käyttääkö Michael naiivia, epävatmaa Lisaa törkeästi hyväkseen vai onko hetkessä mukana aitoja tunteita?

Kannattaa seurata myös elokuvan loppumusiikkikappale ”None Of Them Are You”, joka Kaufmanin kirjoittamana on osa kokonaisuutta.

Anomalisa
4/5

TRAILERI:

 

Outo herkku

Je suis Charlie Kaufman

Kuten mainitsen taustatarinassani, Kaufman on aina kiehtonut. Heppu on luonut sellaisia leffoja kuin Being John Malkowich (1999), Adaptation – Minun versioni (2002), Tahraton mieli (2004) ja Synecdoche, New York (2008). Kaikki kuuluvat lempielokuviini, ja etenkin Synedoche, New York onnistui erityisen voimallisesti järisyttämään.

Ehkä juuri siksi Anomalisan Michaelin näkee aika ajoin Philip Seymour Hoffmanina. Jos elokuva olisi esitetty aidoin ihmisin ja jos Hoffman olisi yhä elossa, hän olisi taatusti pääosassa, kuten Synecdochessa. Etsimässä omaa vajaata maailmaansa vajaiden maailmojen joukosta.

Toisaalta Michael näyttää myös varsin paljon Anomalisan toiselta ohjaajalta Duke Johnsonilta.

Synedoche oli kaupallinen floppi, ja Kaufmania on sittemmin piinannut rahoitusongelma. Filmiyhtiöt eivät mielellään rahoita kokeellisia tuotantoja, vaikka kyseessä olisi kulttiohjaaja.

Anomalisa ei tarjoa sellaisia massiivisia aivopähkinöitä, kuin Kaufmanin kirjoittamat useat muut elokuvat. Mukana on kuitenkin tuttuja elementtejä ja tarpeeksi surrealistista, unimaista ja psykologista tunnelmaa, jota ei osaa ennakoida. Ja aivot kyllä ovat keskeisessä osassa – tai osissa, joiksi ne ovat hajota!

Tuttua on myös se, että syvemmällä metatasolla päähenkilö on helppo kuvitella itse Kaufmaniksi, turhautuneeksi hahmoksi, jolle muut ihmiset ovat kuin yksi ja sama, tylsä tyyppi.

Kaufmanin seuraava teos saattaa olla musikaali. Hän ehti työstää jo pitkään Frank and Francis -leffamusikaalia, mutta rahavirrat pysyivät niukkoina. Toivokaamme, että (osittain joukkorahoitetun) Anomalisan myötä ne aukeaisivat projektille, jonka pääosiin Kaufman kaavailee Jack Blackia ja Nicholas Cagea!

Lue ja katso lisää Anomalisan tekemisestä ja alkuperästä:

 

 

P.S. Ja se tärkein, omenamojiton ohje!

 

© Siru Valleala

 

Siskokset Japani-oppaina (***½)

Siskokset.

Ensi-ilta 26. helmikuuta 2016

Annos: KORE-EDA HIROKAZU / SISKOKSET
Juomasuositus: biirua, sakea ja vehreää teetä

Siskokset (Umimachi Diary/Our Little Sister) on tyylipuhdas esimerkki japanilaisesta perhedraamaelokuvasta. Herkkää, hidasta, kaunista, tunteikasta, ja jossain vaiheessa joku kuolee. Vuodenajat vaihtuvat. Ja syödään koko ajan!

Epätavallisempaa on teema. Kolme sisarusta asuu yhdessä, eikä pidä juuri yhteyttä äitiinsä. Vanhemmat ovat eronneet, mikä on Japanissa harvinaista. Välit ovat viilenneet, siskokset tottuneet pärjäämään omillaan ja unohtaneet hylkäämisen tunteesta aiheutuneen katkeruuden.

Isä on perustanut uuden perheen, josta Sachi (Haruka Ayase), Yoshino (Masami Nagasawa) ja Chika (Kaho) eivät tiedä juuri mitään. Isää ei ole vuosikausiin näkynyt. Kun kutsu isän hautajaisiin saapuu, lähtevät siskokset matkalle maaseudulle. Retki muuttaa paljon. He tapaavat sisarpuolensa, teini-ikäisen Suzu-tytön (Suzu Hirose).

Suzu muuttaa isosiskojensa luo Kamakuran pikkukaupunkiin lähelle Tokiota. Kamakurassa on oma tunnelmansa, meren ja pyhien temppelien läheisyys. Suuri osa elokuvasta tapahtuu kuitenkin kotona, vanhassa, natisevassa perintökämpässä, jossa jokaisen asukkaan persoonallisuus saa tilaa.

Alitajunnasta kohoaa käsiteltäviä asioita. Erityisesti vanhin sisar Yoshino käy läpi isänsä ja äitinsä valintoja samalla, kun pohtii omiaan. Jokainen sisar kasvaa ottamaan vastuuta kunkin luonteelle sopivalla tavalla. Lempeä huumori muistetaan päivittäin.

Siskokset - Umimachi Diary. Kuva: Kinghill.
Siskokset – Umimachi Diary. Kuva: Kinghill.

Ohjaaja Kore-eda Hirokazun edellinen elokuva Isänsä poika (2013) oli myös perhekeskeinen tarina. Siskokset perustuu Akimi Yoshidan mangasarjaan, joka on suunnattu nuorille naisille. Elokuva sopisi kenties paremmin tv-draamasarjaksi ja muistuttaakin suuresti japanilaisessa televisiossa hyvin suosittuja dorama-sarjoja.

Elokuvana Siskosten anti on toimia arjen rauhoittajana – rytmi on hidas ja hakeva, kauniisiin kuviin voi heittäytyä ja jäädä oleilemaan. Elokuva on myös erinomainen johdatus japanilaisuuteen. Se esittelee shintolaista esi-isien muistamista kotialttarilla ja kertoo valta-asemista perheessä.

Menetettyjen lapsuuksien ohella se kertoo myös onsen-kylvyistä, kevään kirsikankukista, kesän ilotulitusjuhlista, syksyn ruskasta, perinteistä ja juhlatavoista. Se kertoo rahan ja statuksen merkityksestä suvussa, sukupolvien ketjusta, työn arvosta ja anteeksiannosta.

Ja tietenkin se kertoo tempurasta, raamenista, karee raisusta, nuudeleista, makrillileivistä ja arkioluesta niin usein, että elokuva on sietämätöntä katsottavaa nälkäisenä tai janoisena. Padat höyryävät, kotatsu-pöydän ääreen kokoonnutaan napsimaan kipoista koreita makupaloja. Suu mussuttaen mumistaan kehuja herkuille.

Jo tätä kirjoittaessa oli pakko hakea voileipä kesken kaiken.

Nämä siskokset eivät rähjää ja riitele, eivät huuda toistensa kasvoille padottuja törkeyksiä, vaan kaikki omista ahdistuksistaan huolimatta (työ- ja mieshuolia riittää) pysyvät seesteisinä ja keskustelukykyisinä. Yhdessä on helpompi selättää epävarma tulevaisuus, joten miksi tapella?

Hyviä opetuksia itse kullekin! Ja aina voi kaiken päälle kulauttaa pikkuisen biirua ja huikata: kampai!

Siskokset
3,5/5

TRAILERI:

 

Jälkiruuaksi

Lue lisää japanilaisista herkuista ja tokiolaisista ravintoloista:

Tripsteri-opas / Ruoka ja ravintolat
Tempuraa. Kuva: Kent Wang.
Tempuraa. Kuva: Kent Wang.

© Siru Valleala

Hyvä, parempi, ROOM (****½)

Room. Brie Larson / Jacob Tremblau.

Ensi-ilta 26. helmikuuta 2016

Annos: LENNY ABRAHAMSON / ROOM
Juoma: kaakaota, pegasoksenmuotoisia vaahtokarkkeja

ELLET OLE NÄHNYT ROOM-ELOKUVAA, LOPETA LUKEMINEN SANAAN ”SEIS”!

Irlantilainen Lenny Abrahamson on itselleni vieras ohjaajatuttavuus. En ole nähnyt elokuvia Frank (2014), What Richard Did (2012) tai Garage (2007). Kun Abrahamson luki Emma Donoghuen hyvin myydyn romaanin Room (2010), hän koki vastustamatonta vimmaa ohjata tarinasta elokuvan. Hän ei halunnut, että kukaan muu tekisi sitä – hän pelkäsi tarinan menevän pilalle.

Koska ohjaaja oli vähän tunnettu indietekijä, hän päätti kirjoittaa henkilökohtaisen, analysoivan ja myös teknisten aikeidensa kannalta perinpohjaisen kirjeen suoraan kirjailijalle. Siinä hän selvitti, millaisiin vaaroihin tarina saattaisi joutua, mikäli sitä käsiteltäisiin väärin.

Se kannatti. Abrahamson sai ohjattavakseen Room-romaanin. Hän teki siitä uskollisen ja intohimoisen version – loistavan elokuvan.

Roomissa on kaksi päähenkilöä: äiti, Joy eli tuttavallisemmin Ma (Brie Larson) ja lapsi, Jack (Jacob Tremblau). Heidän elämänsä on epätavallista joka ikisen katsojan silmissä, mutta heille se on normaalia ja jokapäiväistä. Jack ei tiedä muusta elämästä, äiti on luonut hänelle turvallisen arjen. Päivät ovat täynnä satua ja valoa, mukavia rutiineja ja hieman pelottavaa yötä. Yöaika on viisivuotiaille aina hieman pelottavaa.

Äidin arki ei ole kuitenkaan turvallista. Siinä ei ole mitään satua. Joy tahtoo vain pois kaikesta, muttei tiedä, kuinka sen tekisi. Voisiko Jack, oma tuuheatukkainen kultapieni, ärsyttävä vaatija, rasittavan rakastettava, auttaa aikeessa? Jack ei halua, hän säikähtää kuollakseen. Mutta on haluttava, jotta äidin saisi hymyilemään.

Elokuvassa on kaksi osaa, jotka eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Päivänvaloa eivät yösilmät siedä. Normaali elämä ei ole normaalia sellaisille, jotka eivät ole koskaan siitä kuulleetkaan. On helpompi kaivautua hämärään koloon.

Ohjaaja tekee hienovaraista, yksityiskohtaisen tarkkaa työtä. Hän lunastaa sen, minkä kirjeessään lupaa. Kuvaus on huikean hienoa ja kerronta sydäntä kylmäävästi puristavaa. Jännite kasvaa lopulta sellaisiin mittoihin, ettei voi kuin huutaa sisäisesti. Älä liiku! Pää alas! Kieri! Juokse!

26-vuotias Brie Larson on roolistaan Oscar-ehdokkaana, ja toivon, että hän pystin myös saa. Larson on aiemmin esiintynyt useissa pienemmän luokan produktioissa, kuten indiefilmissä The Beautiful Ordinary (2007) ja tv-sarjoissa Taran monta elämää (2009) ja Paluu pulpettiin (2013). Itse näin hänet viimeksi sivuroolissa komediassa Ihan yössä (2015). Nyt hän näyttää todelliset, herkät kykynsä.

Larson esiintyi jo 10-vuotiaana nuorille suunnatuissa elokuvissa. Hän opiskeli sanfranciscolaisessa näyttelijäkoulussa sen pikkuisimpana opiskelijana, 6-vuotiaana. Ei ihme, että Room-kuvausten aikana Larsonista ja 9-vuotiaasta Jacob Tremblausta tuli ylimmät ystävykset.

Jacob voisi olla itsekin nyt Oscar-ehdokkaana. Pitkään povattiin, että näin voisi käydä. Poika on uskomattoman ilmeikäs ja aito roolissaan. Ohjaaja on kertonut, että antoi Jacobin improvisoida varsin monta kohtausta. Voidaan siis puhua täydestä näyttelijäluonteesta eikä vain lapsinäyttelijästä, joka matkii kaiken, mitä ohjaaja näyttää. Jacob muuttuu mielikuvitusrikkaaksi Jackiksi täydellisesti.

Room on elokuva, josta ei saisi tietää mitään etukäteen. Suosittelen olemaan lukematta juonikuvauksia ja katsomatta trailereita. Siksi tässä kohdassa kannattaa lopettaa lukeminen ja palata vasta, kun on elokuvan nähnyt.

Room
4,5/5

SEIS!

SISÄLTÄÄ SPOILEREITA

Jälkikirjoitus eli ARVIO JATKUU

Elokuva oli itselleni poikkeuksellisen rankka. Olen äiti ja minulla on 5-vuotias poika. En tiedä, mitä tekisin tilanteessa, johon Joy on joutunut. Tiedän vain sen, kuinka pelkäisin lapseni puolesta ja kuinka hän olisi ainoa syy, jonka vuoksi jaksaisin nousta aamulla. Tai ainakin useimpana aamuna.

Elokuvan puolenvälin kohtaus, jossa Jack näkee sinitaivaan pilvineen, on huumaava. Siihen saakka kaikki on tapahtunut vain yhdessä tilassa, yhdessä synkässä Huoneessa, josta ei ole ulospääsyä. Äiti ja lapsi ovat vankeina, eikä Jack edes tiedä, että ulkomaailma on varsinaisesti olemassa. Kun Ma siitä alkaa hänelle kertoa, hän ei suostu uskomaan.

Hän on elänyt koko lapsuutensa sisällä. Jokaisen päivän, ja jokaisena päivänä on äiti ollut hänen kanssaan. Tv ja kattoikkuna ovat ainoat kanavat ulos, ja iltaisin ulko-ovi usein aukeaa, hetkeksi. Silloin Jack menee kaappiin nukkumaan.

Kun katsoja ymmärtää, kuka Joyn ja Jackin on vanginnut, alkaa ahdistava piina. Hirmuisista olosuhteista huolimatta Joyn luoma maailma on ollut Jackille turvallinen, rauhoittavakin. Tilanne alkaa muuttua. Jack joutuu ottamaan vastuun äidistä, heidän kummankin vapaudesta. Pahalta sedältä on karattava.

Kun Jack lopulta pääsee vapauteen, on hänen sitä mahdoton käsitellä. Kun elokuvan ensimmäinen puolisko on tiukkaa trilleriä, jälkimmäinen on puhdasta psykologista draamaa. Sävyero on suuri ja saattaa hämmentää katsojaa. Jännite katoaa, kun vapaus koittaa?

Selviää, ettei todellisuus ole välttämättä sen turvallisempi, vaan se voi olla suunnattoman paljon pelottavampi.

Tähän olisin kaivannut syvyyttä lisää. On ilmiselvää, että pitkäaikaisesta kaappauksesta syntyneet traumat ovat syviä. Ne ohitetaan hieman liian kevyesti. Toisaalta näkökulma on kautta elokuvan Jackin, joten tästä syystä on perusteltua, ettei Joyn psykologista ydintä päästä kunnolla näkemään. Äiti ei ole enää Jackin kanssa joka ikinen päivä, tulee muita ihmisiä, kuten mummi (Joan Allen).

Myös Huoneessa luotu turvallinen pohja kantaa Jackia tosimaailman puolella. Kun katsoja tottuu elokuvan muuntuneeseen tunnelmaan, on kiinnostavaa seurata, millä tavoin tynnyrissä kasvanut tyttö – eipäs kun poika* – kohtaa satumaailman eli todellisuuden.


Lue ohjaajan kirje kirjailija Emma Donoghuelle Indiewire-sivustolta.

Lue tositarinoista, jotka ovat inspiroineet fiktiivistä Room-tarinaa.

* Lue myös huvittava keskusteluketju siitä, onko Jack poika vai tyttö.

 

TRAILERI:

 

© Siru Valleala

 

Kohtalon kaunottaret: Carol (****-)

Carol. Kuva: Wilson Webb.

Ensi-ilta 19. helmikuuta 2016

Annos: TODD HAYNES / CAROL
Juomasuositus: martini yhdellä oliivilla

Yksilönvapaus. Yksilönrakkaus. Niiden vaaliminen tässä 1950-luvulle sijoittuvassa naisrakkausdraamassa on ydinaihe. Kyseisellä aikakaudella yksilönvapauden ihanne ei toteutunut, eikä se nykypäivänäkään itsestään selvää ole. Carolin (Cate Blanchett) ja Theresen (Rooney Mara) väliset tunteet tuomittiin.

Toisaalta laajempi kuva yksilöiden vapaudesta tiivistyy myös vain henkilökohtaisella, suljetulla tasolla. Carolin aviomies (Kyle Chandler) ei voi antaa vaimolleen anteeksi sitä, ettei tämä rakasta miestään, kuten mies tahtoisi. Hylkäämisen tunteesta syntyy miehen vimma eristää vaimolta tämän tärkein: oma lapsi.

Carol joutuu mahdottoman valinnan eteen. Hän kokee oikeaksi noudattaa kutsumustaan, luontoaan ja sydämensä tahtoa, mutta itsensä toteuttaminen tarkoittaa suuren luokan uhrauksia.

Ja kaikki siksi, että hän on tavannut, odottamatta, lelukaupan suloisen myyjättären. Suurisilmäinen keskustelu joululahjajunaradasta sisältää sanattoman, toisen keskustelun. Se käydään kemiallisella tasolla, katseiden ja tuoksujen tasolla. Kumpikin jää kaipaamaan.

Rakkaus löytää tiensä, sanotaan, ja haasteista huolimatta Carol ja Therese tulevat vedetyiksi toistensa läheisyyteen yhä uudelleen. He ovat valmiit ottamaan riskejä. Erilainen Thelma & Louise -roadtrip vie tutustuvan parin nuhjuisiin motelleihin ja muihin anonyymeihin tiloihin.

Vaikka elokuvan nimi on Carol, on Theresellä lähes yhtä suuri rooli. Hän ei ole pelkästään halun kohde vaan myös itse, joskin epävarmana kypsymättömyydessään, aktiivinen toimija. Hän toteaa olevansa myötäilijä, mutta kaiken läpi paistaa liikuttava tunne.

Viaton Therese (Rooney Mara). Kuva: Wilson Webb.
Viaton Therese (Rooney Mara). Kuva: Wilson Webb.

Kumpikin näyttelijä on Oscar-ehdokkaana, mutta johtuuko Blanchettin ja elokuvan nimestä se kyseenalainen seikka, että Blanchett on ehdolla pääroolista, Mara sivuroolista? Todellisuudessa Mara viipyy valkokankaalla kuusi minuuttia pidempään kuin Blanchett. Konkari vetää silti pidemmän korren.

Aiemmin Mara on esiintynyt varsin pienissä rooleissa, muun muassa elokuvissa Her ja The Social Network. Yhteensä Carol sai kuusi Oscar-ehdokkuutta.

Todd Haynesin (I’m Not There, Velvet Goldmine) ohjaamassa ja Patricia Highsmithin romaaniin The Price of Salt pohjautuvassa elokuvassa edetään hienovaraisesti. Miljööt hurmaavat vastustamattomalla tavalla. New York 1950-luvulla on täynnä innokkaita kulttuurin harrastajia. Autot ovat virtaviivaisia, lelukaupassa lelut somaa käsityötä, baareissa ja leffakerhoissa inspiroidutaan ja keskustellaan intohimoisesti.

Carol on kohtalokas, hienostunut ja hieman ylhäinen lady in red, mutta välittävä ja ystävällinen. Therese on innokas, heittäytyvä, ailahtelevakin. Carolin vihjataan viettäneen intiimejä hetkiä ystävätär Abbyn (Sarah Paulson) kanssa, ja myös Abbyn kautta Therese oppii lisää elämästä ja Carolista.

Yksi vika elokuvassa tuntuu olevan, etenkin jälkeenpäin ajateltuna. Se ei jätä pysyvää lämmön tunnetta. Ehkä kuvaus on liiankin täydellistä, hieman kliinistä. Tunne on liiankin täyttä. Onneksi kauneus pelastaa paljon.

Vaikkei katsoja löytäisi naisrakkaudesta samastumissuuntia, on elokuva yhtä lailla kuvaus universaalista ihastumisen tunteesta ja sen aiheuttamista väistämättömistä tuskan hetkistä. Päähenkilöiden välinen sähkö ei liity sukupuoleen.

4-/5

TRAILERI:

Puddingit kaupan päälle

Aikakauden aito kuvaus

Viime aikoina niin television kuin elokuvateatterienkin puolella on mieluusti astuttu nykyajan sijaan vanhoihin kunnon aikoihin. Ja todistettu, etteivät nuo ajat ehkä olleetkaan niin kunnolliset. Mutta pirun tyylikkäät kuitenkin!

1900-luku jaksaa kiehtoa, varmasti siksi, ettei menneestä vuosisadasta ole vielä liian kauan aikaa, mutta kuitenkin tarpeeksi luomaan soveliasta etäisyyttä. Mad Men ja Vinyl sykkivät 1970-lukua, Tanskalainen tyttö kutsui 1920-luvulle, kuten myös esimerkiksi tv-sarjat Downton Abbey ja Kotikylä. Ylen pian alkava uusi draamasarja Kotilieden lämpöä sijoittuu toisen maailmansodan aikaan.

Carol-elokuvaa inspiroinut Patricia Highsmithin romaani The Price of Salt julkaistiin alun perin vuonna 1952 salanimellä. Vasta 38 vuotta myöhemmin vuonna 1990 Highsmith tunnusti olevansa suositun romaanin kirjailija ja uusi painos julkaistiin hänen nimellään.

Miksi näin? Highsmith on kertonut, että tarinan juoni sai ideansa kirjailijan omasta kokemuksesta. Hän itse kohtasi vaalean, turkistakkisen naisen newyorkilaisessa tavaratalossa, jossa tuolloin työskenteli nukkemyyjänä. Samana yönä hän jo laati alustavan romaaniaihion.

Toinen teoria tuo esiin naisen nimeltä Virginia Kent Catherwood, jonka uskotaan olleen esikuvana Carolille. Yläluokkaisella, rikkaalla ja varatulla Catherwoodilla ja Highsmithillä oli romanssi, ja asiaan liittyi myös lapsen huoltajuuden menettäminen johtuen lesboustodisteista. Lue koko kiintoisa tarina.

Ajatus tällaisesta tuomiosta tuntuu hurjalta, mutta monessa maailman kolkassa ja toisinaan koto-Suomessakin asenneilmapiiri ei aina ole niin vapaa, kuin sen luulisi näin kuutisenkymmentä vuotta myöhemmin jo olevan.

 

© Siru Valleala

 

TV: VINYL – Mad Menin punkrockversio? (***)

Vinyl. HBO Nordic.

HBO Nordic alkaen 15. helmikuuta 2016

Annos: VINYL
Juomasuositus: kultahileskumppaa ja kiljua

1970-luku ja New York. Sekoileva levy-yhtiösetä unelmineen ja juurineen. Muita sekoilevia setiä. Yksi nuori, tuleva Sid&Nancy-pariskunta. Ja lotosti huumeita. Säröä. Seksiä. Räimettä. Sielua?

Uusimman HBO-tykityksen äärellä viihtyvät parhaiten tyypit, jotka saavat kicksejä kiihkeästä rockmusiikista, soulista ja punkista. Vinyl on sarja saman sukuisesta intohimosta, jollaista Beat-liikkeen hahmot 50-60-luvuilla etsivät. Osittain Vinylissä löydetään Se, mutta riittääkö Se tekemään sarjasta hyvän?

Vinyl on muun muassa Martin Scorsesen, Mick Jaggerin, Rick Cohenin ja Terence Winterin luoma HBO-laadukas aikakausisarja. Kun tekijöinä ovat hemmot, jotka ovat tehtailleet sellaiset teokset kuin sarjat Sopranos ja Boardwalk Empire, leffat The Wolf of Wall Street, The Departed ja Gangs of New York sekä yhtyeen The Rolling Stones, voi vakuuttua siitä, että lopputulos on vähintäänkin visuaalinen ilotulite.

Se se onkin. Vinylin pilottijakso sykkii ja hakkaa. Musiikkipätkät eivät lopu heti kesken, rytmiä riittää. Mutta jotakin tuntuu puuttuvan. Pomo Richien (Bobby Cannavale) kipuilu levy-yhtiönsä tulevaisuuden vuoksi ja lankeaminen päihteiden viemäksi tuntuu tavanomaiselta. Lisäkiinnostusta ei synny siitä, että yhtiön käytävillä ja keikkapaikoilla huikkaillaan moikkia kuvitelluille ajan staroille.

Moni on ehtinyt jo verrata Vinyliä Mad Meniin. On firma, jota pyörittävät pääasiassa miespuoliset pamput viinamukeinensa – noh, hieman raisuimpiin viiksiin sonnustautuneina ja huikkaa otetaan myös pullosta. On kaiken keskiössä seilaava päähenkilö, joka yrittää selvitä itsensä ja kunnianhimonsa kanssa.

On tytötelty nuori sihteeri-assistentti (Juno Temple), joka aikoo nousta ja näyttää kykynsä. On vanhempi nainen, Richien vaimo (Olivia Wilde), joka on siirtynyt vastuualueelle (perheen pariin) ja yrittää unohtaa menneisyytensä Andy Warholin Factory-possessa.

James Jagger ja Juno Temple / Vinyl. HBO Nordic.
James Jagger ja Juno Temple / Vinyl. HBO Nordic.

Henkilöistä puuttuu charmia ja sielua. Cannavale ei vie sukkia jaloista. Mick Jaggerin pojan James Jaggerin esittämä punknuorukainen ei ainakaan vielä herätä kiinnostusta paitsi sen suhteen, kuinka paljon hän näyttää ja kuulostaa isältään (paljon). Ylipäänsä kukaan hahmoista ei kiehdo sillä voimakkuudella, että palavasti tahtoisi tietää, mitä kullekin käy.

Sillä kullekin kyllä käy.

Toivottavasti jatko alkaa koukuttaa. Tällä hetkellä sarjaa haluaa seurata enemmän musiikillisista ja muista aikakaudellisista kuin juonellisista syistä. Nimekkäille käsikirjoittajille kannattanee kuitenkin antaa mahdollisuus.

Koko sarja syntyi Mick Jaggerin ideasta. Martin Scorsesen kanssa yhteistyössä herrat jo vuonna 1996 alkoivat suunnitella Vinyl-tyylistä elokuvaa. Viimein idea jalostui kokonaiseksi sarjaksi, ja varmasti parempi niin. Yksittäisenä elokuvana suvantohetkiä olisi luultavasti liian vähän ja kokonaisuus olisi liian räimeä.

Terence Winter (Boardwalk Empire) on ollut käsikirjoittamassa kaikkia ensimmäisen kauden kymmentä jaksoa. Ohjaajina on useita henkilöitä, kuten Allen Coulter, Jon S. Baird, Carl Franklin ja Nicole Kassell. On jännittävää nähdä, poikkeavatko eri ohjaajien jaksot toisistaan.

Soundtrackilla on paljon alkuperäissävellyksiä, ja sarjassa näyttelijät esittävät aitoja rockpiirien hahmoja, kuten Robert Plantia. Luvassa on myös David Bowien visiitti!

Pilottijakson on ohjannut itse Scorsese, ja sen huomaa näyttävässä lopputuloksessa. Jakso päättyy symboliseen koko maailman romahtamiseen ja tuhkasta nousevaan Fenix-lintuun. Väkivaltaa näytetään hetkittäin, mutta hetket ovat anteliaita – ällöttäviä.

Palaamme asiaan, kun kausi on kokonaan katsottu!

Pilottijakso 3/5

Kokaiinina pohjalla

Suomessa kerrankin näyttävät HBO-julkkarit

Olin katsomassa pilottijakson 1970-luvun glitterhenkeen verhotulla Tavastialla. HBO Nordicin järjestämissä enskaribileissä oltiin nähty vaivaa. Pöydille oli aseteltu tarjolle kokaiinia – no ainakin siltä se näytti – ja seteliputkiloita helpottamaan nokkaan vetämistä. Pilleriäkin löytyi joka makuun.

Baari oli vapaasti avoinna ja istumapaikoille tarjoiltiin sarjan edetessä viiniä niin, että varmasti sai luvan kanssa päihtyä niin tahtoessaan. Vaikutti siltä, että päihtyneimmät myös taputtivat ja nauroivat eniten, kas tietenkin.

Vinyylilevyillä ja discopalloilla koristellussa salissa soitti illan päätteeksi 70-luvun rockcovereita veivaava bändi Veeti Kallion johdolla. Bäkkäreille sai kerrankin mennä ihan ilman kepulikonsteja. Muistoksi sai polaroid-kuvan kuulun nimmariseinän edustalla.

Äänentoisto toimi sarjaa katsoessa hienosti, oltiinhan rockklubilla. Miljöö oli kaikin puolin sopiva. Yleisöä vain olisi voinut olla reippaasti enemmän. Etenkin jakson päättyessä ja osan porukasta häipyessä ei voinut olla miettimättä, millaiset HBO-bailut jossakin muussa maassa saattaisivat olla.

Suomessa meininki on aika usein sitä, että paikalla on pari kourallista mediaväkeä ja Kauko Röyhkä.

© Siru Valleala

Tavastian tarjoilua.
Tavastian tarjoilua.

Pukuleikin loppu / Tanskalainen tyttö (***)

Tanskalainen tyttö.

Ensi-ilta 5. helmikuuta 2016

Annos: Tom Hooper / Tanskalainen tyttö
Juomasuositus: miehille pinkki drinkki ja naisille perus-IPA

Naisen katse ja miehen katse. Tässä Tom Hooperin (Kuninkaan puhe, Les Misérables) ohjaamassa, tosipohjaisessa elokuvassa katsellaan paljon. Katsellaan naisen kautta miestä, miehen kautta naista, taiteilijan silmien kautta sukupuolta, moraalisten silmien kautta yhteiskuntaa, sielun silmien kautta omaa identiteettiä.

Gerda Vegenerillä (Alicia Vikander) ja Einar Vegenerillä (Eddie Redmayne) on täydellisen oloinen taiteilijaparisuhde. He ovat intiimejä ja leikkisiä, luovia ja humoristisia. Vaimoa ei häiritse kokeilla pientä roolileikkiä, hän yllyttää ja ilakoi nähdessään ujossa miehessään uusia, sukkahousuilla verhoiltuja puolia.

Huomataan kuitenkin pian, etteivät nuo puolet olekaan uusia. Einar on jo pitkään tuntenut itsensä toiseksi henkilöksi. Leikkimielisesti annettu lisänimi Lili osuu niin syvälle ja suoraan Einarin ytimeen, että tapahtuu suuren luokan mullistus. Gerda ei enää pysy mukana pukuleikin lumossa. Leikki loppuu.

Intohimo ja kiihkeys säilyvät. Alusta loppuun saakka Einar, Lili, on täynnä suurta tunnetta. Kun hän alkaa löytää todellista minäänsä, on sen mukanaan tuomaa suuruutta vaikea hallita. Ulkopuolelta mainitaan sanoja ”kemiallinen epätasapaino” ja ”skitsofrenia”, mutta vain sisäpuolella tiedetään, mikä tuntuu oikeimmalta.

Gerdan rooli on rakastaa ja tukea. Juuri hänen kauttaan ulkomaailma ja samalla elokuvan katsojat ovat mukana sisäisissä prosesseissa. Ote Einarin/Lilin persoonaan alkaa nimittäin kadota elokuvan loppupuolella. Se kuvastaa hyvin itsensä etsimisen dilemmaa. Voiko kahden identiteetin välille jäädä roikkumaan niin, ettei ole oikeastaan kukaan?

Tanskalainen tyttö on saman tyyppinen kokemus kuin taidenäyttely tai konsertti. Se perustuu puhtaasti tunteeseen. Loppupuolella tunnetta on jo liikaa. Elokuvassa ei mennä tapahtumista huolimatta kohti katharsista vaan kohti ylidramaattista paisuttelua, jonka voima alkaa uuvuttaa ja kyllästyttää.

Alkupuolen hienovaraisuuden ja kompleksisuuden olisi toivonut jatkuvan läpi elokuvan. Yhtäkkiä palasia aletaan loksautella kohdilleen ja tarina suoraviivaistuu. Tässä esiin viimeistään astuu epäilys: tositarinasta taidetaan kulkea jo hyvin kaukana. David Ebershofin romaaniin perustuva Lucinda Coxonin käsikirjoitus tuntuu siltä, kuin todellisuus olisi puettu satumaisen kauniiseen viittaan, jossa on ylimäärä ulkokultaa.

Kööpenhamina 1920-luvulla on kuitenkin viehättävä tausta tapahtumille. Taiteilijamiljöö antaa vapauksia sukupuolten kokeiluille, mutta Einarin tapauksessa kyse on suuremmasta ja syvemmästä muutoksesta. Sitä ei ympäristökään ole kestää. Lili on hauras, hän ei ole katseen kestävä.

3/5

Kermaleivokset

Nousussa Alice ja Eddie

Tanskalainen tyttö ei voi olla muistuttamatta Eddie Redmaynen (s. 1982) edellisestä Oscar-magneetista Kaiken teoria (2014). Silloin näyttelijä esitti fyysikko Stephen Hawkingia, ja nyt hän taas esittää hahmoa, jonka on hankittava yhteiskunnan arvostus persoonaan liittyvistä erityispiirteistä huolimatta. Jälleen vaimo tukee loputtomasti, lopuksi ystävänä.

Englantilainen Redmayne (koko nimeltään Edward John David Redmayne) on elementissään näytellessään erikoisia hahmoja. Jokainen lihas on mukana roolissa, heittäytyminen on täydellistä. Tanskalaisessa tytössä ehkä liiankin täydellistä – silmien kaino räpsyttely tuppaa jo täyttämään tarkoituksensa liiankin kanssa.

Redmaynella on pitkä teatteritausta. Hän on hyvä ystävä Benedict Cumberbatchin kanssa, ja hauskaa on, että heistä molemmat ovat esittäneet Stephen Hawkingia, Cumberbatch elokuvassa Hawking (2004).

Ruotsalainen Alice Vikander (s. 1988) on yhtä lailla alati nousevia näyttelijöitä. Espoo Cinéssä syksyllä näytetyssä elokuvassa Testament of Youth (2014) hän teki näpsäkän roolisuorituksen kirjailija Vera Brittainina, ja elokuvassa Ex Machina (2015) hän on hurmaava tekoäly Ava.

Kansainvälisille estradeille Vikander pääsi vuonna 2012 Anna Karenina -elokuvan Kittynä. Aiemmin hän tanssi ammattitasolla balettia. Alicia Vikander seurustelee näyttelijä Michael Fassbenderin kanssa. Kumpainenkin on parhaillaan Oscar-ehdokkaana, kuten myös Eddie Redmayne. Tähtijengiä!

 

I’m someone who likes clarity, some sense of structure, and yet I’ve ended up in this peripatetic and crazy existence, in which you’re at the beck and call of everyone else. I think that’s why family is so important to me. In the rest of my life, I’m trying to create something as rooted as possible.” – Eddie Redmayne

Both my mom and my dad have always included me in intelligent conversations about people, about characters, about how people work. My dad and my mom still read all scripts that I find interesting.” – Alice Vikander

© Siru Valleala

Jäätävä zombiwestern – The Revenant (***½)

Hugh Glass (Leonardo DiCaprio) hurjan erämaan armoilla.

Ensi-ilta 29. tammikuuta 2016

Annos: ALEJANDRO GONZÁLEZ IÑÁRRITU: THE REVENANT
Juomasuositus: Ei ainakaan Karhu III. Hirvi IV.

Ensi-iltaviikonlopun yllättäjä on The Revenant. Yllättävää on se, kuinka monta Oscar-ehdokkuutta elokuva on kerännyt: peräti 12.

En ehtinyt pressinäytökseen, joten jouduin tyytymään Sello Vip -salin jalkatuelliseen pehmonojatuoliin ja rajattomaan määrään popcornia ja limuja.

Johtuiko se upottavan nojatuolin vaikutuksista vai elokuvan kahden ja puolen tunnin kestosta, mutta toisinaan oli vaikea muistaa, mitä olinkaan katsomassa. Luontofilmiä? The Walking Deadia?

Alejandro González Iñárritu on paitsi yksi niistä harvoista ulkomaalaisista elokuvaohjaajista, jotka olen tavannut (Tokion filmifestareilla vuonna 2009) myös yksi niistä harvoista, joilta voi odottaa oivaltavan hämmentäviä mestariteoksia. Sellaisia kuin Birdman, Biutiful ja Babel.

Nyt mennään metsään. Ja vuorille. Ja koskiin, vesiputouksiin ja Dakotan lumirinteille. Niillä vaeltaa turkiksiin kuorrutettu örisevä zombi. Hän muistuttaa toisinaan Leonardo DiCapriota, toisinaan kuolaavaa verimössöä. Toisinaan Ville Haapasaloa. Syypää keskimmäiseen ulkomuotoon on emokarhu, joka suojeli kaikin voimin poikasiaan.

Myös DiCaprion näyttelemä Hugh Glass yrittää suojella poikastaan (Forrest Goodluck), mutta luonto on julma. Ainakin ihmisen luonto, jonka rinnalla leffan jykevät maisemat tuntuvat lähes lempeiltä. Elokuvan keskeisin teema onkin se, saako pahemmat vammat ihmiselle aikaiseksi villipeto vai toinen ihminen. Ja onko näillä villipedoilla suurta eroa.

Ehkä siksi, ettei tämä elokuva ala B-kirjaimella, Iñárritu ei onnistu tavoittamaan henkilöiden tasolla samanlaista kiinnostavuutta kuin aiemmissa elokuvissaan. 1820-luvulle sijoittuva tarina pohjautuu aidon turkismetsästäjän ja eräoppaan Hugh Glassin kokemuksiin. Mies joutui intiaanien hyökkäyksen jälkeen harmaakarhun käpälien kohteeksi ja matkatovereidensa hylkäämäksi. Alkoi uskomaton eloonjäämistaistelu.

Se on elokuvassa kuvattu äärimmäisen hienosti. Jos unohtaa muutamat lumiseen erämaahan liittyvät kohmettumis- ja hypotermiafaktat (ja sen, että karhut kuuluvat talvilevolle) on Glassin kamppailu fyysiselle elämysalueelle saakka tunkeutuvaa. Kanadassa, Yhdysvalloissa ja Argentiinassa kuvatun elokuvan tunnelma on poikkeuksellisen tiheä ja alkuvoimainen.

Itse olisin ollut tyytyväinen ilman päälle rakennettua ultimaalisen koston teemaa – Glassia pitää liikkeellä viha itsekästä pahista (Tom Hardy) kohtaan. Kiinnostavampaa olisi ollut pysytellä ihmisen ja luonnon välisessä sekä ihmisen ja oman pääkopan välisessä taistelussa. Oikea Glass toki oli vihainen hylkääville lajitovereilleen, mutta antoi heille lopulta anteeksi.

Koston teemalla haetaan western-genren perusvirettä, mutta tuntuu hieman ankealta, että jo itsessään maaginen tarina kuorrutetaan vihamielisellä angstilisällä. Eikö elämänhalu itsessään riitä tuottamaan suorastaan epäinhimillisiä voimia? Ehkei. Kostoteema on lähinnä hieman tylsä.

DiCaprio tekee moitteettoman roolisuorituksen, joskin Glassin hahmo jää etäiseksi. Kipu näkyy ja kuuluu, muttei tunnu. Moraalisen päätöksen kanssa painiva reissutoveri (Will Poulter), oikeudentuntoinen kapteeni (Domhall Gleeson) ja vanha intiaani (Duane Howard) vaikuttavat todellisemmilta henkilöiltä. Ehkä siksi, että Glass on jo astunut tietyn rajan yli.

Uskollisuus tunnelman aitoudelle näkyy. Kuvaaminen luonnonvalossa ja työryhmän ahkeroiminen jäätävässä ympäristössä sään ehdoilla oli niin rankkaa, että filmiporukkaa jättäytyi pois kesken kaiken. Lopputulos tarjoilee hyytäviä valintoja, jäätäviä maisemia ja kuuraisia verilöylyjä sillä volyymilla, että elokuvakameran linssikin huurtuu.

Tapellako ennemmin karhun, ihmisen vai itsensä kanssa? Iñárritu asettaa mielenkiintoisen kysymyksen.

3,5/5

Loppusnapsi:

Tuomio Vip-salista

Suomen elokuvateatterissa on nykyään hyvin harvoin pieniä, ergonomisia luksussaleja, joten on hienoa, että Sellossa on säilytetty tämä erikoisuus. Puolitoista vuotta sitten uudistettu Sellon Vip-sali on Finnkinon ainoa erikoissali. Salissa on 32 paikkaa, joista jokainen sisältää lokoisan, pehmeän nojatuolin. Napin painalluksella esiin saa jalkatuen.

Ja ilmeisesti myös makuuasentoa kohti kääntyvän selkänojan. En kuitenkaan nähnyt kenenkään laittavan selkänojaansa alas, eikä omassakaan penkissä näkynyt mitään keinoa säätöön. Missään ei ollut ohjeita penkin käyttöön. Muistan Sello Rex -ajoilta, että penkkiä sai säädettyä varsin helposti heti, kun hoksasi tekniikan. En tiedä, oliko säätömahdollisuus nyt poissa käytöstä, vai missä vika. Tuoli oli kiva noinkin, mutta olisihan mukava käyttää myös makuumahdollisuutta.

Jokaiselta penkiltä on hyvä näkyvyys valkokankaalle. Jalkatukeni nousi ja laski välillä pyytämättäkin. Näin pitkän elokuvan parissa mukava tuoli on mahtava juttu, vaikken nahasta materiaalina pidäkään.

Näytöksen ajan salin etuosan popcorn-kaappia ja mausteita sekä automaattista limukonetta saa hyödyntää rajattomasti. Väkeä lappaa laitteella maltillisesti. Limua tulee tankattua, poppareita ei.

Vip-salin lisämaksu on 8 euroa. Sarjalipulla voi maksaa hinnan perusosan. Itse maksoin lisämaksun Finnairin Plus-pisteillä. Jos joka tapauksessa aikoo ostaa popcornia ja virvoketta, jää hintaero tavalliseen saliin verrattuna varsin pieneksi. Ja onhan jaloille ruhtinaallisesti tilaa.

Vinkki! Vip-salissa voi viettää myös synttärijuhlat.

© Siru Valleala