TV: Lisää leskiä vai riittäisikö jo? – Mustat lesket ja kakkoskauden ongelmat

Mustat lesket. Kuva: Nelonen.

Mustien leskien toinen kausi päättyi eilen. Moni on ollut pettynyt uuteen kauteen, joka ei toistanut ensimmäisen kauden hedelmällistä tarinankehittelyä. Missä mentiin vikaan? Pohdin sitä hieman tässä Ilta-Sanomien tv-kolumnissa.

Sarja on edelleen hyvin tehty ja ajoittain visuaalisesti näyttävä, mutta mitä muuta se olisi toisella kaudellaan voinut olla?

Mitä olisi pitänyt tehdä Top 10:

1. Laittaa leskikolmikko useammin todelliseen vaara- ja uhkatilanteeseen.
2. Niissä asetelmissa leikitellä kolmen kesken -kemioilla ja usuttaa naiset kohtaamaan toisiaan useasta eri näkökulmasta.
3. Liittää Kirsin tuore aviomies Sakke osaksi kokonaisuutta. Leikitellä lisää sillä faktalla, että hullulla on hullu puoliso – kumpi on hullumpi?
4. Liittää myös Veeran Anttu-ihastusta enemmän mukaan aiempiin tapahtumiin, kohtaamaan lisää Jukkaa, ymmärtämään, että Veeralla on suuri salaisuus.
5. Kehittää Kirsille ja Veeralle kiinnostavampia kuvioita ja repliikkejä. Johanna pärjää omillaan paremmin, kiitos Wanda Dubielin näyttelijäntaitojen ja charmin.
6. Kertoa Buntan ja Mirjamin suhteen taustasta ja dynamiikasta.
7. Näyttää Buntasta lisää puolia. Liian selkeä pahis on yksinkertaisesti tylsä.
8. Tehdä laivapolttareista piinaavan jännittävä ja vinhoja käänteitä sisältävä jakso. C’mon – leidit ovat kaikki yhdessä laivalla, kuten räjäytetyt aviomiekkoset aikoinaan!
9. Laittaa Irina ja Buntta ottamaan toisistaan mittaa asenteella. Luoda heidän tapaamisistaan räiskyviä. Intohimo ei nyt toiminut.
10. Laajentaa koko juonikuviota kattamaan vielä isompia asioita – suurentamaan salaliittoa vaikkapa maailmanlaajuisen kriisin suuntaan! Ylipäänsä tuomaan uutta ja syvempää sisältöä tiiviin ykköskauden jälkeen.

Ja P.S. Alussa olisi myös pitänyt ehdottomasti olla kertausta aiemmasta. Muistakaa tämä mahdollisen kolmoskauden kanssa!

Wanda Dubiel, Pihla Viitala ja Malla Malmivaara Mustina leskinä. Kuva: Nelonen.
Wanda Dubiel, Pihla Viitala ja Malla Malmivaara Mustina leskinä. Kuva: Nelonen.

Siru Valleala

 

Mainokset

Jaksot: Game of Thrones kausi 6, jakso 5

Kuva: HBO.

Jaksoarviot – Sarjassa esitellään ja analysoidaan jaksojen sisältöjä, joten juonipaljastuksia on!

Game of Thrones, kausi 6, jakso 5

Hold the door!

Huomio: käytän mielivaltaisen sekaisin suomennettuja ja englanninkielisiä paikkojen ja ihmisten nimiä!

Tunnekuohu ja oivallus – siinä tämän hienon jakson loppukiteytymä. Game of Thronesin kuudennen kauden viides jakso on valtavan suuri jakso monessakin mielessä. Kerrotaan ensin päätapahtumia:

Littlefinger eli Pikkusormi is back! Eikä Sansa katso häntä hyvällä. Sansa pitää piikikkään ja arkaan kohtaan osuvan puheen – vai onko Littlefingerillä arkoja kohtia? Tyylikkään hallitulla raivolla Sansa pyytää lordi Baelishia kuvittelemaan yksityiskohtaisesti sen, mitä kammottavaa hänen nuoren naisen ruumiilleen on julmasti tehty Pikkusormen uhrattua suojattinsa Talvivaaran kammottavalle Ramsay Boltonille.

Peluri Littlefingeristä on vaikea sanoa, mitä hän ajattelee, mutta tuntuu siltä, että Sansan puhe tekee vaikutuksen ja kenties kolkauttaa Baelishin omaatuntoa edes hitusen verran. Onhan Sansa Littlefingerin suuren, edesmenneen rakkauden, Catelynin, tytär. Herra Baelish kertoo Sansalle salaisuuden ilmeisesti estääkseen sen, ettei taustalla tuimisteleva Brienne tee todeksi Sansan totisilta kuulostavia uhkauksia.

Salaisuus on se, että Sansan eno Brynden Blackfish omaa kuulemma tehokkaan armeijan. Sansalla saattaisi siis olla apureita Talvivaaran valtaamiseksi, muitakin kuin Jonin villien taistelijoiden sekalainen joukko.

Briennesta puheen ollen – hillitöntä! Briennella on ihailija! Eräs punapäinen villimies on iskenyt häneen silmänsä ja yrittää kömpelöä flirttiä! Ties mitä tästä seuraakaan… Ensin Brienne kuitenkin lähtee etsimään Brynden Blackfishiä.

Saako Sansa puhuttua Jonin mukaan valtaussuunnitelmaan? Taitaapa saada, sen verran sydämeenkäyvät ovat Sansan sanat. Tai eräät toiset, kirjetoimituksen mukana saapuvat sanat. Jonin kerran kuollut sydän syttyy taas. Mutta kuinkahan Edd mahtaa pärjätä Castle Blackin johdossa?

Sansan sisarella Aryalla Braavosissa on toisenlainen haaste. Kasvoton mies antaa Aryalle (tai siis Ei Kellekään, joka Arya nykyisin on) tehtävän, joka hänen on suoritettava, tai hän joutuu luovuttamaan kasvonsa muuriin. Hän saa pullon myrkkyä ja nimetyn kohteen. Kyseessä on näyttelijä, joka on mukana esittämässä tragikomediaa tuttuihin tapahtumiin liittyen. On mielenkiintoista nähdä, kuinka Arya reagoi näytelmään, jossa hänen isänsä Ned Stark mestataan. Arya keksii, että Cersein näyttelijä juo rommia ja päättää laittaa rommiin myrkyn – muttei aivan vielä.

On myös mielenkiintoinen kysymys, kuinka vahvasti Arya todellisuudessa on Ei Kukaan. Jaksossa paljastuu lisää kasvomuurin mysteeristä.

Ja sitten: sarjan tähän saakka suurin paljastus. Bran Westerosissa näkee näyn, jossa Metsän lapset surmaavat miehen lohikäärmelasin näköisellä piikillä – ja näin syntyy ensimmäinen Valkoinen kulkija! Luomiskertomus! Noin vain! Metsän lapset puolustivat maataan ihmisiltä ja tulivat samalla synnyttäneeksi tuhon paholaiset.

Välissä käymme Rautasaarilla, joilla Yara yrittää nousta johtoon. Ironborn ei traditionaalisesti hyväksy naispuolista hallitsijaa, mutta nyt olisi hyvä hetki muuttaa perinteitä. Theon antaa sanansa Yaran puolesta, mutta juuri, kun kuningatarta ollaan tunnustamassa, esiin astuu odottamaton henkilö. Hän on Balonin veli Euron Greyjoy, joka oitis tunnustaa Balonin murhan, eikä suinkaan kadu. Euron aikoo nyt seilata Daeneryksen luo vallankumous mielessään. Niinpä kastamaan – eli hukuttamaan Euron testiksi. ”What is dead may never die.” Euron jää henkiin ja oikopäätä kuninkaaksi, ja Yara ja Theon pakenevat vesiteitse ja hyvästä syystä.

Niin, Dany? Hän hyvästelee Ser Jorahia haikeana, sillä Jorah on lähdössä iäksi. Syy löytyy nutun hihan alta: Jorah on kuolemansairas. Daeneryksellä on kuitenkin käsky. Hän haluaa, että Jorah etsii parannuksen mystiseen, tappavaan ihosairauteensa ja palaa sitten takaisin. Dany ei tahdo hallita Seitsemää kuningaskuntaa ilman häntä. Hetki on haikea, ja molempien katseet sisältävät suuria muruja siitä tunteesta, jota he ovat pitkän seikkailunsa aikana yhdessä jakaneet, hyvässä ja pahassa.

Tyrion tapaa Meereenissä mielenkiintoisen uuden tuttavuuden. Punainen papitar Kinvara Volantiksesta tuodaan puheille. Hän kertoo Danyn olevan Valittu. Muun muassa viime jakson, jossa Dany taas vaelsi tulisen pätsin läpi koskemattomana, perusteella siltä tietenkin vaikuttaisi. Epäilevä Varys saa papittarelta ikävän, oikeaan osuvan muistutuksen menneistä eli siitä hetkestä, jona Varys menetti sukukalleutensa. Papitar tietää selkeästi liikaa, se näkyy Varysin silmistä.

Nyt kisassa on siis kaksi muinaisen oloista, synkeänpunaisiin pukeutuvaa noitanäkijää, joilla on eriävät mielipiteet. Melisandrehan on tullut tulokseen, ettei Valittu olekaan Stannis, vaan Jon.

Toisaalla Branilla on uusi näky, ja aivan hirmuinen tällä erää. Näyllä on myös suuria seurauksia. Bran vaeltaa Valkoisten kulkijoiden lomassa ja saapuu Yön kuninkaan eteen. Toisin kuin yleensä, Yön kuningas näkee hänet. Näkee ja tarraa jäisen luisella kourallaan. Bran herää huutaen. Hänen kädessään on merkki, ja on selvää, että nyt Yön kuningas on matkalla Branin luo.

Aargh, piinaavan loppuhuipennoksen aika! Valkoinen surma on saapunut, kulkijat piirittävät Metsän lasten, Vapaan väen sydänpuun ja Korpin luolan. Meera yrittää hoputtaa Hodoria apuun, mutta tilanne eskaloituu nopeasti taisteluksi elämästä ja kuolemasta. Hengenvaarassa olevan Branin mieli on yhä toisaalla – näyssä, jossa hän taas näkee isänsä ja Hodorin nuorina. Metsän lapset tulittavat jääluurankoja kivipommeilla, mutta kulkijoiden armeija on loputon. Taikatuli ei kauaa pidättele Kuolleita johtajia.

Meera ja metsän lapset.
Meera ja metsän lapset.

Nyyh, Summer-koira… Urhoollinen Summer antaa panoksensa rakkaan Braninsa puolesta, ja tällä erää rohkea taistelu on viimeinen. Eih!!

Summer ei ole ainoa urhea viimeinen taistelija. Meera huutaa Branille näyn läpi käskyn siirtyä Hodoriin. Kolmisilmäinen Korppi kohtaa loppunsa, ja on aikaa lahjoittaa kunniakas titteli Branille. Vanha Korppi katoaa savuna ilmaan. Samalla alkaa kauhea karkumatka, jonka aikana yksi jäljelle jäänyt Metsän lapsi tekee hänkin uhrauksen. Meera, Hodor ja Bran saavat etumatkaa ja pääsevät ulos. Vain ovi pitelee tappajaluurankoja saamasta Brania kiinni.

Ja ovea pitelee Hodor. Seuraa jakson tunteellisin hetki. Bran, joka on nyt yhtä aikaa kahdessa paikassa, on yhä näkynsä uumenissa ja näkee nuoren Hodorin kaatuvan maahan. Samalla, kun nykyajassa uskollinen Hodor käyttää kaiken voimansa oven kiinni pysymiseen ja tuntee, kuinka Valkoiset kulkijat pureutuvat hänen lihaansa, hokee nuori Hodor tulevaisuuden verhon läpi huudettua käskyä, yhä uudestaan: Hold the door! Hold the door! Hold the door! Ho the door! Ho the door! Ho door! Ho door… Hodor… Hodor…

 

GoTHodor
Sam Coleman / Nuori Hodor. Kuva: HBO.
Kristian Nairn / Hodor. Kuva: HBO.
Kristian Nairn / Hodor. Kuva: HBO.

Vou! Siis mitä oikein tapahtui?

Jakso päättyy siihen, että katsoja todella ymmärtää eri aikatasojen olevan hyvin, hyvin merkittäviä. On helppo elää sarjaa sen tässä-ja-nyt-juonen tasolla, mutta syvyyksissä, myyteissä, ajassa ja historiassa on niin paljon suuria elementtejä, että sieltä saattaa pulpahtaa esiin vielä aivan mitä vain.

On monella tapaa järkyttävää, että luoja kokee kohtalonsa luomakuntansa uhrina. Metsän lapset, Vapaa kansa, loi itse Valkoiset kulkijat, jotka nyt tappoivat heidät. Tiesivätkö he tämän kaiken aikaa?

Sarja laajenee melkein sietämättömän moniulotteiseksi. Mitä syvyyksissä piilee? Jonkinlainen jumaluus? Ikiaikainen tieto ja elämän tarkoitus? Loputon avaruus? Tapahtuuko todella aikamatkailua, vai manipuloiko vielä kypsymätön Bran aikaa jollain lailla? Voiko hän tehdä sitä lisää? Onko hän jo tehnyt sitä tulevaisuudesta käsin? Branista tuli nyt yksi selkeä pääpeluri. Ja mitä kaikkea Bloodraven on jo kyvyllä tehnyt?

Nyt katsoja myös ymmärtää, että pitkään mukana olleen Hodorin merkitys on tiedetty jo alusta asti. Kirjailija George R. R. Martin on kertonut tienneensä Hodorin kohtalon heti kirjasarjan alussa. Vaikka tv-sarja nyt kulkee kirjojen edellä, on Martin vahvasti mukana sen teossa. Samalla, kun selviää, miksi Hodorin hahmo on osannut koko aikuiselämänsä aikana sanoa ainoastaan sanan ”hodor”, selviää se, että Bran aiheutti hänen kuolemansa. Nuori Hodor eli renki Wylis näki tulevaisuudesta saapuneen Branin ja samalla oman tulevan, karmean kuolemansa. Helppo elää sellaisen tiedon kanssa?

Voi Hodor!

Kuva: HBO.
Kuva: HBO.

Tv-sarjan tekijät D.B. Weiss ja David Benioff olivat sanojensa mukaan ällikällä lyötyjä, kun Martin kertoi Hodorin koko traagisen tarinan loppuineen päivineen. Niin kävi, että Bran, joka sarjassa on yksi viattomimmista hahmoista, oli sittenkin vahingossa murhaaja ja syypää hyvän tulevan ystävänsä ja apurinsa mielenterveyden romahtamiseen!

Ja yhä se vain kutkuttaa, olenhan aikamatkateeman ja kaiken maailman luuppien fani: mitä voi vielä tapahtua? Onko moni jo tapahtunut käänne, vaikka jo monta kautta sitten, Branin tekosia? Enpä olisi uskonut, että GoT astuu näin vahvasti tähän suuntaan!

”The past is already written, the ink is dry.”

Hold the door -kohtaus:

 

P.S. Jos mikään tässä mainittu ei hätkähdyttänyt, niin kuinkas on, hätkähdyttikö se pippelilähikuva?

© Siru Valleala

Mukavat töppääjät: The Nice Guys (***½)

Ensi-ilta 20.5.2016

Annos: SHANE BLACK / THE NICE GUYS
Juomasuositus: milkshake, viskillä

Joissain elokuvissa on heti alkuun sellaista metkaa mukavuutta. The Nice Guys on tällainen, tuttavallisen miellyttävä pätkä, jonka letkeys kantaa loppuun saakka. Siitä huolimatta, että toimintakomediassa kaksi törppöä yksityisetsivää kännää, tunaroi ja turvautuu herkästi väkivaltaan. Ja pälättää koko ajan.

Russell Crowe esittää epämääräistä yksityisetsivää ja palkkapahoinpitelijää Jackson Healeyta, joka saa mystiseltä Amelialta (Margaret Qualley) tehtäväksi hankkiutua muutamasta epämiellyttävästä häiskästä eroon. Yksi heistä on Ryan Goslingin näyttelemä Holland March, joka taas on suorittamassa omaa palkkiotehtäväänsä: penkomassa suositun pornotähden murhaa. Toisiaan mäiskivät heput huomaavat pian, että heillä on yhteinen vihollinen. Ja kun yhdistää elämän kolhiman Healeyn ja viinan kanssa heikkopäisen Marchin, saadaan tulokseksi mehevää säntäilyä.

Tapahtumapaikkana on 1970-luvun Los Angeles, ja hehkulla ja hohteella lavastettu groove miljöö tuo oman viihteellisen lisänsä. Kaiken kaikkiaan tämä leffa on hyvin viihdyttävä. Kiss Kiss, Bang Bang –elokuvan (2005) ohjaaja Shane Black on mies esimerkiksi Tappava ase -elokuvien käsikirjoitusten takana – viihdytysmies.

TNG_Day_#32_12102014-61.dng

Vahvassa sivuosassa on Marchin teinitytär Holly (Angourie Rice), jonka rooli on yksi elokuvan pääpiristyksistä. Näppärää ja fiksua tyttöä kohdellaan kuin tasa-arvoista aikuista. Hollylla on avainrooli konnien kitkemisessä, ja hän tuo brutaaliin menoon myös hyvyyden lisän. Naiiviudelta vältytään hienosti. Isäänsä tytär pitää suurena luuserina, ja asetelma anniskelee paljon huumoria.

TNG_Day#45_01282015-26.dng

Amelian äitiä esittää Kim Basinger, jonka tavallaan ”kuuluu” olla mukana, mutta jonka rooli jää hieman ohueksi ja hyvin kuminaamaiseksi. Crowe ja Basinger on viimeksi nähty yhdessä elokuvassa L.A. Confidential (1997). Crowen hahmon kanssa jouduin hieman painimaan. Hänestä tulee liikaa mieleen Orange Is the New Blackin lepsu Healy, nimeä myöten. Hahmon lakonisesta karskiudesta oppii kuitenkin melkein pitämään.

Gosling on kerrassaan mainio, nakutettu rooliinsa. Hepun tulisi selkeästi tehdä lisää komedioita – tätä ilmeilijää lisää! Marchin hahmo on on

Rytmi toimii hyvin. Osaan kohtauksista voisi vaikka soittaa Birdmanin tyyliin rumpuja taustalle, ja rento biitti löytyisi heti. Jännitys tiivistyy supergangsterien koventaessa otteitaan, mutta kautta elokuvan tunnelma on letkeä. Käänteet ovat useimmiten nautittavan odottamattomia. Juoni ei lopulta ole ollenkaan ykkösasia – näin myös negatiivisessa mielessä. Paremmalla tarinalla käsissä olisi vielä mainiompi tekele.

Mukana on pieni yhteiskunnallinen ja ympäristöllinen sanoma, jota 70-lukua ja nykypäivää verratessa on hauska pohtia. Ainakin kamujen seuraavaan koomiseen kahakkaan saakka.

The Nice Guys
3,5/5

TRAILERI:

 

© Siru Valleala

Mammakimara – Mother’s Day (**)

Ensi-ilta 29.4.2016

Annos: Garry Marshall / Mother’s Day
Juomasuositus: vahvaa ja paljon

Se on äiskäinpäivä aivan kynnyksellä. Hyvää äitienpäivää omalle upealle äidilleni! Ja hieman myös itselleni. Aion juhlia äitienpäivää – menemällä elokuviin! Onneksi en kuitenkaan ole menossa katsomaan tätä elokuvaa, näin sen jo eräänä epä-äitienpäivänä. Älkää muutkaan menkö! Tai jos menette: varoitettu on!

Vastailen viihteen vuoksi omiin kysymyksiini:

K: Mitä elokuvasta Mother’s Day jäi mieleen?
V: Se, että Julia Roberts näytti Emmerdalen Val Pollardilta. Ja se, että klovneilta saa parhaat elämänohjeet. En tosin muista, mitä ne olivat.

K: Kenelle elokuva sopii?
V: Heille, joista on hauskaa repeillä monikulttuurisille vitseille ja erodraamalle. Eron kanssa kamppaileville, koska silloin ei kannata heittää hukkaan mitään liian mestarillista. Tai onhan tässä perin juurin voimaannuttava eroteema. Jennifer Anistonin, Julia Robertsin, Kate Hudsonin ja Valehtelevien viettelijöiden Shay Mitchellin faneille. Ja heille, joita miellyttivät Marshallin edelliset ison köörin juonisotkuelokuvat Ystävänpäivä (2010) ja New Year’s Eve (2011). Pretty Woman (1990) on omassa nostalgialuokassaan, ei verrata nyt siihen.

K: Entäpä kenelle ei sovi suinkaan?
V: Höpsöjen ja kaavamaisten draamakomedioiden inhoajille. Romanttisten komedioiden inhoajille. Tämä ei ole suoraan romanttinen komedia, mutta noudattaa romcomin muotoa täydellisesti. Elokuva ei sovi puolinaisesti pureskellun ystäville – kaikki jauhetaan niin loppuun saakka, että saadaan katharttinen, sydännestettä tihkuva loppukliimaksi.

K: Kuka suoriutuu roolistaan parhaiten?
V: Jason Sudeikis. Hän onnistuu hetkittäin olemaan sympaattinen, hukassa oleva kahden tyttären eronnut isä. Leffassa tuntuu olevan aidommin esillä isyys kuin äitiys.

K: Elokuvan pohjanoteeraus?
V: Asuntoauton riistäytyminen hallinnasta. Siellä sitten niin kovin konkreettisesti sekoittuvat sulaan sopuun niin vitivalkoiset punaniska-appivanhemmat kuin tyttären parjattu intialaisaviomies. Ja olivatko hirmuiset lesbotkin samassa lastissa?

K: Kerro jotakin hauskaa triviaa?
V: Leffassa esiintyvät tai vilahtavat Julia Robertsin kolme lasta Hazel, Phinneas ja Henry. Elokuvasta voi bongata myös erään Pretty Womaniin liittyvän viittauksen. Se ei ole se, että Julialla on päässään sama peruukki kuin Pretty Womanin aikamatkakohtauksessa. Jenniferin ja Katen treeniasut ovat Hudsonin omasta treenivaatelinjastosta nimeltä Fabletics.  Ja tämä se vasta onkin jännittävää: Julia, Kate ja Jason ovat kaikki vasenkätisiä! Mutta Jennifer EI OLE!

K: Montako tähteä ja miksi?
V: Kaksi kappaletta. Toinen siitä, että elokuvan jälkeen on kaikesta soopasta ja soapista huolimatta ihan positiivinen olo ja toinen siksi ettääää… On kesäistä ja aurinko paistaa ja huomenna saan aamuteen petiin – saanhan!

Onnea myös kaikille muille äideille ja äidinmielisille!

TRAILERI:

P.S. Mitäkö elokuvaa siis aion mennä itse katsomaan? No Spotlightii! Viimeinkin!

© Siru Valleala

TV: Game of Thrones jatkuu maltilla (***½)

Daenerys. HBO Nordic.

Game of Thrones
Uudet jaksot maanantaisin HBO Nordicilla

Tämä sama arvioni löytyy hieman muokatussa muodossa myös Ilta-Sanomista.

HUOM! Pieniä juonipaljastuksia!

Fantasiadraama Game of Thronesin kuhistu kuudes kausi käynnistyi HBO Nordicilla takuuvarmalla, mutta vielä varsin rauhallisella otteella. Perusasioihin käydään käsiksi heti: kuulaalla lumella lepää Jon Snow’n (Kit Harington) manan rajan ylittänyt jylhä hahmo.

Toverit, ne muutamat uskolliset, kuljettavat Jonin suojaan, ja mukana on myös mystinen Melisandre (Carice van Houten), elämän ja kuoleman noita. Ruumiinvalvojaisten tunnelma on kuin häkkiin ahdistettujen eläinten satimessa, sillä ulkopuolella kapinoitsijat lietsovat kiivaasti joukkojaan. Ratkaisuja on keksittävä äkkiä.

Muidenkin tarinalinjojen pääkohdat käydään kattavasti läpi, varmasti myös kertauksen vuoksi. Dornesta saapuu surusieluinen laiva rannalla odottavan Cersein (Lena Headey) luo. Sokeutunut Arya (Maisie Williams) hapuilee maailmaa nyt muiden aistien kautta. Kuinka kävi surmanhypyn suorittaneiden Sansan (Sophie Turner) ja Löyhkä-Theonin (Alfie Allen)?

Mielenkiintoisimmat uudet käänteet tapahtuvat etelässä. Dornen naiset nousevat taisteluun miehiä vastaan, ja jatkoaikeet eivät voi olla kuin ovelan verisiä. Näistä veikeistä murhaajattarista kuullaan vielä.

Daenerys (Emilia Clarke) taas on dothrakien vankina ja kuuntelee vaiti törkeää kielenkäyttöä, kunnes hänen menneisyytensä khaleesina paljastuu. Dothrakit reagoivat tavalla, joka yllättää Daeneryksen.

Uudella kaudella Bran (Isaac Hempstead Wright) palaa tarinaan.
Uudella kaudella Bran (Isaac Hempstead Wright) palaa tarinaan.

HBO juuri julkisti George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjoihin pohjautuvan sarjan jatkuvan vielä ainakin seitsemännelle kaudelle. Kuudennen kauden aloitusjakso on johdattelua ja tulevan rakentamista – kuten lähes koko viides kausikin. Vielä ei paljastu juuri muu kuin se, että tyyli on tuttua ja turvallisen vaarallista GoT-laatua. Keneenkään ei voi lopullisesti luottaa, ja katsojaa jännittää, kuka kellahtaa seuraavaksi.

Merkityksellisempää on kuitenkin se, millaisin menetelmin Rautavaltaistuinta hitaasti saarretaan ja ehditäänkö se tehdä, ennen kuin pohjoisen kuolleet kulkijat puhaltavat jäisen henkäyksen kaiken vielä elävän ylle.

Ja tietenkin se, mitä käy Jonille… Näinkö?

Jon Walker?
Jon Walker?

Game of Thrones
Kuudennen kauden aloitusjakso 3,5/5

P.S. Tiistaisin HBO:lle saapuu myös keskusteluohjelma After the Thrones, jossa puidaan kunkin jakson tapahtumia. Analyysin ystäville tällainen show kuulostaa tervetulleelta lisältä.

Itselläni ei pressisivuston ohella ole ennen ollut pääsyä HBO-sarjoihin, mutta nyt luvassa on muutaman kuukauden setti. Pakko tuo (lahjajäsenyys) oli nyt lunastaa, kun edes pressille ei Game of Thronesin uuden kauden alkua suvaittu etukäteen näyttää! After the Thronesia seuraamaan pian siis myös.

Siru Valleala

Kate kostaa: The Dressmaker (****+)

The Dressamaker: Kate Winslet. Kuva: Cinema Mondo.

Ensi-ilta 15. huhtikuuta 2016

Annos: Jocelyn Moorhouse / The Dressmaker
Juomasuositus: punaista ja kuplivaa, loraus myrkkyä

Viimeinkin pääsen hehkuttamaan tätä helmeä! On mielenkiintoista, kuinka toisinaan tovin kuluttua elokuvan näkemisestä katsomishetken tunne laimenee. Joidenkin elokuvien, kuten ehkäpä leffan Carol, kanssa kävi niin.

Mutta The Dressmakerin kanssa ei käynyt! Yhä hykerryttää, kun ajattelee synkänveikeää, Kate Winsletin tyylillä tähdittämää draamakomediaa.

Kävin varta vasten juhlistamassa Kino Engelin viimeisiä remonttia edeltäviä hetkiä The Dressmakerin ennakossa. Harmi, että taas on yksi omaleimainen teatteri pelistä pois, ainakin hetkeksi.

Omaleimainen on Jocelyn Moorhousen ohjaama, Rosalie Hamin romaaniin pohjautuva värikylläinen elokuvakin. Australialainen kyläpahanen hätkähtää, kun kuoliaaksi vaiettu musta lammas palaa kotiin – kostonpunaisissa. Kate Winsletin näyttelemä Myrtle eli Tilly pakotettiin nuorena tyttönä muuttamaan pois epäiltynä kauheasta teosta. Nyt häntä ei enää tunnista edes sekopäinen Molly-äiti (loistava Judy Davis).

Tilly saa jo valmiiksi vinksahtaneen kylän vielä vinksahtaneempaan tilaan. Haute coutureen pukeutunutta pahatarta katsovat naiset karttaen ja miehet palvoen. Erityisen myyty on Teddy (Liam Hemsworth), jonka huomion vuoksi myös Tillyn oma mieli myllertyy.

Tyyli ennen kaikkea, vaikka vankila uhkaisi! Kylä täyttyy vaivihkaa liehuvista helmoista, kapeista uumista ja huumaavasta eleganssista. Tillyn teot lakaistaan hetkeksi maton alle, kunhan hän suunnittelee ja valmistaa jokaiselle oman tyrmäävän tyyliasun. Paikkakunnan poliisimies (hersyvä Hugo Weaving) on suurimmassa mekkohurmiossa.

Kuva: Cinema Mondo.
Kuva: Cinema Mondo.

Elokuvaa katsoessa mielessä alkaa soida Nick Caven Murder Ballads. Musta huumori, tyylilajien väistely ja kaiken taustalla goreileva kuolemantapaus ja sen aiheuttama kuohuva kostonhimo säväyttävät. Kun rakkaustarina syvenee, irvaillaan myös romantiikalle. Hetken aikaa kaikki on täydellistä, ja katsoja alkaa jo pelätä onnellista loppua.

Kuva: Cinema Mondo.
Kuva: Cinema Mondo.

Huh helpotus, sellaista ei ole onneksi luvassa! Vai onko omanlaisellaan, tulisella tavalla? Tärkeimmäksi teemaksi karmeiden turmien ohella nousee Tilly-tyttären ja Molly-äidin suhde. Se on hyvin epätavallinen. Kylähulluksi leimatun Mollyn mieli käsittelee tytär-asiaa psyykkisen muurin läpi.

Kuva: Cinema Mondo.
Tytär ja äiti. Kuva: Cinema Mondo.

Juonesta tai koko elokuvasta ei kannata tietää enempää etukäteen. Kieroileva dialogi, outojen käänteiden suma, hervottomat sivunäyttelijät ja kuosien kirjo vievät mukanaan vastustamattomasti.

The Dressmaker
4+/5

TRAILERI:

Kate, vanha kuoma

Yllätyin, kun huomasin IMDb-sivustolla kuumana käyvän keskustelun Kate Winsletin (s. 1975) ja Nälkäpelistä tutun Liam Hemsworthin (s. 1990) ikäerosta The Dressmaker-elokuvan lemmentarinaan liittyen. Eipä käynyt mielessä, että tuossa nyt on reippaasti vanhempi nainen ja nuorempi mies. Toki tarinan aikakaaren suhteen näyttelijöiden oikeat iät ovat epäloogiset – kummatkin kertovat muistavansa toisensa lapsina – mutta elokuvahan on fiktiota! Tarina toimii, kun moisiin asioihin ei edes kiinnitä  huomiota. Sitä paitsi elokuvan rakkaustarina on joka tapauksessa liioiteltu.

Kate on lempinäyttelijöitäni ja valitsee usein elokuvia, joista pidän. Ensimmäinen Winslet-elokuvani oli Taivaalliset olennot (Heavenly Creatures, 1994), tuo Peter Jacksonin hurmaava ja raastava elokuva tyttöjen välisestä ystävyydestä ja mielikuvitusmaailmasta. The Dressmaker on tehty reipas 20 vuotta tuon elokuvan jälkeen, mutta siinä on jotain samaa voimaa: periksiantamattomuutta, intohimoa ja hyppäämistä odottamattomaan.

©Siru Valleala

Game of Thrones -näyttelyssä kuollaan

Itse viimeistelin fantasiasarja Game of Thronesin viidennen kauden vasta noin kuukausi sitten, joten en ole aivan yhtä tulisilla hiilillä kuin muut kuudetta kautta pidempään odotelleet. Olipa odotus kiivasta tai lempeää, se päättyy 25. huhtikuuta eli tuossa tuokiossa.

Sitä ennen Helsinkiin, Kampin Narinkkatorille saapui näyttävä telttahalli, jossa esillä on pieni Game of Thrones -näyttely. HBO Nordicin promonäyttelyssä vieraat saavat maksutta astua Mustan ja valkoisen taloon.

Kutsuvieraiden avajaisissa tiistaina 12. huhtikuuta oli sekä herkistynyt että huvittunut tunnelma. Huvitusta aiheutti erityisesti interaktiivinen Hall of Faces -muuri eli käytännössä tabletti, jonka kuvasovelluksen avulla omat kuolleet kasvonsa voi tallentaa sähköisesti jaettavaan muurivideoon. Oli vaikeaa kuvata itseään kuolleena, mutta sovelluksen efektit lisäsivät kivaa kalmaisuutta.

Kuolleiden muurissa näkyy tuttuja ja vieraita.
Kuolleiden muurissa näkyy tuttuja ja vieraita.

Toinen hauska puuha oli poseerata Arya Starkin Neula-miekan kanssa joko iskijänä tai uhrina. Neula oli varsin terävä. Jätetään osapuolten ilmeet arvailujen varaan.

Piikikäs Needle.
Piikikäs Needle.

Paikalla on myös itse Rautavaltaistuin koko komeudessaan, ja hetken aikaa kukin vieras sai maistaa Lannisterin vallan makeaa makua. Olipa ylväs olo!

Iron throne.
Iron throne.

Milloin saammekaan ihanaisen kamalaisen Jaimen (Nikolaj Coster-Waldau) valtaistuimelle…

Jaime Lannister.
Jaime Lannister.

Näyttelyssä on myös Aryan, Jaqen H’gharin ja Waifin puvut sekä Monikasvoisen jumalan lähde. Faneille on varmasti huikeaa kurkata edes murto-osaan kulisseista.

got4

Avajaisten musiikkiesityksenä kuultiin mielenkiintoisia Ida Elinan konserttikantelesovituksia muun muassa sarjan tunnusmusiikista.

Uutta kautta odotellessa voi fiilistellä trailereita ja teasereita. Avajaisissa nähtiin tuorein  traileripätkä, josta selvisi ainakin muutaman henkilön olemassaolosta olennaisin. Jon Snow’n tilanne jäi toki arvoituksellisen auki. Illan isäntä Mikko Leppilampi tiukkasi jokaiselta haastateltavaltaan, onko Jon elossa vai ei. Arvonnassa muhkean tuotepalkinnon voittaneen Kirsi Jääskeläisen sanoin: ”Tietenkin!”

Näyttely on avoinna Narinkkatorilla Helsingissä 13.–17. huhtikuuta:
ke-pe  12-20
la  10-18
su  10-15

Uusin traileri:

Teasereita:

Trailerin analysointia – kooste siitä, mihin viimeksi jäätiin:

© Siru Valleala

TV: Stephen King ja 11.22.63 (***½)

FOXilla maanantaisin klo 22.00, alkaen 11. huhtikuuta 2016

Annos: 11.22.63
Juomasuositus: retrodrinkkejä

Aika ovela tämä Stephen Kingin romaaniin perustuva FOXin minisarja. Trillerisarjassa yhdistyy sen verran monta kiehtovaa elementtiä, että muodostuu koukuttava kokonaisuus siitä huolimatta, ettei pohjaidea ole kovin originelli.

Heppu löytää reitin menneisyyteen ja haluaa muuttaa pahoja asioita hyviksi.

Siinä ydinajatus, joka jalostuu yhdeksäksi jaksoksi mukiinmenevää aikamatkaseikkailua. Äidinkielenopettaja Jake Epping (James Franco) saa tietää, että tutun lounaspaikan isäntä Al (Chris Cooper) on vieraillut vaatekaapin kautta 1960-luvulla useaan otteeseen.

Alilla on jalo aie, jonka avulla hän haluaa muuttaa koko Yhdysvaltojen nykytilanteen. Hän on päättänyt estää John F. Kennedyn murhan. Oma sairaus uhkaa keskeyttää aikeen, joten Al pyytää Jakelta apua. Tämä käy kurkkaamassa 60-lukua, säikähtää, mutta myös viehättyy.

Kohta sinkkuope on singahtanut menneisyyteen, rikastunut vedonlyönnillä, hankkinut puvun ja auton ja piilottelee muilta älypuhelintaan. Hän ryhtyy selvittämään, missä majailee eräs Lee Harvey Oswald. Aikaa salamurhan päivämäärään, joka on samalla sarjan ja kirjan nimi (22. päivä marraskuuta vuonna 1963), on kolme vuotta. Siinä ajassa ehtii vaikkapa rakastua.

Pelkkää tunnelmafiilistelyä menneisyydessä hengailu ei ole. Perhosvaikutus ei aio suosiollisena sykkiä uusia seurauksia, eikä menneisyyttä oikeastaan huvita lainkaan muuttua. Siitä muistuttamassa on synkkiä hahmoja, joita Jake vähän väliä tapaa. Heillä on vain yksi viesti: ”Sinun ei kuuluisi olla täällä.”

Yliluonnollinen, kingimäinen ilmapiiri leijuu tapahtumien ympärillä. Jake saa huomata, ettei hän ole tervetullut matkalainen.

Sarja ottaa rennon röyhkeästi vaikutteita vaikkapa Narnia-sarjasta, Paluu tulevaisuuteen – elokuvista ja Life on Marsista ja viittaa ahkerasti Stephen Kingin aiempaan tuotantoon. Fanien on hauska bongailla muitakin yksityiskohtia kuin sitä perusfaktaa, että tapahtumat alkavat Kingin luottoseudulla Mainessa.

Suomen televisiossa pilottijakso ”Jäniksenkolo” on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on lähinnä sen esittelyä, kuinka elämäänsä tympääntynyt tylsimys sopeutuu coolille kuuskytluvulle. Toisessa jaksossa alkaa tapahtua.

Kaiken kaikkiaan sarja on viihdyttävä ja jollain tapaa kodikas. Miljöö on hienosti toteutettu, eikä nykyaikaa tule ikävä. Romaanin seuraaminen on uskollista.

James Franco (s. 1978) on käsittämättömän tuottelias heppu. Parhaiten elokuvista Milk (2008), 127 tuntia (2010) ja Spider-Man – hämähäkkimies (2002) muistettu näyttelijä aloitti uransa tv-teinisarjoissa. Kingin sarja on silti hänen ensimmäinen pääroolinsa televisiossa. Muita rooleja riittää hengästymiseen saakka. Näyttelemisen ohessa Franco myös tuottaa, ohjaa, käsikirjoittaa ja kirjailee romaaneja. Ja opiskelee aina, kun ehtii!

Lue Francon intensiivielämästä lisää tästä New York Timesin artikkelista.

11.22.63 / pilottijakso
(***½)

TRAILERI:

© Siru Valleala

Suffragette – naisten taisto (***)

Suffragette.

Ensi-ilta 8. huhtikuuta 2016

Maistiainen: SARAH GAVRON / SUFFRAGETTE

Naisten äänioikeustaistelijoista kertovan Carey Mulligan -elokuvan tärkein hetki koittaa lopputeksteissä. 1910-luvulle sijoittuvassa tarinassa joukko rohkeita (valkoisia) brittinaisia tekee mitä vain saadakseen (valkoisen) miesvallan kukistettua. Lopputekstit valaisevat, milloin tasa-arvoinen äänioikeus maailmalla lopulta saavutettiin, ja hätkähdyttävää on, kuinka myöhään se monissa maissa tapahtui. Saudi-Arabiassa vasta viime vuonna naiset astelivat äänestämään – tai osa heistä.

Myös Isiksen sortotoimien myötä elokuva on tärkeä muistuttaja historian epäkohdista, jotka ovat yhä elävästi läsnä. Hieman kritiikkiä saa se fakta, että eivät kaikki miehetkään olleet vielä tapahtumien aikaan oikeutettuja äänestämään. Carey Mulliganin Maud-hahmon syvyys fiktiivisenä henkilönä ei myöskään yllä käsikirjoituksen tasolla tositapahtumien ja tunteiden rinnalle – jää tunne, että todellisista hahmoista ja käänteistä olisi halunnut kuulla lisää.

Carey Mulligan / Suffragette.
Carey Mulligan / Suffragette.

Näyttelijät tekevät parhaansa, joskin Meryl Streepin pieni vilahdus olisi voitu jättää pois kokonaan, mutta elokuvan harmaa väritys rinnastuu laimeahkoon lopputulokseen. Juuri, kun vauhtiin viimein alettiin päästä, tarina jo katkeaa.

Silti elokuva on mielenkiintoinen ja paikkansa lunastava aikamatka.

Suomi muuten, joskaan ei vielä itsenäisenä, oli Euroopan ensimmäinen maa, jossa naiset saivat äänioikeuden. Tämä tapahtui vuonna 1906, mutta elokuvasta supermaamme on unohdettu pois!

Suffragette
3/5

TRAILERI:

© Siru Valleala

Kirsikkapuiden alla itkettää (***½)

Kirsikkapuiden alla, Cinema Mondo.

Ensi-ilta 8. huhtikuuta 2016

Annos: NAOMI KAWASE / AN – KIRSIKKAPUIDEN ALLA
Juomasuositus: Ramunea, kirsikkamehua, oolongteetä

Naomi Kawasen ohjaamassa An-elokuvassa (suomeksi Kirsikkapuiden alla) on onnistuttu vangitsemaan kirsikankukkien kauneuden luoma olennaisin tunnelma. Elämä on hurmaavaa, mutta häipyväistä, syntyväistä, mutta kuolevaista. Silti se kannattaa katsoa läpikotaisin, ihailla, jakaa tunne läsnäkulkijoiden kanssa.

Sentaro (Masatoshi Nagase) on vastoinkäymisten kolhima pienen herkkukioskin pitäjä. Hänen dorayaki-pannukakkunsa eivät ole parasta laatua, eikä asiakkaita ole paljon. Yksi vakiokasvoista on nuori Wakana (Kyara Uchida), yksinäisen oloinen koulutyttö, jolla on pieniä unelmia.

Kolmas katselija, kulkija, kolhittu on Tokue (Kirin Kiki), iäkäs nainen, jonka kantama leimaava sairaus näkyy hänen käsissään. Tokue haluaa töitä. Hänen an-punapaputahnansa on suunnattoman herkullista. Vaikka Sentaroa arveluttaa, hän antaa vanhukselle mahdollisuuden. Kohta kioskin ulkopuolella kiemurtelee pitkä jono.

Kirsikkapuiden alla, Cinema Mondo.
Kirsikkapuiden alla, Cinema Mondo.

Elokuva, jonka näin itse jo syksyllä Rakkautta & anarkiaa -festivaaleilla, on hidasrytmisesti viipyilevä. Ajatus paputahnasta ei länsimaalaiselle katsojalle tuo ehkä ylintä herkullisuutta mieleen, mutta Japanin kulttuuriin tottuneena oma dorayakin nälkäni kasvoi elokuvan aikana tuskallisiin mittoihin.

Tässäkin leffassa, kuten myös elokuvassa Siskokset, kulinarismilla on hyvin keskeinen asema. Ulkopuolisen voi olla vaikea ymmärtää, kuinka merkittävää on, kun Japanissa joku onnistuu valmistamaan niin maittavan makupalan, että sitä saavutaan jonottamaan kaukaa.

Eikä japanilaista draamaa ilman itkettäviä kohtaloita! Elokuva saa käänteillään (ja kauniilla musiikillaan!) palan kurkkuun ja ihmisen pohtimaan pienuuttaan. Lämminhenkisyys ei kuitenkaan ylitä ällöttävyyden rajaa vaan säilyy kenties juuri sellaisena, kuin dorayaki parhaimmillaan on: ei liian makeaa, mukavan pehmyttä, miellyttävästi täyttävää.

Ensi-ilta on sopivasti kirsikankukka-aikaan, sillä juuri tällä hetkellä Tokion taivas on täynnä kirsikankukkasadetta ja joet ovat saaneet valkean kukkaispeitteen.

Joten paremman puutteessa suunnatkaahan teattereihin – ja sen jälkeen vaikkapa Momotokon vegeraamenkeitolle!

Kirsikkapuiden alla / An
3,5/5

TRAILERI:

© Siru Valleala