Tv-sarjat

TV: Homeland palaa haudanvakavana (****)

Julkaistu 20.3.201611.4.2016 kirjoittanut siruvalleala

Mandy Patinkin / Saul Berenson, Rupert Friend / Peter Quinn ja Claire Danes / Carrie Mathison

Sunnuntaisin MTV3 klo 23.45, alkaen 20. maaliskuuta 2016

Annos: Homeland – Isänmaan puolesta
Juomasuositus: kofeiinishotti

Ihmettelen tämän sarjan lähetysaikaa: lähes puoliltaöin sunnuntai-iltana. Kyseessä on yksi kiinnostavimmista ja parhaiten tehdyistä Maikkarin sarjoista, ja tuupattuna sitten tuollaiseen yörakoon. Digikonkareita asia ei tietenkään haittaa, aina voi tallentaa, katsoa Katsomosta tai vaikkapa odottaa koko viidennen kauden saapumista Netflixiin, jossa edelliset neljä kautta jo komeilevat. Yöajan ystävät voivat myös katsoa jaksonsa vielä myöhemmin, telkkarista torstaisin klo 00.35.

Kyseessä on viides kausi Homelandista eli sarjasta Isänmaan puolesta. Ilman Clare Danesia sarja ei olisi mitään, joten on ilo havaita, että myös viidennellä kaudella Danesin esittämä epävakaa, kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava Carrie Mathison tempoilee ja tasapainottelee oikean ja väärän välillä entiseen malliin.

Maisemat ovat muuttuneet. Kaksi vuotta on kulunut neljännen kauden CIA-ajoista, ja irtisanoutunut Carrie on löytänyt uuden tehtävän. Hän toimii Düring-säätiön turvallisuuspäällikkönä Berliinissä. Tytär Frannie ei ole ainoa rakas uudessa elämässä – Carriella on myös komea saksalaismies, juristi Jonas (Alexander Fehling).

Alkuun vaikuttaa siltä, että Carrie voi hyvin. Lääkkeet toimivat ja menneet kauhut, kuten alkukausien tunnemyrsky Nick Brodyyn (Damian Lewis) liittyen, rakkaan menetys, yllätysraskaus ja siinä ohessa Lähi-Itään sijoittuvat traagiset iskut, räjähdykset, ohjukset, salamurhat, peitetehtävät ja niin edelleen – kaikki tuo on nyt kaukana takanapäin.

Eikä tietenkään sittenkään ole. Menneisyys nakuttaa takaraivossa, ja Carrien tasainen hipsterikaupungin arki fillariajeluineen luiskahtaa äkkiarvaamatta pelon puolelle. Carrie, joka on luullut saavansa viimein elää seesteistä perhe-elämää, saa kuulla olevansa kuolemanvaarassa.

Mukana on joukko uusia hahmoja. Esimies Otto Düringin (Sebastian Koch) vuoksi Carrie joutuu tekemään Libanoniin pelottavan vierailun. Aktiivinen, hullunrohkea amerikkalaistoimittaja Laura (Sarah Sokolovic) paljastaa merkittävän CIA-tietomurron ja joutuu salailun kiehuvaan kattilaan.

Entä vanhat tutut Saul ja Quinn? Saul (Mandy Patinkin) on yhä töissä CIA:lla ja jakaa nyt kaiken Carrien seuraajan Allisonin (Miranda Otto) kanssa. Kovia kokenut Saul vaikuttaa kireämmältä kuin ennen, ja silta Carrien kanssa on pahoin kärähtänyt. Silti uuden kauden neljännen jakson käänteet tuntuvat poikkeuksellisen julmilta.

Quinnilla (Rupert Friend) taas on ankea työnkuva käskyläistappajana. Kohtaaminen Carrien kanssa tapahtuu väkivaltaisella tavalla.

Vakavaa on! Berliinin-letkeily on pian unohdettu, ja pian Carrie saa unohtaa kaiken muunkin, mikä hänelle tuttua oli. Auttaisiko lääkkeiden lopettaminen – toimiihan Carrien ongelmanratkaisukyky paremmin ilman pillereitä? Sivuoireena on ainoastaan maaninen, itsetuhoinen käytös.

Aiempaa akuutimpi ote

Sarja on elänyt erikoisen syklin. Alkuun se oli varsin viihteellinen kuvaus kaapatusta sotamies Brodysta ja hänen perheestään sekä Carriesta, joka astui ammatillisen rajan yli ja rakastui Brodyyn – vaikkei kukaan voinut tietää, oliko mies sankari vai sittenkin itse paholainen.

Myöhemmillä kausilla katsottiin syvemmälle pimeyteen, Carrien sairauteen ja periluonteeseen, Saulin pelkoihin, Brodyn tuskaan. Tehtiin kohtalokkaita virheitä, koettiin valtavia menetyksiä, kuoltiin ja synnyttiin. Ihmissuhdedraamaan sekoittuva poliittinen juonikuvio vahvistui kaiken aikaa ja aiheutti seurauksia.

Lähi-idän tragedioiden jäljiltä Carrie on nyt hauras, ja Danes eläytyy vaikeaan rooliin täydellisesti.

Kiinnostavaa on aiempaa tiukempi ajankohtaisuus, joka kiertyy pakolaiskriisin ympärille. Koska nyt ollaan Euroopassa, ovat tapahtumat samastuttavan lähellä. Kyläillään syyrialaispakolaisten leirillä, pohditaan Syyrian vallankaappausta ja Euroopan pakolaiskriisiä.

Tuleeko Carriesta itsestäänkin pakolainen?

Isänmaan puolesta – Homeland, 5. kausi
Jaksot 1-4/12:

4/5

Claire Danes on kivisen tien kulkenut Carrie Mathison. Kuva: Stephan Rabold/SHOWTIME

TV: Loistavia Kohtuuttomuuksia (****+)

Julkaistu 6.3.201611.4.2016 kirjoittanut siruvalleala

Pirjo (Elina Knihtilä, vas.) ja Anne (Tiina Lymi). Kuva: Petri Kotwica/Yle Kuvapalvelu

Sunnuntaisin TV1 klo 21.05, alkaen 6. maaliskuuta 2016

Annos: Kotikatsomo / KOHTUUTTOMUUKSIA
Juomasuositus: samaa kuin muillekin

Tämä minisarja on pitkästä aikaa hauska. Suorastaan sekopäisen hauska. Itse en lämpene Putouksille ja vastaaville ollenkaan, mutta esimerkiksi Q-teatterin porukan viime vuosien Häiriötekijä ja Jälkeenjäävät huvittivat.

Tiina Lymin kirjoittamassa ja Petri Kotwican ohjaamassa komediasarjassa on samaa henkeä ja myös samoja näyttelijöitä. Heistäkö henki, ken tietää, mutta ainakin neliosainen sarja oitis nappasi kiinni ja kutitti kovasti.

Jaksoissa esiintyvät samat näyttelijät erilaisissa rooleissa. Jokainen jakso on itsenäinen. Ykkösessä Lotta Kaihuan esittämä assari Kirsi yrittää sopeutua ylimieliseen toimistohenkeen Helsingin Töölönlahdella. Komean ihana pomo (Ville Tiihonen) pelaa satumaisen hyvin golfia, limainen hännystelijä (Hannu-Pekka Björkman) läähättää korvaan ja muuallekin ja kollegat (Tiina Lymi ja Elina Knihtilä) korkkaroivat kopeina ja kaukaisina.

Sarjassa tarinat esitetään ylilyövästi, makaabereina asetelmina ja nolouksia korostaen. Loppuhuipennokset ovat övereitä ja synkänhupaisia. Äärimmilleen viritetyt ja venytetyt ihmiset koettavat sietää kohtuuttomuuksia, mutta ratkeavat lopulta.

Ratkeamisista syntyy uusia näkökulmia, mutta jollekin käy aina huonosti. Ensimmäisessä jaksossa Putous-tähti kirjaimellisesti pudotetaan, toisessa jaksossa Elina Knihtilän esittämä kiekkovaimo paljastaa naisen raadollisen tehtävän miehen menestyksen takana.

Naiset johtoportaan juurella, naiset alemmilla askelmilla, naiset valmiina miellyttämään tai puukottamaan. Lymin käsikirjoituksessa sukupuolten valtaerot näytetään ja niitä huojautetaan. Ylilyövän parodian kautta katsotaan yhteiskunnan ja viihdemaailman heikkouksia. Sukupuolierot kääntyvät lopulta itsensä tyhjentäviksi, riemastuttavaa!

Hahmoihin ei näin teatraalisella tasolla suoraan voi ehkä samastua, mutta myötähäpeän, myötätunnon ja ironian kautta kosketellaan myös aitoutta.

Kolmannessa jaksossa mukaan tiimiin astuu muun muassa Sara Soulié, ja hillitön neljäs jakso kääntää kaiken lopullisesti ympäri: ”making-of-jaksossa” kerrotaan kyseisen sarjan tekijöistä, kuvauksista ja syvemmästä filosofiasta.

Tai ollaan kertovinaan. Tai kerrotaan liikaa, räjäytetään piilorakenteet ja sukupuolet ja seksismit ja koko viihdeteollisuus ja Aku Hirviniemet atomeiksi.

”Me ollaan Petri päätetty näytellä tää niinku miehet”, toteavat Ellu ja Tiina, ja sitten vedetään. Överiksi. Kohta. Tosi överiksi.

Mahtavaa!

Kotikatsomo: Kohtuuttomuuksia
4+/5

Kirsi (Lotta Kaihua) ja Matti (Hannu-Pekka Björkman). Kuva: Harri Räty/Yle Kuvapalvelu

TV: VINYL – Mad Menin punkrockversio? (***)

Julkaistu 15.2.201611.4.2016 kirjoittanut siruvalleala

HBO Nordic alkaen 15. helmikuuta 2016

Annos: VINYL
Juomasuositus: kultahileskumppaa ja kiljua

1970-luku ja New York. Sekoileva levy-yhtiösetä unelmineen ja juurineen. Muita sekoilevia setiä. Yksi nuori, tuleva Sid&Nancy-pariskunta. Ja lotosti huumeita. Säröä. Seksiä. Räimettä. Sielua?

Uusimman HBO-tykityksen äärellä viihtyvät parhaiten tyypit, jotka saavat kicksejä kiihkeästä rockmusiikista, soulista ja punkista. Vinyl on sarja saman sukuisesta intohimosta, jollaista Beat-liikkeen hahmot 50-60-luvuilla etsivät. Osittain Vinylissä löydetään Se, mutta riittääkö Se tekemään sarjasta hyvän?

Vinyl on muun muassa Martin Scorsesen, Mick Jaggerin, Rick Cohenin ja Terence Winterin luoma HBO-laadukas aikakausisarja. Kun tekijöinä ovat hemmot, jotka ovat tehtailleet sellaiset teokset kuin sarjat Sopranos ja Boardwalk Empire, leffat The Wolf of Wall Street, The Departed ja Gangs of New York sekä yhtyeen The Rolling Stones, voi vakuuttua siitä, että lopputulos on vähintäänkin visuaalinen ilotulite.

Se se onkin. Vinylin pilottijakso sykkii ja hakkaa. Musiikkipätkät eivät lopu heti kesken, rytmiä riittää. Mutta jotakin tuntuu puuttuvan. Pomo Richien (Bobby Cannavale) kipuilu levy-yhtiönsä tulevaisuuden vuoksi ja lankeaminen päihteiden viemäksi tuntuu tavanomaiselta. Lisäkiinnostusta ei synny siitä, että yhtiön käytävillä ja keikkapaikoilla huikkaillaan moikkia kuvitelluille ajan staroille.

Moni on ehtinyt jo verrata Vinyliä Mad Meniin. On firma, jota pyörittävät pääasiassa miespuoliset pamput viinamukeinensa – noh, hieman raisuimpiin viiksiin sonnustautuneina ja huikkaa otetaan myös pullosta. On kaiken keskiössä seilaava päähenkilö, joka yrittää selvitä itsensä ja kunnianhimonsa kanssa.

On tytötelty nuori sihteeri-assistentti (Juno Temple), joka aikoo nousta ja näyttää kykynsä. On vanhempi nainen, Richien vaimo (Olivia Wilde), joka on siirtynyt vastuualueelle (perheen pariin) ja yrittää unohtaa menneisyytensä Andy Warholin Factory-possessa.

James Jagger ja Juno Temple / Vinyl. HBO Nordic.

Henkilöistä puuttuu charmia ja sielua. Cannavale ei vie sukkia jaloista. Mick Jaggerin pojan James Jaggerin esittämä punknuorukainen ei ainakaan vielä herätä kiinnostusta paitsi sen suhteen, kuinka paljon hän näyttää ja kuulostaa isältään (paljon). Ylipäänsä kukaan hahmoista ei kiehdo sillä voimakkuudella, että palavasti tahtoisi tietää, mitä kullekin käy.

Sillä kullekin kyllä käy.

Toivottavasti jatko alkaa koukuttaa. Tällä hetkellä sarjaa haluaa seurata enemmän musiikillisista ja muista aikakaudellisista kuin juonellisista syistä. Nimekkäille käsikirjoittajille kannattanee kuitenkin antaa mahdollisuus.

Koko sarja syntyi Mick Jaggerin ideasta. Martin Scorsesen kanssa yhteistyössä herrat jo vuonna 1996 alkoivat suunnitella Vinyl-tyylistä elokuvaa. Viimein idea jalostui kokonaiseksi sarjaksi, ja varmasti parempi niin. Yksittäisenä elokuvana suvantohetkiä olisi luultavasti liian vähän ja kokonaisuus olisi liian räimeä.

Terence Winter (Boardwalk Empire) on ollut käsikirjoittamassa kaikkia ensimmäisen kauden kymmentä jaksoa. Ohjaajina on useita henkilöitä, kuten Allen Coulter, Jon S. Baird, Carl Franklin ja Nicole Kassell. On jännittävää nähdä, poikkeavatko eri ohjaajien jaksot toisistaan.

Soundtrackilla on paljon alkuperäissävellyksiä, ja sarjassa näyttelijät esittävät aitoja rockpiirien hahmoja, kuten Robert Plantia. Luvassa on myös David Bowien visiitti!

Pilottijakson on ohjannut itse Scorsese, ja sen huomaa näyttävässä lopputuloksessa. Jakso päättyy symboliseen koko maailman romahtamiseen ja tuhkasta nousevaan Fenix-lintuun. Väkivaltaa näytetään hetkittäin, mutta hetket ovat anteliaita – ällöttäviä.

Palaamme asiaan, kun kausi on kokonaan katsottu!

Pilottijakso 3/5

Kokaiinina pohjalla

Suomessa kerrankin näyttävät HBO-julkkarit

Olin katsomassa pilottijakson 1970-luvun glitterhenkeen verhotulla Tavastialla. HBO Nordicin järjestämissä enskaribileissä oltiin nähty vaivaa. Pöydille oli aseteltu tarjolle kokaiinia – no ainakin siltä se näytti – ja seteliputkiloita helpottamaan nokkaan vetämistä. Pilleriäkin löytyi joka makuun.

Baari oli vapaasti avoinna ja istumapaikoille tarjoiltiin sarjan edetessä viiniä niin, että varmasti sai luvan kanssa päihtyä niin tahtoessaan. Vaikutti siltä, että päihtyneimmät myös taputtivat ja nauroivat eniten, kas tietenkin.

Vinyylilevyillä ja discopalloilla koristellussa salissa soitti illan päätteeksi 70-luvun rockcovereita veivaava bändi Veeti Kallion johdolla. Bäkkäreille sai kerrankin mennä ihan ilman kepulikonsteja. Muistoksi sai polaroid-kuvan kuulun nimmariseinän edustalla.

Äänentoisto toimi sarjaa katsoessa hienosti, oltiinhan rockklubilla. Miljöö oli kaikin puolin sopiva. Yleisöä vain olisi voinut olla reippaasti enemmän. Etenkin jakson päättyessä ja osan porukasta häipyessä ei voinut olla miettimättä, millaiset HBO-bailut jossakin muussa maassa saattaisivat olla.

Suomessa meininki on aika usein sitä, että paikalla on pari kourallista mediaväkeä ja Kauko Röyhkä.

TV: X-Files yrittää näyttävää paluuta (**½)

Julkaistu 26.1.201611.4.2016 kirjoittanut siruvalleala

FOXilla tiistaisin alkaen 26. tammikuuta 2016

Annos: THE X-FILES – SALAISET KANSIOT
Juomasuositus: Brewfist/To Øl Space Frontier ja smurffilimsaa

Monien muiden lailla jaan nostalgisen suhtautumisen muukalaissarjaan X-Files. Ensimmäiset kaudet viehättivät sekä mysteerisen kehyskertomuksen että jaksokohtaisten kummajaishirviöiden vuoksi, mutta myös Mulderin (David Duchovny) ja Scullyn (Gillian Anderson) välisen vähintäänkin erikoisen suhteen takia.

Olihan se neitokaisena kiva jännätä, että saavatko he lopulta toisensa.

Humanoiditkin kiinnostivat, ja valitsin Mulderin puolen: uskoin. Monsterijaksot olivat oikeasti pelottavia ja häiritseviä, vaikka kohutuin, sisäsiittoinen veljeskauhujakso ”Home” jäikin näkemättä.

Kausien edetessä kiinnostus alkoi lopahtaa. Sarjan jälkeisten elokuvien tekeminen olivat mielestäni suoranainen virhe. Nyt tapahtuva Salattujen kansioiden paluu minisarjan muodossa herätti vain laimean innostuksen. Eniten kiinnosti se, miltä ne nyt näyttävät yhdessä.

Scully (Gillian Anderson) ja Hank, eikun Mulder (David Duchovny).

Toimittajille FOX tarjoili etukäteen vain yhden jakson, vaikka tv:ssä nähdään kaksi jaksoa saman tien. Koska Chris Carterin luomassa sarjassa on tälläkin erää mukana myös muita legendaarisia käsikirjoittajia, kuten monsterimestarit Glen Morgan ja James Wong, olisi ollut hyvä nähdä kerralla suurempi kokonaisuus.

Ensimmäinen jakso ei nimittäin tehnyt sitä, mitä sen olisi pitänyt tehdä. Näin suuren sarjan paluun kuuluisi tapahtua shokeeraavasti, niin, että katsoja saisi edes pari välitöntä sydämentykytystä. Alkumusiikin aiheuttaman nostalgiaryöpyn jälkeen nousua ei enää tapahdu. Traileri tuntuu tehokkaammalta.

Mulder ja Scully näyttävät kyllä hyviltä, Gillian Anderson hieman muovikasvoiselta. Mutta miksi kaikki vaikuttaa jopa parodialta? He huutavat: I want to believe! The truth is out there! Sen on pakko olla vitsiä. Muutoin jakso on haudanvakava. Humanoidihommiin palaavalla pariskunnalla ei mene hyvin.

Ei mene maailmallakaan. Käynnissä mitä ilmeisimmin on mullistava salaliitto, johon liittyy koko ihmiskunta. Minisarja lähtee heti laajalla skaalalla liikkeelle, ja kieltämättä jatkon haluaa nähdä. Rytmi kuitenkin ontuu, ja päähenkilöt eivät tunnu ainakaan vielä löytävän oikeaa otetta.

X-Filesissa oli ennen vanhaan etenkin Mulderin taholta mukava määrä lakonista huumoria. Nyt huumori puuttuu lähes kokonaan. On totta, että David Duchovny on vahvasti assosioitunut sarjaansa Californication, ja kenties liiallinen huumori saisi katsojan vielä enemmän odottamaan, että humanoidi-Hank viettelee esimerkiksi Svetan, abduktion uhrin (Annet Mahendru).

Sarjan alku tekee yhteenvedon jo koetusta ja esittelee vanhoja tuttuja, kuten Skinnerin (Mitch Pilegg) ja kenties erään tupakkamiekkosenkin. Uutena hahmona mukana on uutisankkuri Tad O’Malley (Joel McHale), jonka ansiosta Mulder ryömii jälleen kolostaan innostumaan alieneista.

Mutta miksi Scully on kaiken aikaa kuin romahtamaisillaan? Kenen DNA:ssa kuhisee muukalaismatskua? Mikä on Danan ja Foxin suhteen nykyjama? Saadaanko mystiseksi jääneestä lapsesta lisäinfoa? Kysymykset ovat täällä ja totuus siellä – jaksakaamme ainakin kuuden jakson verran toivoa mallikasta kokonaisuutta!

Ja sitten riittää, kiitos!

Ensimmäinen jakso: 2,5/5

J.K.

Miksi sarja palaa juuri nyt?

Rolling Stone -lehti pohtii asiaa. Jääkäämme me pohtimaan sitä, miksi alun perin tilanne oli se, että Gillian Andersonille maksettiin vähemmän palkkaa kuin David Duchovnylle. Kyse ei ole vain sarjan paluun palkkakohusta, vaan Anderson painiskeli palkkaerojen kanssa jo vuonna 1993 startanneen sarjan alkukausien ajan. Sinnikäs työ lopulta – palkittiin.
© Siru Valleala

TV: Sherlock hämmentää 1800-luvun Lontoossa (***)

Julkaistu 17.1.201611.4.2016 kirjoittanut siruvalleala

Sherlock Holmes (Benedict Cumberbatch). Yle Kuvapalvelu CC.

Sunnuntaina 17. tammikuuta TV2 klo 21.00 / Yle Areena

Annos: UUSI SHERLOCK: The Abominable Bride – Karmiva morsian
Juomasuositus: absinttia ja tomaattimehua

Uuden Sherlockin erikoisjakso vieraili elokuvateattereissakin, ja nyt jakso nähdään Suomen televisiossa. Briteissä Karmiva morsian näytettiin uudenvuodenpäivänä.

Keskeisin erikoisuus suosikkisarjan poikkeusjaksossa on se, että etsivä Sherlock Holmes (Benedict Cumberbatch) ja tohtori John Watson (Martin Freeman) astuvat vuoteen 1895. Normaalisti nykyajan Lontoossa operoiva rikoskaksikko myös kohtaa toisensa ensimmäistä kertaa – uudelleen.

Hyvänmakuista:

Aikamatka viktoriaaniseen Englantiin tarjoaa huimat pukudraamamahdollisuudet ja ne hyödynnetään erityisen hyvin. Miljöö on autenttisen ja purppuraisen rikas ja rikosaltis.
Sarjalle tyypilliset kerronnan tekniset erikoisuudet sopivat mainiosti aikakauden mystiseen tunnelmaan. Teatraalisuutta korostetaan esittämällä hetkiä, joissa sarjan hahmot seuraavat juonen tapahtumia itse teatterilavalla.
Käsikirjoittajat Steven Moffat ja Mark Gatiss laittavat tarinan tulvimaan verta ja varjoja. Tunnelmassa haetaan kauhutrillerin sävyjä, kun kummitusnainen etsii karmeaa kostoaan. Sherlock Holmes kaivaa muinaisia hautoja auki yrittäessään selittää haamuteeman järkeenkäyvästi. Huom! K16!
Rouva Ricolettin (Natasha O’Keeffe) aave kylvää pelkoa, mutta miksi itsemurhan tehnyt vaimo haluaa murhata aviomiehensä? Keskiöön nousevat naisten oikeudet, jotka 1800-luvulla vielä suurelta osin puuttuivat. Kysymyksiä nostatetaan sen faktan suuntaan, että Sherlock-kirjailija Arthur Conan Doyle usein jätti naiset litteiden sivullisten rooleihin.
Huumoria ja yllätyksiä on mukana mukava annos. Sherlockin ja Watsonin välinen suhde saa uudelleensyntymisensä vuoksi kiinnostavaa syvyyttä.
Näyttelijät antavat parastaan, ja Benedict Cumberbatch on monipuolisen kiehtova, kuten aina.

Pahanmakuista:

Tarinankerronta kokee puolivälin jälkeen erikoisen notkahduksen. Hurmeinen haamukertomus ja viktoriaaninen fiilistely latistuvat psykologisen käänteen myötä. Juuri, kun henkeen ja ruumiisiin on päässyt hyvin kiinni, katsoja kiskaistaan muualle. Minne?
Tämän vuoksi uskottavuus karisee ja kiinnostus uhkaa lopahtaa. Tilalle tarjoillaan vanha pahis, jonka tapaamista moni kenties on odottanut. Mysteerikohtalo saa selvennystä, mutta uusia mysteerejä syntyy lähes samaa tahtia. Holmes joutuu kaksinkamppailuun.
Jaksossa on fanikosiskelun tuntua. Kuten erikoisjaksoissa usein, pyritään miellyttämään sarjan ydinystäviä ja kertomaan totuuksia matkan varren aukoista – ehkä liikaakin. Sherlock Holmes on jumalainen päähenkilö omassa mielen palatsissaan, joskin Watsonillakin on sanottavaa.
Jakso on kokonaisuutena sekava. Kannattaakin keskittyä historian huminaan ja visuaaleihin.

Tulevaisuus:

Vihjeitä annetaan sen suuntaan, millaisia sfäärejä kohti neljäs kausi kenties kulkeutuu. Kuvaukset alkavat kevään aikana ja sarja palaa ruutuun ensi vuoden puolella.

3/5

Sherlock Holmes (Benedict Cumberbatch, vas.) ja John Watson (Martin Freeman). Yle Kuvapalvelu CC.

TV: Mr. Robot on uusi koukuttaja (****½)

Julkaistu 13.1.201611.4.2016 kirjoittanut siruvalleala

Rami Malek / Mr. Robot / Yle Kuvapalvelu CC

Keskiviikkoisin TV2 klo 21.00, alkaen 13. tammikuuta 2016

Annos: MR. ROBOT
Juomasuositus: reilun kaupan bio-cola

Nyt katsojaa koukkuun kakkosella! True Detective -tuottajan uusin tulokas Mr. Robot saalisti jo kaksi Golden Globea, parhaasta draamasarjasta ja parhaasta sivuosan näyttelijäsuorituksesta. Sam Esmailin luoma kybertrilleri suunniteltiin alkuun elokuvaksi, mutta sarjapotentiaali huomattiin pian.

Ylellä esitellään: ”Mr. Robot kuvaa dystopiaa, jossa huippuälystä ja teknologiasta on tullut ihmiskunnan ylin ystävä ja samalla vaarallisin vihollinen.” Kyseessä on siis tässä ja nyt, nykydystopia. Tapahtumapaikkana on rahan ja vallan keskus, New York.

Mainio viihdesarja! Rami Malekin esittämä Elliot on öisin haktivisti, päivisin Allsafe-yhtiön kyberturvallisuusteknikko. Hän on sosiaalisesti vetäytyvä, masentuneen oloinen, eikä tiedä, näkevätkö muutkin mustiin pukeutuvia miehiä, vai onko kaikki pelkkää paranoiaa.

Ansiokkaasti hän kuitenkin iskee pedofiileille kokat kurkkuun paljastamalla hakkeroineensa koko heidän elämänsä. Päivätöissäkin onnistaa: kun Elliot seivaa suurimman asiakkaansa, jättiyhtiö E Corpin (”Evil Corp”) tietomurron, hän saa suurta ylistystä osakseen. Samaan aikaan tapahtuu jotakin mystistä.

Tavoitteena hakkeroida koko yhteiskunta

Morfiiniin turvautuva Elliot alkaa nähdä oudon hyypiön kaikkialla. Hän on Mr. Robot, anarkistihakkerointiporukan johtohahmo. Christian Slaterin esittämä Mr. Robot esittäytyy ambivalenttina hahmona, jonka tarkoitusperiä Elliot etenkin toisessa jaksossa joutuu pohtimaan.

Alkuun kaikki näyttää loistavalta. Mr. Robot haluaa samaa kuin Elliotkin: muuttaa yhteiskuntaa. Maailma on pelkkää huijausta, sosiaalinen media lumeläheisyyttä. Meillä on vain valinnan illuusio – kaikki valinnat on jo tehty puolestamme. Pommitamme toistemme elämää turhanpäiväisellä somemoskalla. Sarjalla on piristävän pureva ote nykyilmiöihin.

Mr. Robot ja hänen ohjastamansa Fsociety haluaa suorittaa superhakkeroinnin ja tuhota Amerikan tärkeimmän suuryrityksen. Siihen tarvitaan Elliotia. Elliot elää epävarmuudessa siitä, mitä itse tarvitsee. Sarjan edetessä ainakin lisää morfiinia, psykiatrisia istuntoja ja menneisyyden menetysten puintia.

Entä teknologinen ulottuvuus? Samalla, kun Elliot kritisoi sosiaalista mediaa, on se myös yksi hänen tärkeimmistä työkaluistaan. Sarjassa on hyviä opetuksia siitä, millaisia jälkiä toimintamme internetissä jättää ja mitä nettikäyttäytymisestämme voi päätellä.

Itse koodaaminen ja hakkerointi on sarjan tekijöiden mukaan mahdollisimman autenttista, ja ulkopuolisia eksperttejä on konsultoitu. Pilotissa paljastuu, että Elliot käyttää ainakin Linuxia ja Gnomea.

Persoonallisia rooleja, viileitä vihollisia

Rami Malek (s. 1981) on oiva valinta Elliotiksi. Tuo laajasilmäinen nuorukainen (!) on yhtä aikaa viaton ja syyllinen, hullu ja kenties ainoa selväjärkinen. Onko hän skitsofreeninen? Aspergerin sydroomasta kärsivä? Yksinäisyys on Elliotin suurin uhka, ja syitä alkaa avautua ensimmäisen jakson jälkeen.

Elliotin elämässä on kolme nuorta naista. Lapsuudenystävä Angela (Portia Doubleday) on työtoveri ja mahdollisesti salaisten suurempien tunteiden kohde. Uusi hakkerikollega Darlene (Charly Chaikin) vaikuttaa Elliotista maaniselta sekopäältä. Morfiinilähde Shaylalla (Frankie Shaw) on pintapuolinen tyttöystävän asema, mutta enimmäkseen hän on se henkilö, jota Elliot käyttää tarpeidensa tyydyttämiseen. Riesaa aiheutuu Shaylan diileristä (Elliot Villar), joka on mehukkaan häiriintynyt pahishahmo.

Sarjan ansioita on kiehtovan juonen ja tyylikkään kuvauksen ohella se, että jokaisesta henkilöstä on tehty heti syvyyksiä omaava. Näin ei jäädä parin päätyypin varaan. Jatko näyttää, muodostuuko sivuhahmoille omia tarinoita vai tukevatko he vain Elliotin henkilökohtaista juonikehitystä.

Elliotin honottavahko kertojaääni tuo mieleen Gaspar Noén Love-elokuvan kertojaäänen, muttei poukkoile samalla ajatuksenjuoksulla. Kertoja puhuttelee katsojaa ja pohtii useita mahdollisuuksia samaan aikaan. Keino on vanhanaikainen ja arveluttava, mutta tuntuu istuvan sarjaan. Se tarjoaa reitin Elliotin huppupään sisälle. Suurimmat paljastukset tehdään silti dialogissa muiden hahmojen kanssa.

Tämä robottipala tekee mieli ahmaista kerralla. Konkari Mac Quaylen musiikit tuovat syketunnelmaa. Liian cool sarja ei teemoistaan huolimatta yritä olla, vaan perinteinen draama jyrää vahvoilla. Mieleen vilahtelee sellaisia kollegoja kuin Matrix, Trainspotting, Fight Club, kertojaäänen puolesta Dexter, ja kenties hieman Jussi Valtosen romaani He eivät tiedä mitä tekevät.

Kolmas jakso jo polttelee hyppysissä! Mitä Elliot valitsee?

– JA JÄLKKÄRIKSI –

Christian Slater

Onpa hienoa nähdä vanha kunnon Slater keskeisessä osassa. Vaikka Mr. Robotin hahmo on esillä vain silloin tällöin, Elliotin ja hakkerijehun välillä tuntuu kuplivan kiintoisa suhde. Rami Malek on kuvaillut myös tekovaiheen työparisuhdetta Slaterin kanssa hyvin kiinteäksi.

Hauska triviatieto on, että elokuvassa True Romance Christian Slaterin hahmo ajaa Elliot-nimisen hahmon kanssa vuoristoradassa. Nyt sama tehdään Mr Robot -sarjassa, mutta huvipuiston laite on maailmanpyörä.

Itse muistan Slaterin parhaiten elokuvista Heathers (1989), Young Guns II (1990), True Romance (1993) ja Veren vangit (1994). Viileän kolea kovis! Söpis! Ja hieman Jack Nicholson…